Leipuri Hiiva ja uudet kujeet

... kun Torpalla leivotaan, resepteistä toteutukseen pääsevät ne, joihin tarvitaan eniten munia.
Koulun joulumyyjäiset tulivat taas vähän puskista, vaikka toki tiesin marraskuun viimeisen viikon perjantain olevan myyjäispäivä. Ja ihan meikäläisen tuurilla molempien perillisten luokat olivat vetovuorossa. Eli vanhemmat leipovat myytävät tuotteet. Eli meikälle napsahti tuplanakki.

Kuulema sitä tiettyä suklaakirsikkakakkua on pakko saada myyntiin ja muhevia mokkapaloja myös. Hyvä. Niihin upposi yhteensä seitsemän munaa joka näinä ylenpalttisen runsaan munatuotannon aikoina on hyvä juttu.

Iso-J:hän vajutti munavuorta viemällä myyntikokousmatkalla toimiston rouville aitoja maalaismunasia. Se, että hän palasi auto täynnä olutlaatikoita ja cardbordeaux -viinipäniköitä on kokonaan toinen juttu.

Minä siis leivoin. Mitä sakeammaksi kävi sokerin, munien ja paistuvien leipomusten tuoksu, sitä vähemmän teki mieli edes maistaa. En näpistänyt kuormasta yhtään lipaisua. Jopa taikinakoukut lahjoitin jalomielisesti perillisten nuoltavaksi.

On tämä hulluksi mennyt. Ei maistu herkut, ei punaviini eikä edes liha. Pitäisikö hakeutua hoitoon?
Sen verran tein kiusaa, että marinoin kakkuun tulevat kirsikat konjakkitilkkasessa. Tokkopa tuo opettajainhuoneen väkeä harmittaa jos vähän on ylimääräistä aromia? Sulaa se sokuri vanhankin suussa, miksei siis konjakki kansankynttilän suussa?

Ja kun oppilaat kuitenkin riehuvat sokerihumalassa syötyään ruokottomat määrät munkkeja, mokkapaloja ja muita eväitä, ei hitutilkkanen konjakkia vaikuttane siinä konkurssissa enää pätkän vertaa?

Jos vaikuttaa niin kannan vastuuni. Ne kirsikat ovat ihan mauttomia sokeriklönttejä, makua on pakko terästää. Kehittelin mielessäni jo rommirusinakakun, voisin kokeilla joulunpyhien aikaan. Ehkä maistan palasen itsekin.

Huomisaamun hommiksi jäi kakun kuorrutus ja koristelu, mitä enemmän sälää, sitä paremmin menee kaupaksi. Ylimmäinen kuva on edellisten myyjäisten versio, valkosuklaa näytää valuvan kuin räkä. En ole koskaan ollut hyvä tuotekuvauksissa enkä varsinkaan ruokakuvissa. Siksi jätän ne ja leipomusbloggailut niille, jotka oikeasti osaavat.

Päätyiköhän tämä kesäpossu verkkosukkaan?

Kaupunkireissu oli taas omanlaisensa. Osuin kyllä autollani tuttuun parkkihalliin, mutta en osunut kuntosalin ovesta sisään vaikka sieltä seireenien kutsu kävikin. Kiire oli melkoinen ja aika loppui taas kesken. Vuotuinen lääkärintarkastus ja pieni toimenpide sujuivat kohtuullisen tuskattomasti vaikka lääkäri vähän tyrikin. Se meni talon laskuun joten en kärsinyt muita tappioita kuin ylimääräisen kymmenminuuttisen verran kiinnikirittävää aikapulaa.

Se siitä salitreenistä. Kiersin pikamarssilla kaupungin vähät tavaratalot läpi etsien täydellistä pipoa. Ainoa täydellinen yksilö maksoi 84,90 ja jäi kaupan tiskiin vaikka olikin juuri se oikea. Vieläkin harmittaa. Mutta ei, minä en periaatteessa maksa vanhaa viissatasta piposta. Olen aika mestari unohtamaan pipoja ja hanskoja kauppojen ostoskärryihin, auton katolle ja pankkiautomaateille.

Illan pimeydessä päätettiin ottaa kanasta mittaa ja siirtää loput kanat kesähotellista sisätiloihin.
Huuto oli kauhea, varmasti kylällä nyt puhutaan kuinka ne ymmärtämättömät kaupunkilaiset ryhtyivät myrsky-yönä kananmurhaan. Mutta se perhanan chabokukko, The Vappupilli piti aivan kauheaa metakkaa kun otettiin kainaloon ja kannettiin muutama metri lämpimän puolelle. Eikä ihan hiljainen ollut se keväinen tipukaan, kukkopoika piti julmaa huutoa ja villitsi emokanankin rääkymään.

Korvat soiden ja kumpparit sutien retuutin kanasia uuteen asumukseen. Iso-J pitkäraajaisena veteli kanoja kopista ulos ja minä muilutin ne eteenpäin.

Nyt ne ovat kaikki Päällikkö Gaddafin komennossa kevääseen saakka. Toivottavasti aamulla ei ole yhtään siipirikkoa eikä muutenkaan vaivaista.

Iltaa kohden pakkanen kiristyi ja nyt on jo tosiaan talven tuntua ilmassa. Tällä kertaa ihan uskottavasti. Tuuli tuo kylmää ja jokunen lumihiutalekin kieppui yössä. Toista se oli päivällä, aurinkolasit olivat kerrankin siellä missä pitikin, eli autossa. Viisto auringonvalo on, kuten jo monta kertaa aiemminkin todettu, todella viheliäinen ilmiö.

Sääli sanoa auringosta pahaa sanaa. Parhaansa se yrittää ja tulikin hyvä mieli kun sen vanhan tutun pitkästä aikaa sain nähdä. Harmaa sadepilvimassa harmaan maiseman yllä on kohtuullisen ankeata katseltavaa, etenkin kun sitä saa katsella viikosta toiseen.

Kiitti aurinko kun näyttäydyit, tulehan taas uudelleen. Mieluummin lämpötehojen kanssa.
Kaamos ottaa meidät nyt tanakkaan niskalenkkiin pariksi kuukaudeksi ja sen faktan kanssa on elettävä.
Onneksi tulee Joulu ja vuodenvaihde ja sittenhän onkin jo hiihtolomat ja Pääsiäisen aika. Ja kevät.

Meillä sentään saadaan nähdä vilaus auringosta kaamoksenkin aikana, lämpimät ajatukset sinne oikeasti pohjoiseen, sinne missä aurinko ei nouse ollenkaan ennen tammikuun loppua.

Lämpimät ajatukset kaikille muillekin, missä lienettekin.

Minä ryhdyn nyt hieromaan sopua Nukku-Matin kanssa ja koetan saada liepeestä kiinni ennenkuin se pötkii karkuun.

802

Tänä päivänä, vuonna 2011

Kuivin jaloin keskiviikkoon! Voiko isompaa riemun aihetta löytää? Minä en tähän hätään keksi muutakaan positiivista. No joo, viikko on jo puolessa, päivän valoisimmat tunnit alkaneet ja minulla on nyt tovi aikaa istuksia koneella ja ryystää kahvia. Iso-J kurvasi juuri kutostielle ja perilliset vein kahdeksaksi kouluun. Hevoset tekevät ulkona selvää aamuheinistään, koirat nukkuvat, kissoja ei näy mailla, halmeilla. Ihana rauha.

