Onko kynässä mustetta?

Toistaiseksi kuvien lataaminen ei onnistu, se on tämä iltayön päivitysruuhka kun tukkii myös Bloggerin systeemit. Jatketaan sitten tekstitv:n hengessä.

Kyllä, kynästä löytyi mustetta ja Suuri Sopimus on allekirjoitettu! Sopii tituleerata rouva kauppiaaksi. Ja ken niin tekee, kerjää hankaluuksia ;-)

Eikä se nimmarin vetäisy muutamaan paperiin nyt niin rankkaa ollutkaan. Henkisen työn olin vissiin tehnyt riittävällä hartaudella päänsisäisesti aiemmin. Paljon rankempaa oli orientoitua siihen, että minulla on palkattua henkilökuntaa. Tuli nääs vähän puskista tuo työvoimahomma, mutta rätingit näyttivät kiistattomasti homman mielekkyyden.

Tuskin olin toipunut edellisestä kun olikin hetki kohdata henkilökunta. PHUUUUUUH, harvoin olen puhaltanut yhtä pitkään yhtä syvään. Onneksi, oi onneksi vaistosin heti kohdanneeni reilun, mukavan ihmisen joka osaa ottaa asiat asioina. Ja jolla on omaa elämää työpaikan ulkopuolellakin.

Tuo on muuten tuhannen tosi homma tuo oman elämän tärkeys... pätee työhön, harrasteisiin ja ystävyyssuhteisiin. Jos jollakulla elämän täyttää vain työ/harrastus/ystäväpiiri on valitettavan ja surullisen totta, että riippa ja rasitehan sellaisesta tulee.

Kerronko esimerkin? Kerron toki koska tämä on mun blogi ja voin diktaattorimaisesti päättää puheenaiheet!
Sinulla on hevonen joka asuu täysihoitotallilla. Siellä on muitakin hevosia ja luonnollisesti niiden omistajat viettävät viikosta monenmonta tuntia tallilla. Jos vaikka 20 hevosenomistajaa on ihan normisakkia ja sitten yksi(kin riittää) elää vain ja ainoastaan harrastuksensa kautta. Tässä tulee törmäys, kulttuurishokki ja paljon pahaa mieltä.

Kaikkea peilataan harrastuksen perspektiivistä, ihmiset, näiden toimintatavat, ambitiot, hevoset, harrastuksen intensiteetti... kaikki, ihan jumaliste kaikki zuumataan jonkun harrastusluupin läpi. Vähänkö vääristää näkökulmaa?

Ne ihmiset taasen joilla on oikeasti vaikkapa asuntolainan takia pakko raataa duunissa, perhe-elämäkin ottaa aikansa ja kenties muut ihmissuhteet tallimaailman tuolla puolen, he eivät luonnollisesti täytä tämän no-liferin kriteereitä hyvästä ja oikeasta harrastamisesta. Ja voi veljet sitä mäkätystä, takanapuhumista ja paheksuntaa. Siihen ei tallinkäytävä riitä eikä netin bittiavaruus.

Ihan sama homma pätee työyhteisöön. Yksi(kin riittää) elää työnsä kautta eikä tajua, että on elämää työajan ulkopuolellakin. Ja taas tulee pahaa mieltä.

Eihän haukku haavaa tee mutta ehkä hetkittäin potuttaa. Ja se syö yhteisön henkeä. Minä haluan tehdä kaikkeni, ettei minun yhteisössäni ketään nokita. Ei edessä eikä varsinkaan takana. Asiasta pitää sanoa, suoraan naamakkain. Jos ei siihen pysty, on väärässä paikassa väärään aikaan.

No niin, takaisin Torpan duunarimaailmaan... (mulla aina vähän rönsyää)
Iltapuhde meni inventoinnissa ja kuten aina, koneet temppuilevat. Ne päättävät juuri silloin jumittua, solkottaa omiaan ja terrorisoida tarkkaa urakkaa kaikin mahdollisin tavoin. Etenkin mahdottomin.
Kahdeksan maissa pantiin valot veks ja portit poseen.

Aivan mielettömän ihana tunne olikin kaartaa torpan pihatielle, nähdä kotivalot ja kuulla Nassen vahtihaukku, hetken päästä hengästynyt rekku loikkasikin syliini, autoon. Sitä niin tietää mihin kuuluu! Ja minkä tähden tekee ratkaisuja.

Analysoin joskus toiste tämän vuoden tapahtumia, näen jo aivan selkeän linjan tähän hetkeen. Pitää vielä jalostaa ajatusta. Asiat kuitenkin tapahtuvat koska niiden on määrä tapahtua.

Kokeilen vielä kerran niitä kuvia ja sitten pistän koneen kannet kiinni. Huomenna on perjantai ja paljon uutta puuhaa, kotona ja vieraissa ;-)

Adios bananas!