Puhkipalaneita taivaita ja muita säätöjä

Palava taivas, valuva maa...

Perjantai jatkui, muistotilaisuudesta vaatteiden vaihto lennossa ja kiesin kumit sutien valokuvauskurssille. Oli muuten sen verran kinkkinen muistiaukko, että piti käyttää puhelimen paikannuspalvelua ja todeta, että olen oikeassa osoitteessa, mutta silti jotenkin hukassa. Remontti sotki ovia ja kulkureittejä. Olenhan minä joskus ketterässä nuoruudessani käynyt monet tanssitunnit (jazzbalettia) samaisessa lyseossa. Ja löysin kuin löysinkin (seniorien tietotekniikkakurssilaisten) avustamana oikeaan rakennuksen siipeen.

Kuvittelin, että kaikki muut kurssilaiset puhuvat aukoista, suljinajoista ja kohinoista -enkä minä tajua mitään. Esittelykierroksella ymmärsin, että aika moni meistä oli kaltaisiani itseoppineita räpsijöitä. Jokainen halusi vihdoin saattaa perusasioiden tietämyksensä sille tasolle, että tajuaa edes puolet siitä mitä kamerakaupan liukaskieliset myyjät sopottavat.

Eihän se mikään ammattivalokuvaajien kokoontuminen ollutkaan. Ja oppimaan sinne oli tultu.
Aika moni muuten kuului hankkineen järkkärin saatuaan perheenlisäystä lapsen, kissan tai koiran muodossa. Osa halusi kuvata harrastuksiaan ja loput ihan vaan päästä kartalle kamerastaan.

Yksikään ei ollut sitä superärsyttävää kämmeneensä ylemmyydentunnoissaan hihittävää tyyppiä joka hokee: en minä mitään osaa, hädin tuskin olen koskaan pitänyt järkkäriä kädessäni. Ja jotka esittelevät muka-noloina 'räpsyjään' eli Vuoden Luontokuva -kisaan kelpaavia otoksia. Tietättehän sen tyypin? Niitä riittää jokaiseen harrastukseen. Perhanan teeskentelijät. Hevoshommissa nämä tyypit väittävät ihan pokkana, että ovat ihan perushelppoöö -tasoisia nylkyttäjiä, mutta vetelevät sadan kolmenkympin aidat verryttelynä ja laukanvaihdot joka askeleessa ihan perstuntumalta.

Tämä viereinen on otos tältä aamulta. Kirkonmäen männyt saivat upean valon idästä. Omasta mielestäni tämä on hiton hieno kuva, mutta ymmärrän jo, että olisin toki vielä vähän voinut säätää lisää. Ylin kuva näyttää puhkipalaneen taivaan, mutta toisaalta, kasteen pehmentämät puiden jyrkät varjot. Kauneus on katsojan silmässä.

Saas nähdä kun ensi viikonloppuna paneudutaan Photoshoppailun maailmaan. Minullahan on jyrkkä asenne: kuva on huono jos sitä joutuu photoshoppaamaan. Se, mitä ei rajaamalla tai valotusta tahi kontrastia korjaamalla voi korjata, ei ole korjaamisen väärti. Semmoinen otos nakataan roskikseen ja otetaan seuraavalla kerralla parempi.

Äkkiähän se mieli muuttuu ja kohta mellastan Lightroomissa kuin kala vedessä. Paitsi etten jaksa säätää ja nyhertää jonkun ruohonkorren varjon kimpussa päivätolkulla.

Tänään päästiin jo enemmän tutustumaan kameroidemme ihmeelliseen sielunmaisemaan.

Minä olen sitä koulukuntaa, joka tykkää, että kuva on hyvä jos siinä on täydellisten säätöjen sijasta jokin ajatus mukana. Ainakaan minulla ei ole niin absoluuttista kuvasilmää, että erottaisin lähmäiseltä tietokoneen näytöltä onko kuvassa kohinaa vai kuhinaa vai kärpäsen paska.

Onhan se kiva ja hyödyllistä tietää miten kallis kamera toimii ja osata hyödyntää sen upeita ominaisuuksia. Ehkä joskus onnistun vielä nappaamaan kuvan, jonka katsominen tuottaa suurta iloa vuosi vuoden jälkeen. Eli kuvan tarina toimii.

Torpan blogin otsikossa oleva ruusukuva on kaikista näkyvistä kuvateknisistä puutteistaan huolimatta minulle rakas kuva. Muistan sen märän ruohon tunnun, kesäyön valon ja tuoksut. Ja hevosen pärskähtelyt kun ne söivät sateen kastelemaa ruohoa. Se on edelleen paras kuvani. Se oli hieno kesäyö.

Opiskelijakämpän partsi? Oisko noin? On se. Koska tiedän.

Eturivin heppusella oli vähän tykimpi salama ja muutenkin räpläsi kameraansa varsin tottuneesti. Kurkkasin uteliaisuuttani netistä tuon mallin tietoja ja aika tavalla samaa kaliiberia se on kuin omanikin. Kalliimpi vain.

Tänään koin vihdoin jonkinlaisen valaistumisen ja rohkenin tarttua omaan kameraani omistajan otteella ja rohkeasti näpräsin säätöjä, välillä luin koordinaatteja käyttöohjeesta ja sitten taas veivasin. Ja opin. Kerta kerralta enemmän.

Kohta se mukava rutiini jo astuukin kuvioon, enkä enää jännitä kameraa niin paljoa.

Onhan se sinänsä hölmöä hankkia itseään niin paljon fiksumpi kamera, mutta toisaalta se haastaa käyttäjänsä. Ensimmäiset haasteet osuvat kipeästi itseluottamukseen.

Sitten sitä jo vähän kovettuu ja tajuaa, että se on vaan kamera, ei se soita seiskaan ja lähetä kuvavinkkiä miten joku muka-fotari kuvittelee olevansa hyvä kun on ollut mahdollisuus hommata järeä peli.

Kuvissani kurssilla oppimani näkyy (toivottavasti) joskus tai ainakin vähitellen. Älkää odottako liikoja niin ette pety. Ja juttujen tasokaan ei parane ennenkuin joudan kurssille, jossa opetellaan kirjoittamaan jäsenneltyä, aiheessa pysyvää tekstiä. Nämä minun horinani ovat puhdasta tajunnanvirtaa, virran viemää.

Kurssin jälkeen kurvailin punttihommiin ja veivasin ihan hyvät hiet pintaan.
Nälkä oli rääkyvä ja nyt, kunnon pihvin ja salaatin päälle on hyvä läväyttää ahteri saunan lauteille.

Töttistyttis nirsoili iltaruokansa valkosipulimausteiden takia ja jätti puolet iltavellistään syömättä. Koska ne iänikuiset ruikutukset ankeasta lapsuudesta ja varsa-ajasta on jo kuultu kymmeneen kertaan, en jaksanut noteerata tämäniltaista niskojen nakkelua. Kaadoin röpöt lampaille ja se siitä.

Veli Miltonin saalistaminenkaan ei mennyt ns. putkeen.
Parempaa tuuria huomiseen, missä lienetkin!

Hiirihiiri, tartu käpälääni

Pää viidentenä jalkana

Nyt kyllä kirjoitan Karpolle tai Joulupukille!