Kohta on syytä istahtaa itsekin kiesiin ja kurvailla kohti kuntosalia toimitettavia asioita. Aion kyllä nakata treenikamat autoon, eihän sitä ikinä tiedä jos kalenterista löytyy toinenkin vapaa tunti ja erehdyn ajamaan parkkihallin kutsuvasta oviaukosta sisään.

Niin, kumppareita ei nyt tarvita. Maassa on puoli senttiä puhdasta valkoista lunta. Ei sada, ei tuule, ei myrskyä. Taivas on toki pilvinen ja aurinko paistaa kenguruiden maahan, mutta noin muuten päivä vaikuttaa vallan suotuisalta. Ainakaan vielä ei ole tullut avokämmentä naamaan.

Pakkasta on vaatimattomat -4° joten tämähän vaikuttaa vallan mainiolta.
Taidan jättää sähköpostin avaamatta enkä kurkkaa edes facebookiin, sieltähän ne ikävimmät viestit yleensä löytyvät.

Marraskuu 2010

Kurkkasimme Iso-J:n kanssa kalentereihimme ja yksissätuumin todettiin, että tässä loppuvat viikonloput kesken. Joulua edeltävät viikonloput käyvät vähiin ja hommaa pukkaa enemmän kuin ehtii tekemään.

Minkään maailman stressikorttia ei ole aikomusta heittää pöytään. Tehdään mikä keretään ja ihmetellään tekemättömien asioiden kanssa myöhemmin. Tokkopa Joulu jää tulematta. Kortit ja tervehdykset on kuitenkin syytä huolehtia ajoissa kuljetukseen, niistä en tingi tänäkään vuonna. Muistan ne ajat jolloin värkkäsin itse pari sataa joulukorttia ja tervedystä ja postitin niitä vielä viimeisinä arkipäivinäkin.

Hullu minä. Yökaudet läträsin silkkipapereiden, mikroskooppisen pienten koristeiden kanssa, maalasin mistelinkuvia ja hevosenpäitä, leikkasin ja liimasin. Kortteja oli kaikkialla kuivumassa ja eri valmistumisvaiheessa. Toisaalta se oli hauskaakin. Aikansa kaikkea.

Lopulta armahdin itseni ja a) karsin korttilistaa b) ostin valmiit kortit c) tein vain läheisimmille kortit itse.
Nykyisin etsiskelen jo syksyllä nättejä kortteja ja kerään niitä varastoon. Itsetehdyt ovat jääneet historiaan.

Ne, jotka korttilistalla ovat, saavat kuitenkin ajatuksella valitun tervehdyksen. Velvollisuuspostituksia ei enää ole.

Elli vuonna 2011

Ja kuten kuvista ehkä näkyykin, eivät ole vuodet veljeksiä keskenään. Viime vuonna lunta oli reilummin, edellisenä ei yhtään ja silloin ekana vuotena, muuton jälkeen torppa meinasi hautautua hankeen. Tänä vuonna vähäsen.

Elli näköjään rakastaa rutiineja, marraskuussa pennut. Tämä rutiini päättyy nyt kuitenkin tähän kertaan, kolmatta marraspentuetta ei tule. En luota pillereihin, en luota mihinkään muuhun kuin eläinlääkärin toimenpiteeseen. Ja sittenkin vasta uskon kun näen itse toimenpiteen tapahtuvan.

Joku ehkä ihmettelee mitä otsikko tarkoittaa?
Julkaistujen päiväkirjamerkintöjen määräähän se meinaa. Jumalaton määrä. Kahdeksansataakaksi kirjoitusta. Ilmeisesti minulla ei ole mitään itsekritiikkiä, lähes kaikki on kelvannut julkaistavaksi.
On siellä jokunen helmikin joukossa, suurinta osaa en tunnistaisi omaksi tekstikseni jos saisin luettavakseni ns. sokkona.

Koettakaahan kestää, seuraavat kahdeksansataa tekstiä odottavat vain julkaisupäiväänsä.

Kippis ja kulaus (jäähtyneellä kahvilla) sille ja kohti uusia seikkailuja!

Velikullat arestissa

Onks pakko vaikkei haluu??

Olen avoimen kateellinen Mummo-Justiinalle. Se käänsi selkänsä ja vajosi vielä vähän syvemmälle nojatuolin selkätyynyn uumeniin. Justiina vaipuu viikko viikolta syvempään talvihorrokseen tai sitten se kertakaikkiaan vanhuuttaan unohtaa herätä aamuisin, toteaa iltapäivällä asiaintilan ja päättää skipata ylösnousun kokonaan.

Joka päivä joku meistä käy tökkäämässä sitä varovasti, eihän sitä tiedä milloin tuosta vanhasta rimppakintusta lähtee se viimeinenkin elämä. Toivottavasti se päivä on vielä kaukana. Tuommoinen alati nukkuva ja silloin tällöin ruokakupille hortoileva kattivanhus on loppujen lopuksi melko hellyttävä otus. Eikä sillä ole mitään isompaa vaivaa eikä kipuja, kunhan vain köpsehtii issekseen ja torkkuu päiväkaudet.

Tämä maanantai on ankeudessaan omaa luokkaansa. Ulkona juuri ja juuri plussalla, sen verran, että taivaalta tulee jotain märkää tihkua. Perilliset raahustivat kouluun ja minä yritän vimmaisesti herätellä itseäni, tänään olisi taas kaikenlaista hommaa hoidettavana. Eräs pahuksen tärkeä paperi lähti Iso-J:n mukana käymään Isolla Kirkolla joten sille asialle en voi nyt mitään. Paitsi odottaa. Onneksi vain tiistaihin saakka.

Tuntuu niin kummallisen hiljaiselta, torpassa ja tallissa. Lampaiden möykkään on jo niin tottunut, että korvia vihloo tämä nyt vallitseva hiljaisuus. Silloin kun ne ovat kotosalla, määkiminen saa verenpaineen tappiin alta minkään tunnetun aikayksikön. Kyllä minä ymmärrän, että nälkä pistää mekastamaan, mutta jos elukka makaa märehtimässä heinäkasan päällä, silloin ei ole nälkä. Silloin mölytään ihan mekastamisen ilosta.

Voisiko joku ylempi taho kertoa lampaille, että niiden määkiminen ei ole suoranaisesti musiikkia minkään elollisen korville? Opettelisivat vaikka jodlaamaan. Eikun hetkinen. Kuka jaksaa kuunnella jotain M.A.Nummisen ja viranpuolesta epävireisen pirunviulun vonguntaa? Joo, pitäkööt lampaat äänensä ja minä iloitsen näistä muutamista hiljaisista viikoista kun ne ovat muualla.

Nyt ei huvittais mikään, yhtään, mutta pakkohan se on tähänkin viikkoon ryhtyä. Vielä kupillinen kahvia, sitten päivän hommien kimppuun. Torpassa olisi niin suloinen lämpö eilisen lämmityksen ansiosta, että tuntuu aivan ihmisrääkkäykseltä lähteä tuonne harmaaseen ja märkään ulkoilmaan. Se on kaamos nyt.

Onks pakko vaikkei haluu?

Ole sinä vähän reippaampi, missä lienetkin!

PeeÄäs: Nabiha: Mind The Gap

Pääsisäispupun munat

Kylläpäs munapohdintani sai aikaan vilkasta kommentointia. Tämän päivän otsikko jatkaa löyhästi samalla linjalla, pääsiäispupuhan pölli jossain historian hämärissä hetkissä pääsiäisKUKON munat ja se onkin totisen pohdinnan paikka. Keskitytään siihen vaikka pääsiäisen aikoihin, mämmihöyryissä irtoaa varmasti hienoja teorioita aiheesta kuin aiheesta.

Sydänparka on ollut sätkyllään siitä eilisillan hetkestä asti, jolloin Iso-J rynnisti talliin karmit kaulassa ja tuhisi laatikoita penkoessaan: nyt se Ellinhoro vääntää pentuja! Vastasin jotain niin älykästä kuin: Ai meidän Ellikö? Olin kaukana ulapalla tajutakseni juuri kuulemani viiltävän faktan.

Ei niin kovin ilahtunut -mies etsi sopivan kokoisen pahvilootan ja nappasi näyteläjästä jonkun vetoketjuvikaisen fleecenutun ja harppoi saappaat lotisten takaisin torppaan.

Kiireesti minäkin toimitin hommani loppuun ja kas, siellähän se Elli nuorimman perillisen sängylle sijatussa laatikossa puuskutti sen näköisenä, että kohta rännissä ropisee. Yksi maukaisu ja plop, harmaa pentu oli ulkona. Nämä pennut tulivat kyllä niin yllättäen ja pyytämättä, että Annelin faksitkin jäävät rapisemaan tyhjyyttään. Ellihän ei ole varsinainen sylikissa joten silittelytuokiot ovat jääneet varsin vähiin. Eikä mokoma hapannaama itseään tyrkytä muille kuin kylän kolleille.

Elli osaa näköjään hoitaa nuo hommat ihan opastamatta, sen verran oli tietäväiset otteet, että katsoimme parhaimmaksi vain tarkkailla tilannetta. Onneksi pentu vinkaisi melko heti joten siitä tiesi, että elävä kattikansalainen oli saapunut.

Illan aikana syntyi vielä yksi valkoharmaa ja viimeisenä valkomusta. Puolilta öin kissaperhe hiljentyi kehräävän emokissan suojiin, kaikki tississä kiinni.

Siinä ne ovat. Kurkkasin tänään hännänaluset ja melko samanlaiset värkit niillä näyttäisi olevan. En lähde vielä veikkaamaan sitä enkä tätä. Jompiakumpia ne ovat, terveitä ja pirteitä kattikansalaisia kaikki.

On se toi Elli vaan melkoinen vosu. Niin on liikuttavan ylpeä tekeleistään ja riettauden tuotoksista, että eihän sitä voi kuin ihmetellä. Se oli se tietty elokuinen päivä jolloin Elli loikkasi benjiloikan yläkerran ikkunasta kuullessaan pillerilevyn rapsahduksen alakerrassa. Pakeni viikottaista ehkäisypilleriään ja tässä sen pakoreissun tulos nyt sitten on. Kolme pontevaa kissanpentua.

Tänä aamuna sitten väsytti ihan tolkuttomasti. Hevoset ulkoistin tihkusateeseen, ei siis mitään uutta säärintamalla. Heti kun kello napsahti kymmeneen, pihaan kaarsi lampaiden noutoauto. Päkättimet marssivat traileriin kuin vanhat tekijät ja kurvasivat samantien reissuun. Siellä ne nyt ovat, estraditaiteilijat. Harjoituskausi alkaa heti huomenna ja näytännöt sitten myöhemmin. Yritän hankkiutua paikalle ja ottaa kuvia, ettehän te muuten usko.

Torpan pihalla vallitsee nyt ihana hiljaisuus ja rauha. Ei sitä vähä-älyistä mölinää jossa heinämälli poskessa märehtivä, puoliunessa torkkuva lammas kurlaa mää-blä-räähinsä. Sen kunniaksi Esikois-Perillinen värkkäsi tämmöisiä pinkkejä muffinsseja tai cupcakehan taitaa olla nykynimi. Hyviä ovat. Söin kolme.

Itse asiassa, nuo cupcaket piti valmistaa jo perjantaina, Esikois-Perillisen kummisetä vaimoineen tuli pitkästä aikaa käymään. Nyt mukana oli puolitoistavuotias borderipoika Jörö ja Peetuhan oli aivan onnesta sekaisin, uusi setäkoira! Nasse lähti mummolaan huilimaan, meno äityi niin päättömäksi, että Nasse näytti kompastuvan omiin koipiinsa. Ihana kun kävitte, olisimme pitäneet teitä pidempäänkin. Ehkä ensi reissulla sitten? Olette lämpimästi tervetulleita, aina!

Me kaarsimme Iso-J:n kanssa heti lampaitten perään, suunta kohti sumuista savontietä ja Ikean ihmetaloa. Minä ajoin menomatkan, Iso-J kuorsasi tyynesti ja tasaisesti. Että osaa olla ärsyttävät unenlahjat.

Siellä savonperällä onkin sen verran hulppea Ikanokeskus, että on ehdottomasti toisenkin reissun arvoinen. Kesällähän me siellä käväisimme jolloin vasta Ikea oli auki. Nyt erikoisliikkeet ja ravintolatkin olivat n. 98 %:sti auki.

Olihan siellä väkeä. Liikenteenohjaajatkin hommissa.
Jotakuta muuta olisi ehkä väenpaljous ahistanut, mutta minä, Stockan hullujen päivien veteraani, monissa avajaisryysiksissä ja kanta-asiakashäppeningeissä karaistunut ihminen en kulmaani kohottanut. Vuodet Espoossa näköjään karaisevat ihmistä ainakin tungoksensietokyvyn osalta.

Itseasiassa, Ikean puolella ei tarvinnut jonoissa notkua, lupsakka savolaispoika selvitteli ostokseni sukkelasti. Hups hei ja kortti heilahti muutamalla satasella keveämmäksi.

Pesolito osoittautui tilaihmeeksi, taas kerran. Litteitä paketteja, patjarullia ja paljon muuta mahtui kyytiin hyvin. Minä tosin jouduin istumaan pahantekijöiden osastolle, takapenkille kuskin taakse. Tuli mieleen eräs lomapäivä jossain päin Kreikkaa kun Nemi-kuomasen kanssa ryystimme lämmintä valkoviiniä takapenkin sikaosastona ja Iso-J kruisaili pitkin vuoristoteitä. Oi niitä aikoja.

Nyt me kruisailimme kotia kohti sumussa ja tihkusateessa. Valkoviinitarjoilusta ei ollut pienintäkään käryä.

Eikähän se ole kuulkaa lätkäjengi bändiä huonompi. Kyllä Kalpalla pitää oma viini olla! Kirjoitin kyllä Joulupukille siitä pelaajien poikakalenterista mutta saas nähdä onko semmoisille kalentereille ikäraja. Ehkä mulle tulee vanha kunnon Vuotuinen Ajantieto.

Nyt tuvan lattia on täynnä litteästä paketista kuorittuja levynpalasia, minä lajittelin muttereita, nippeleitä ja viipottimia noin kymmeneen eri kippoon. Ehkä meillä on aamulla tuvassa uusi levitettävä sohvasänky. Tai sitten tyhjänä pyörivä Kilpisydän -pullo ja kaksi syvästi pottuuntunutta ihmistä.

Ikea tuo jännitystä elämään. Näihin kuviin ja tunnelmiin, leppoisaa lauantai-iltaa. Tihkusateessa kohti pyhää, missä lienetkin!

Pohditaan niitä Pääsiäispupun munia sitten myöhemmin. Ja Ellin pennukoista piisaa kuvia varmasti vielä moneen kertaan.

Nightwish: Hilma ja Onni feat. Pekka Kuusisto

Voihan vatkuli

Muutama päivä sitten päähäni pälähti (älkää herrantähden kysykö: Miksi?) kysymys munista.
Näistä kaikenkirjavista, kaikenkokoisista ja kaikenmuotoisista munista joita kanarouva syytää lyhyen elämänsä aikana maailmaan, kanasta riippuen paljon tai vielä enemmän.

En ole sattuneesta syystä joutanut googlettelemaan sen enempää kanan anatomiaa kuin historiaakaan.

Tämä totinen kysymys herättää aina uusia kysymyksiä:

Kuka keksi käyttää munia ravinnoksi? Sehän on selvä, esi-ihminen löysi jonkun esikanan pesän ja särki uteliaisuuttaan munat, tökkäsi sormensa liejuun ja maistoi.

Kuka keksi kypsentää munat ravinnoksi? Ehkä seuraavan sukupolven esi-ihminen särki vahingossa munasaaliinsa kuumaan nuotiokiveen ja siinähän se herkullinen pikaeväs olikin kypsennettynä.

Mutta kuka keksi käyttää kananmunia leivonnassa? Vatkata ne vaahdoksi, lisätä sekaan jauhoja ja mausteita ja panna koko sotku vielä astiassa uuniin?

Kysymyksiä toisensa perään! Tämmöinen miettiminen on minunkaltaiselleni "faktaa kiitos" -tyypille ihan vihonviimeistä puuhaa. Ajatus lähtee laukkaamaan eikä hommista tule mitään. Visioin mielessäni sen esi-ihmisen munavarkaissa, sitten ajatus karkasi jo egg-noggiin ja muniin "Benedict". Entäs tuhatvuotiset munat? Niiden suhteen tietämykseni rajoittuu yhteen Aku Ankan tarinaan.

Tiedättekö, tämä on oikeasti kysymys(sarja) johon tahtoisin vastauksen. Muutoin olen tuomittu viettämään lopun elämästäni pohtimalla munan arvoitusta. Muutakin tekemistä olisi.

Joten kertokaahan kun kuitenkin joku teistä on tämän asian suhteen tietoinen.

Leppoisaa perjantain jatkoa, viikonlopun alkua ja muutenkin riemukasta harmaata marraskuista päivää!

Pillerit riviin

Siinä se on, edellisessä postauksessa mainittu pieni talliapteekkini. Kaikkia noita "uskomuspillereitä" voi toki nappailla itsekin, on niistä apua tai ei. Minä en ole riittävän oppinut kyseenalaistamaan ikivanhaa eurooppalaista hoitomuotoa, siis ihan perinteisen koululääketieteen rinnallahan noita käytetään vanhalla mantereella mitä moninaisimpiin vaivoihin.

Eihän noissa iso raha seiso kiinni. Purkillinen maksaa aineesta ja vahvuudesta/laimennoksesta riippuen kympistä kahteen ja pillereitä mahtuu tuommoiseen sytkärinkokoiseen purkkiin paljon.

Pillereistä tuli mieleen tämän viikon teema, vietämme kuulema Mielenterveysviikkoa. Onkin oikein osuva ja ajankohtainen aihe, kun väki niksahtelee kaamoksen ja ainaisen sateen pieksämänä joka tuutista tulviviin lomautus-, murha-, yt-neuvottelu-, väkivalta-, pankkikriisi- ja muihin kansaa raivostuttaviin ja kohahduttaviin uutisiin.

Sivumennen, kuka perhanan talipalloaivo keksi, että kaikki uutisoitava on oltava vähintään kohu-tasoa tai otsikoinnin kestoinhokkini: Kansa raivostui. Äiti järkyttyi. Isä tyrmistyi. Kuka ne keksi?? Kohumissi? Kohuhäät? Ökytalo?

Tämä masentavan sateinen marraskuinen viikko on juuri oikea ajankohta puhua tärkeästä ja yhä kurjempia muotoja saavasta mielenterveysongelmasta. Annan aina roposeni sellaisiin keräyksiin joilla yritetään edes jotenkin uskottavalla teemalla tukea niitä, joilla mieli heittää syystä tai toisesta kärrynpyörää. Itse hiihtelen terveen papereilla, mutta eipä sekään ole itsestään selvää, että tila on jatkuva.

Mitähän pitäisi ajatella tästä joulukalenteristani? Minusta se oli hieno ja uskon, että nuo kaikki ikkunat ovat 24. 12. mennessä paljastaneet paljon valoa ja iloa. Nyt kyllä näyttää kieltämättä vähän synkeältä:

Aiheessa pysyäkseni, nuorimmaisemme heitti viime viikolla lauseen, jota olen miettinyt usein. Hänen koulukaverinsa oli tulossa meille hyppytunnin ajaksi ja minun tuli viedä lapsoset kielitunnille toiselle koululle. Hän evästi minua vielä aamulla näin: Äiti, koettakaa te isin kanssa edes yrittää näytellä normaaleja sen aikaa kun S. on meillä, jooko? Pliiiiss... *bambinkatse*

Mykistyin.

Mitenköhän epänormaali perheemme mahtaa muiden silmissä olla? Meillä kyllä nauretaan ihan ääneen pieruhuumorille, hölmöille tilanteille ja ennenkaikkea arjelle. No okei, en nauranut remakasti kun sain verottajalta viimeksi postia, en hihkunut riemusta kun Peetu oksensi matolle hetkeä aikaisemmin syömänsä kissanpökäleen, en puhjennut aplodeihin kun Don Winston yrjösi puolikkaan hiiren pöytäliinalle. Mutta noin muuten, elämä on hemmetin paljon hauskempaa kun malttaa nähdä nykyhetkessäkin jotain kivaa eikä aina parkua naama nutturalla jokaista katkennutta kynttä tai pinnaltakärähtänyttä sämpylää.

Ja ei, meillä ei (toistaiseksi) tarvitse olla huolissaan lomautuksista, yt-neuvotteluista eikä muista oikeasti isoista murheista jotka koskettavat yhä vain useampia perheitä.

Kutakuinkin terveinä saadaan olla ja asuntolainakin on ehkä maksettu ennen eläkkeelle siirtymistä. Tästä kaikesta osaamme olla kiitollisia ja arvostaa tätä tasaisen turvallista arkeamme.
Torpan turvallisten, elämäänähneiden hirsien suojissa on hyvä olla. Siivota, pestä pyykkiä, tehdä ruokaa, notkua netissä.

Ja lasten mieliksi yrittää välillä käyttäytyä niinkuin normaalit ihmiset. Menkööt sitten isompana terapiaan jos kokevat tarpeelliseksi.

Karvakavereista on paljon iloa ja lohtua, tassuterapia on suoraansanoen supertehokasta. Useimmiten on helppo napata joku näistä, siellä täällä lojuvista karvaläjistä syliinsä, toimivat ne ainakin ensiapuna jos joku oikeasti harmittaa. Mieluummin vähän sambaa kissan kanssa kuin kourallinen pillereitä.

Eikä tässä nyt mikään muu oikeasti puuduta kuin tämä iänikuinen harmaus ja sade. Tasaisen tylsä pilvimassa ja sade. Päivästä toiseen jatkuva sade.

Paljon taidan pyytää kun rohkenen toivoa paria kuivaa päivää.

Ajatukset ovat sekavia ja välillä positiivinenkin ajattelu on ihan pers ... penaalista. Joskus vaan kyntää syvissä vesissä ja se on ihmiselle sallittava. Ei aina jaksa. Eikä oo pakko jos ei haluu. Ei ainakaan sateella.

Itse olen huomannut saavani ihan älyttömän paljon päätäni selviteltyä salitreenin aikana ja juoksulenkeillä. Silloinhan ei oikeastaan ajattele, mieli on avoin, kroppa tekee työtä ja asiat soljuvat sinne tänne. Joskus ne vain loksahtelevat paikoilleen ja treenin jälkeen on hyvä, varma ja vähän vahvempi olo. Enkä puhu fyysisestä vahvuudesta.

Tässä nämä minun ajatuksia ja askeleita siivittävät toimintaterapeuttini:

Eräs tekemätön työ painaa vielä päälle joten olkoon tämä päiväkirjamerkintä nyt tällähaavaa tässä. Huomisen aikana pitäisi hoitaa monta asiaa ja kyyditystä joten kunnon yöunet olisivat tarpeen.

Nasseakaan ei isommat huolet paina, Peetupainajainen kulkee mukana aina.

Peetusta puheen ollen, pikkujätkä harjoittelee koivennostoa eikä halua enää pissiä niinkuin likat. Hassu piski on lisäksi oppinut ottamaan kovat, puolen tuvan mittaiset vauhdit ja hyppää tuvan soffalle. Nassen soffalle. Yleensä tähtäys osuu vähän pieleen ja Nasse rähähtää nulikalle saadessaan pontevan russelinpötkäleen suoraan vatsansa päälle. Sopu sijaa antaa ja sohvakin venyy ja paukkuu ennen lopullista hajoamistaan.

Loppujen lopuksi, kyllä minä tämän sateisen penteleen marraskuun selätän, enhän kärsi yksin. Noin kuusi miljoonaa suomalaista tarpoo samassa sateessa ja haisee märälle villasukalle.

Toivottavasti sinullakin on joku, edes ne villasukat, missä lienetkin.
Hyvää yötä!

Edu Kettunen: Maailma ilman sua

Kuvapulan valitut palat

Marraskuu mätkii mustuudellaan ihmispoloa ketoon. Ei aurinko paista, ei kuu kumota ja on tismalleen yhtä ankeaa kuin Pohjois-Korealaisessa huvipuistossa. Kaikki kunnia niille ihmisparoille jotka Suuren Johtajan Ihmeellisessä Valtiossa ovat vankeina asuvat.

En tiedä mistä Kim vangvong nyt tulikaan mieleen mutta tämä marraskuu saa ihmisessä aikaan kummallisia reaktioita.

Viime yö oli kaikesta väsymyksestä huolimatta levoton ja katkonainen. Tuskin muistan edellistä huonosti nukuttua yötä. Siitä on aikaa. Siispä tänään ilmeeni oli yläkuvan kissan, Tard The Grumpy Cat -kaltainen.

Näin sitä ihmiskurja nopeasti oppii turhan hyvälle. Niinkuin nyt nukkua posottamaan täydet kahdeksan tuntia hyvää, lepuuttavaa unta. Ja jumalaton märinä päällä heti ensimmäisen vajaamittaisen yön jäljiltä.

Koska otin aamulla univelkoja takaisin (kiitos Iso-J kun hoidit lapset ja hevoset), tuli jumalaton kiire tajutessani, että eläinlääkärin auto pörähtää pihaan hetkellä millä hyvänsä. Siis talikko heilumaan ja tallia putsaamaan.

Ilmeeni oli kutakuinkin tälläinen kun valssasin talikon ja harjan kanssa karsinoita puhtaaksi. Joskus laulan, lujaa ja sen ainoan osaamani laulun, Petteri Punakuonon. Onneksi en tänään, sillä eläinlääkäri olisi varmasti ottanut ahterini kohteeksi ja heittänyt tarkkuusheitolla tainnutusnuolen moiseen teutaroijaan.

Tainnutuspiikkiä kaipailin siinä vaiheessa kun Tösse-tytteli ryysäsi neulaa karkuun neljättä kertaa ja jokaisella kerralla vasen käsivarteni jäi hevosen ja karsinan seinän väliin. Teki kipeää.

Rokotushommasta vielä sen verran, että eläinlääkäri jätti minulle käyttämänsä piikin ja kehoituksen siedättää hevonen neulaan ennen hänen seuraavaa käyntiään. Toivottavasti seuraava käynti on vasta uusintarokotus puolen vuoden päästä. Kukapa sitä eläinlääkäriä manaa tiuhemmille käynneille.

Peetupötikän kunniaksi täytyy nostaa nyt hattua korkealle. Jätkä senkus heilutteli häntäänsä ja teki söpöjä ilmeitä saadessaan tehosteet nahkaansa. Ja Soosiponi, se kullannuppu ei korvaansa heilauttanut piikin saadessaan. Tössellä olikin puolustustarvetta pitää oma nahka piikittömänä useamman elikon voimin.

Rokotustilanteet ratkaistuani koin valtavaa tarvetta yksinoloon ja suuntasin kaupunkiin. Pitihän siellä toki muitakin asioita hoitaa, mutta hups, jotenkin eksyin kuntosalin ovesta sisään ja löysin itseni tekemästä aivan järjetöntä alakroppatreeniä. Herra A on todellakin päättänyt muokata meikälikasta romanialaisen kuulantyöntäjämatamin kaltaisen mörssärin.

No, kunhan tästä treenin myötä ajan oloon tokenen, ei ahterini alle päätynyt kavioeläin pääse metkutempuilla minua karkuun, voimatreeni alkaa tuottaa selkeitä tuloksia. Paitsi jotkut sanovat, että ratsastus on taitolaji, ei kamppailu- eikä voimailulaji. Kuka kertoisi sen meidän Tösselle?

Koska kaupunkireissustani tuli puhtaasti itsekäs ja yksityinen, jouduin takaisin kaupungin valoihin Iso-J:n kanssa. Saatiin jokunen asia toimitetuksi joten ei ollut hukkareissu. Ei sillä, ei päiväinen omanikaan hukkareissu ollut, sehän tuli puhtaasti työhyvinvoinnin piikkiin.

Hyvillä mielin ripustin tuvan seinälle oman joulukalenterin, otan siitä kuvan huomenissa. Nyt en jaksa viritellä kameraa ja mellastankin näiden facebookista ladattujen valittujen palojen kanssa. Muutama on vielä, koettakaa jaksaa.

Tarvinneeko tätä kuvaa selitellä? Jollakulla on välähtänyt ja hyvin tuon puhekuplan kanssa.
Minusta yksi parhaista jutuista sosiaalisessa mediassa ovat nämä kuvat ja niihin liitetyt tekstit. Seuraan aktiivisesti muutamaa tiettyä joiden huumori osuu napsulleen yhteen omani kanssa.
Ehkä nämä valitut kuvapalat kertovat minusta ja mielenliikkeistäni enemmän kuin tahtoisin teidän tietävän. No, tutut ja sukulaisethan toki tietävät tarinani.

Mietin illansuussa tovin luontaistuotekaupan homeopaattisten pillereiden äärellä. Joku pitää niitä ihan hömpänpölynä. Minä luotan siihen, että hevonen jolle pilsuja syötän, ei tiedä niiden merkitystä eikä varsinkaan niiden väitettyä tehoa. Jos niistä on hevoselle apua, se on hyvä. Eikä muutama pieni sokeripilleri tee isoa vahinkoa. Yllättävän usein olen kuitenkin todennut homeopaattisten pilsujen tepsineen. Tai sitten on vain tapahtunut ihmeitä, yllätysparantumisia ja tiedä vielä mitä.

Tössetamman kohdalla kaipaisin kovastikin välillä juttukaveria joka jaksaisi kuunnella arveluitani, teorioitani ja joka olisi edes mukana vapisemassa kun kokeilen jotain uutta tapaa purkaa tammaan kertynyttä ongelmavyyhtiä. En tohdi perillisiä rassata näillä pohtimisillani, yritän selittää asioita järjellä mutta tunne on joskus järkeä vahvempi. Sen kertoo mielestäni se, että tamma ylipäätään asuu meillä. En ole vielä luovuttanut sen kanssa ja päästänyt taivaslaitumille. Enkä ihan vielä siihen hommaan ryhdy.

Elämä on tahdon asia. Elämä on uskon asia. Elämä on yleensä ihan kivaa. Tänään nyt sattui olemaan tämmöinen päivä.

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Missä lienetkin. Marraskuu on penaalista :(

Taidan treenata tämän talliohjelmistooni:

Queen: Another One Bites the Dust

Force majoure... force feline?

Eilen valittelin sitä, että kaikki huushollin tietokoneet ovat enemmän tai vähemmän varattuja. Perilliset ovat sosialisoineet läppärit ja Elli, tuo kissoista kelvottomin, makoilee työmacin näppäimistön päällä.

Meillä on semmoinen periaate, että perilliset eivät vie sen enempää läppäreitä kuin puhelimiaan yöksi omiin huoneisiinsa vaan niillä pelataan ja niitä käytetään vain valveillaoloaikana ja talon alakerrassa.
Sängyssä saa lukea tai nukkua mutta siellä ei pelata *vaikene, oi omatunto!*

Elli on nyt jostain syystä (jota voi vain arvailla...) viihtynyt useamman viikon sisällä. Ilmeisesti benjihyppy ilman köyttä yläkerran ikkunasta kuuluu kesälajeihin ja talvikuukausina joutaa lojumaan torpassa.

Elli syö ja muun ajan näyttää tympeää naamaa. Ei leiki, eikä paini frakkiherrojen touhuissa. Tuijottaa vain sama nyrpeä ilme naamallaan, käy syömässä ja tuijottaa taas ennenkuin nukahtaa. Outo, niin outo kissa.

Joka tapauksessa, kukaan ei halua metrisellä halollakaan koskea Elliin silloin kun hänen keisarillinen korkeutensa on asettautunut tietokoneen äärelle. Ymmärtäisin jotenkin, jos katti katselisi taustakuvan kaloja mutta ei, ne eivät kiinnosta enempää kuin hiekka-astialle väännetty kiäkky.

Joskus ihmisen vain on viisaampaa väistyä. Elli on just sitä katalaa sorttia, että kostoksi kärsimistään vääryyksistä se vääntää kiäkkynsä hiekkalaatikon sijasta tyynyn alle.

Tämmöistä tänään, päivä senkun lyhenee ja pimeä aika lisääntyy. Nyt talliin! Aamulla tulee eläinlääkäri rokotuspiikkiensä kanssa tehostamaan viimekuiset rokotteet. Viikko alkaa siis vauhdikkaasti, Tössetamma ei todellakaan ilahdu huomisesta...

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin!

Paluu tunkiolta

Voi huono omatunto sentään! Välitilassa on lilluttu aivan riittämiin mutta minulla on monta hyvää syytä tähän hiljaiseloon. Joka ei hittosoikoon ole ollut mitään hiljaiseloa.

Edellisessä päiväkirjamerkinnässä oli kuva sangen synkeästä tunkiolla istuvasta Veli Winstonista. No nyt voivat kissojenfanittajat huokaista helpotuksesta. Herrasmieskissat ovat nauttimassa tuvan fasiliteeteista. Joudun ehkä muuttamaan kissojen nimiä, Veli -etuliite olisi syytä korjata muotoon Don... kummisetänsä lukeneet tietävät millainen on Don Corleone. Ja meillä on hänestä kissaversio tuplana.

Huokaus ja kunniottava hiljaisuus. Kissa on nautiskelun mestari.

Elämä torpalla on yllättävän kiireistä ja päivät täynnä tapahtumia. Leppoisa maalaiselämä on kuulkaa ihan fuulaa. Tässä saa helmi otsalla kurvata paikasta toiseen ja tehostaa toimintojaan ja silti jää aina jotain tekemättä.

Lisäksi meille näköjään pysyvästi muuttanut teini aiheuttaa hetkittäisiä nousupiikkejä verenpaineeseeni. Tänään kl. 21 saunasta palatessani oli valehtelematta kahteen vuorokauteen ensimmäinen kerta kun minun henkilökohtainen tuolini ja minun henkilökohtainen koneeni olivat vapaana. Tuolini on vallattu, koneeni on vallattu! Ja valtaaja on vanhempi Perillinen. Joka osaa kommentoida sangen nenäkkäästi, mistä lie oppinut?

Tässä loppuviikon aikana olen yrittänyt kuroa umpeen rästiin jääneitä kuntoilutavoitteitani. Eilen illalla kipaisin ensimmäisen oman juoksuni, ilman sitä juoksukoulun ohjelmaa. Se nimittäin loppui. Päätin etukäteen reittini kääntöpaikan ja sitten päätin, että juoksen tasan niin pitkän pätkän kuin tuntuu hyvältä.

Reissuni kesti 39 minuuttia josta kävelyn osuudeksi jäi kaikkineen 5 minuuttia. Pystyn siis etenemään juoksua muistuttavalla askelluksella reilut puoli tuntia, mikä olikin tavoite. Matka ei ole aivan viittä kilometriä mutta minulle kaikki juosten edetyt kilometrit ovat ilometrejä. Kuka olisi uskonut? Meikäläisestä laiskurista on kehkeytynyt melkein uskottava liikkuja.

Salitreeneistä sen verran, että kuntovalmentajani Herra A on seonnut. Teettää sen pahuksen muistitikun välityksellä aivan järkyttäviä toistomääriä. Neljän sarja, á 18 toistoa 50 kilon painolla. Ja kohta sama toisella jalalla. Hullu se on. Mutta toisaalta otan kohteliaisuutena hänen kunnianhimoiset tavoittensa saada meitsi vielä ratsastuskuntoiseksi. Nythän sitä en vielä ole, selkäranka on ikävän kipeä tapaus silloin kun se muistuttaa potkurikoneen propellia.

Tähän väliin täytyy todeta, että olen vieroittunut särkylääkkeistä, painkillereistä ja  muista elämää turruttaneista napeista melko hyvin. Migreenikään ei ole kolkuttanut ohimoa, ilmeisesti se (turhaan) pelkäämäni estolääkitys toimii. Kolmoishermo on ollut ihan hissuksiin ja selkäkin on mukavan yhteistyökykyinen. Maltan silti vielä kuukauden mieleni ennenkuin könyän hevosen selkään, sisäinen tukikorsetti täytyy olla vahva eikä lonkan koukistaja saa äkäillä yhtään. Tai sitten sitä mennään taas kipupiikille.

On sitäpaitsi hemmetin epäreilua hevostakin kohtaan kuormittaa sitä täysin epävakaalla ja toispuoleisella istunnalla.

Torpan koirat nauttivat elämästään. Peetu on oppinut hyppäämään jo soffalle ja se närästää Nassea ihan älyttömästi. Toistaiseksi Nassepappa on saanut köllötellä omassa rauhassaan sohvalla. Nyt Peetu roiskaisee loikalla viereen ja kuumottaa koko pienen pötikkäkroppansa energialla.

Samat kuonolaiset norkoilevat ruokapöydässä. Eivät kylläkään ikinä minun puolellani vaan siellä, missä  on ennenkin satanut mannaa ja makupaloja ahnaisiin kitoihin.

Se täytyy ehdottomasti kertoa, että Peetu on piristävää seuraa Nasselle. Ja ollakseen talo jossa on kaksi terrieriä, torppa on yllättävän hiljainen paikka. Eivät nämä räkytä eivätkä rassaa kenenkään hermoja jonninjoutavalla räyhäämisellä. Näistä terriereistä kuuluu ähinää ja kähinää, aivastelua ja mätkähtelyä kun kumpikin vuorollaan selättää toisen. Peetu on notkea ja ketterä ja varsin kekseliäs nuori herra. Ei ollenkaan sellainen mieliharmi jollaiseksi moni russelit mieltää. Jos ette usko niin tulkaapa katsomaan.

Nasselle on kertynyt aivan uutta virtaa ja pilkettä silmäkulmaan. Kyllä koira koirakaverin tarvitsee, ainakin tämmöisessä huushollissa jossa koiranviran asialliseen hoitamiseen ei yksi piski riitä. Ja raskas työ vaatii raskaat huvit, tässä Peetun mallisuoritus eilisillalta.

Tänään lampaiden piti lähteä joulukuvaelman harjoituksiin mutta taluttamisessa aitauksesta traileriin ilmeni yllättäviä ja odottamattomia ongelmia. Lopulta kaikki kolme päkättiä seisoivat trailerissa ja takaluukku oli kiinni. Päätettiin, että tämä olikin harjoitus ja vietiin päkättimet takaisin aitaukseen. Ensi viikolla muuttavat harjoitus- ja näytöskauden ajaksi tapahtumapaikalle. Wappu suoritti vappumarssin suoraan traikkuun, Äitee-Orvokki panikoitui ja Veera heittäytyi valekuolleeksi saatuan narun kaulaansa.  Ei viitsi kiusata niitä enemmillä marssiharjoituksilla vaan viedään vapaana laumana kaurakipon johdolla koppiin. Jos ne siellä kuvaelmassa poukkoilevat pitkin metsiä niin pysyvätpä ainakin paimenet työntouhussa.

Lampaista vielä kätevä aasinsilta iltapihviin. Sattui olemaan mehevä lampaan sisäfile jemmassa ja sen kyytipojaksi nasautin auki tämänvuotisen Beaujolais Nouveau -viinin. Kelpo kamaa.

Nyt hyvää illan jatkoa teille jotka jaksatte valvoa, minä otan piskin ja lehtinivaskan ja ankkuroin itseni petiin.

Huomenna on taas kiiruspäivä, kanojen kesäleiri loppuu nyt ja sisätilat on ennen muuttoa putsattava huolella. Koppikausi on pitkä ja tylsä.

Kaupungilla on Joulun avaustapahtuma ja voi olla, että tekee mieli käydä moikkaamassa joulupukkia. Pari pientä toivetta olisi, toinen niistä on uudet kuulokkeet puhelimeen ja toista en kerro muille kuin pukille.

Perilliset kertoivat, että osuuskaupan "pukki" oli ihan valepukki, lakeerikengät jalassa ja lemusi partavedelle. Olikohan nauttinut sisäisesti?

Herttaista lauantai-iltaa, missä lienetkin!

Välitila

Kuva vuoden takaa, kissa lantatunkion takaa.
Lumi tuli ja lumi suli. Nyt on tämmöinen tylsä välivuodenaika. Kylmä päivä oli tavallaan ihan tosi kiva, kirkas ja kuulas. Aurinko paistaa tähän vuodenaikaan jo pahuksen viistosti, ihan kettuillessaan irvistelee ennenkuin siirtyy tekemään kesää kenguruiden maahan.

Autolla-ajosta viisto valo ja puiden välistä vilkkuvat säteet tekevät yhtä helv *krhm* piinaa. Ja olin melkein valmis lyömään yhden Imaginareum -lekkerin vetoa, että migreeni iskee ennenkuin aurinko laskee horisonttiin.

Vielä ei särje mihinkään päähän joten taisin selvitä päivästä voittajana. Kylmä päivä tekee pihalla liikkumisesta hankalaa, piha on kupera ja viettävä ja aivan ilkijäällä. Semmoisella jossa ei pysy hiekkakaan vaan se muuttuu kuulalaakereiksi jotka viskaavat ämmän nurin.

Yritin teljetä Äitikultaa bunkkeriinsa mutta eihän mokoma siellä pysy. Hiihteli hyvällä tyylillä pitkin pihaa ja yllättävää kyllä, pysyi pystyssä. Luoja hulluistaan huolen pitää.

Päivä oli taas sellainen toimitustiistai jolloin joka tunti piti käydä jossain, hakea joku tai viedä joku.

Muuta mainittavaa tähän päivään ei sitten taida kertyäkään. Paitsi paljon puhetta ja väittelyä Talvivaarasta. On se merkillistä miten ensin oikaistaan kaikki mahdolliset mutkat, kunhan vain saadaan kaivos rallattamaan viipymättä. Sitten kun jossain kohtaa paljastuu moka, kaikki nulkit luikkivat vastuuta pakoon. Kummasti sattui ministerikierrätyskin tähän saumaan, pelattiinko nyt joku turvaan ja pantiinko uusi, tunnetusti teflonkuorrutteinen ukko tuleen?

Minä yksinkertainen naiseläjä en käsitä, miksi me annamme maaperämme aarteet ulkomaisille kaivosyhtiöille. Meille tulee hetkellisesti työtä ja kituviin kuntiin veroroposia. Kun kaivos on ammennettu tyhjiin, yhtiö lähtee ja pilattu luonto jää kituvan kunnan hoitoon. Eikö meidän kannattaisi kaikin mahdollisin tavoin varjella pohjavesiämme, puhtaasta juomavedestä on käsittääkseni huutava pula useassakin maailmankolkassa.

Uskonpa vielä senkin, että tulevaisuudessa soditaan iänikuisen uskonnon lisäksi puhtaasta vedestä.

Noh, minä saan uskoa mihin haluan. Toivon sydämeni pohjasta, että jostain löytyy ne kolme viisasta miestä jotka kertovat miten tämä sotku selvitellään ja miten sen kanssa elämme me ja jälkipolvet.

Huomiseksi on luvattu lisää sateita, ilmeisesti meillä sateen koostumus on jotain jäätävän veden ja rännän väliltä. Eikö tämä välitila jo voisi päättää mikä siitä tulee? Tulisi vaikka luminen talvi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin, heipatihei!

On tämä yksi prkeleen työmaa

PeeÄäs,
huomasin juuri, että 9.11.2009 on kirjoitettu/julkaistu tämän blogin ensimmäinen postaus. Paljon on sen jälkeen muistiin merkitty ja julkisanottu. Hauskaa, enimmäkseen, on tämä kirjoittelu ollut. Lupasin lopettaa siihen, kun huomaan jauhavani aina samoista asioista... hmmm, nyt pisti miettimään. Kolme vuodenkiertoa paluumuuttajan elämää, pakkotoistoahan se jo on.

Ei hullumpaa

Isolla kirkolla käytiin eikä ollut huono reissu alkuunkaan.
Huono omatunto hurvittelureissusta hälveni Imatran ohitusmoottoritiellä, mulla oli ajurivuoro ja Iso-J veteli hirsiä vänkärin penkillä. Eli ei mäkättänyt kaasutennarin painosta.

Etelässä oli valoja ja jumalattomasti uusia tiesysteemejä, tunneleita ja kaikkea. Meinasi maalaishiireltä mennä suunnat sekaisin mutta hyvin (tuurilla) Pesolito ohjastettiin Mankkaalle. Aikaa jäi jopa pikaiseen ruokailuun ja sitten alkoikin tule mukaan muuttumaan -ohjelmanumero.

Tiedättekö, vaatii vuosi vuodelta enemmän aikaa, tarkkaa kättä ja sumeaa peiliä rakentaa meitsin lärvistä se, mitä se joskus nuoruuteni kukkeimpina vuosina oli. Ja kun se pitää tehdä niin, että näyttää ihan kevyesti laitetulta, eikä miltään viidenpenninvosulta. Hiuskuontalon punominen se vasta vaatiikin panostusta. Ihan jumalaton homma näytää siltä, että on ihan vaan kammannut tukkansa. Less is more, vai miten se nyt meni?

On surullinen näky kun meikkikerroksia senkun lisätään sitä mukaa kun rusinoituu.

Eipä aikaakaan kun marssimme kinkerihalliin ja paikallistimme viinibaarin. Pakkohan SIITÄ oli saada maistiaiset, vaikka kotona on ollut jo pitkän aikaa samaa tavaraa odottamassa. Kyse on siis tyylikkäästi markkinoilleluikautetusta Imaginaerum -viinistä. Katteet olivat kohdillaan, 48 € puteli, 12 cl 8,50 €. Alkossa sama lekkeri kustantaa pikkuisen vähemmän, alle 15 euroa.

Maku oli topakka, lämmin ja maanläheinen. Niinkuin kiteeläinen emäntä.

Konsertti alkoi tasan kello 20 ja millä jytinällä! Seisoin Jumbotron näyttötaulun alla, suunnilleen keskellä areenan kaukaloa. Hetken mietin, miltä Horse Show:n hevosista tuntuu olla siellä samalla areenalla yksin, vailla lajitovereita, tuhansien silmäparien vaaniessa pimeydestä. Minulla oli sentään lajitovereita, reilut 100000 kansalaista. Ja takana turvana Iso-J.

Mielipiteitä bändin laulajavaihdoista on ollut ja tulee olemaan. Tämä lentävä hollantilainen amatsoni on kieltämättä nainen paikallaan. Vähän vajaat 2 metriä atleettista kroppaa korkokengissä ja äänikin oli kuin enkelikuorolla. Tutut kappaleet saivat aivan uusia sävyjä uuden laulajan myötä ja pojat rymistelivät aivan uudella innolla.

Biisilista on muuttunut kiertueen avauskeikasta, silloin keikan keskivaiheille tuli vähän unenomainen hetki. Nyt pärisi ja paukkui koko ajan. Virkamiessoitannasta ei ollut tietoakaan.
Hyvin vedetty!

Elokuva sen sijaan herätti paljon ajatuksia. Kysymyksiä ja sekavia tuntemuksia. Niitä pureskelee vielä kauan. Eihän siitä tiedä millainen klassikko tästä elokuvasta tulee, mutta tokkopa se ainakaan aluksi pankkia räjäyttää, eikä varmastikaan nouse vuoden elokuvatapaukseksi. Ehdottomasti kuitenkin katsomisen väärti ja vaikuttava kokemus. Ja olihan siinä myös suomalainen herkku näyttelijä, Ilkka Villi.

Tehkööt perässä paremman ne jotka osaavat, minä tykkäsin koska sain paljon ajateltavaa, en valmiiksi ajateltua, pureksittua ja alleviivattua leffahuttua.

Leffan loputtua olo oli vähän siinä ja siinä lähteäkö jatkoille. Tunnin pohdinta taksijonossa tuotti sen tuloksen, että kurlasimme yhdet viinit ison kirkon baarissa ja huidoimme taksin kohti Espoota. Helsingin yöelämä saa luvan pärjätä ilman meitä jatkossakin.

Isänpäivän aamu ei tästä viisaasta päätöksestämme johtuen ollut ankea, ei kohmeloinen eikä ajokuntokaan arveluttava. Pikainen piipahdus Iso-J:n esikoisen luo Isänpäiväkahveille ja sitten kiiruusti nokka kohti kotia.

Matka oli pitkä ja enimmäkseen pimeä. Ehdimme Torpalle juuri iltatallin ajaksi.
Täällä oli vielä puhdasta valkeaa lunta ja ilmassa talven tuntua. Kevättalven.
Tänään sitten satoikin, tunnista toiseen ja välillä solkenaan. Lumet liiskautuivat sohjoksi ja tallatummat pihaväylät muuttuivat vesipeitteisiksi jääpoluiksi.

Päivä menikin kaikenlaista sumaa purkaessa, oli ajoa sinne ja tänne ja pahuksen paljon rästissä roikkuvia töitä.

Illalla katsoin, että keli on riittävän ankea Juhlajuoksulle. Siispä sonnustauduin taas kerran trikoohirviöksi ja kipaisin pimeään sateeseen. Puoli tuntia askelsin juoksulla ja ihan meni heittämällä. En tahdo kehua, mutta lujempaakin olisin päässyt jos ei olisi tarvinnut varoa sitä jäätä niin paljon.

Aika hyvin vedetty. 12 viikkoa, kolmesti viikossa tekee 36 kertaa. Laiskanläksyä itselleni annan lähinnä ajasta. En pääse aivan viiteen kilometriin tavoiteajassa. Sitä parannellessa kääntyy talvikin kevääksi ja keväällä uskaltaa ehkä ajatella kympin lenkin tavoittelua. Ellen nyt talvipakkasten alkaessa tule järkiini.

Saunan jälkeen totesin, että ei tämä elämä todellakaan ole hullumpaa. Pitää vain uskaltaa tehdä asioita joita haluaa ja kehdata nauttia saavutuksistaan. Kippis sille, missä lienetkin!