Kahlaaja

Nasse-sedän lailla kahlataan viikkoa eteenpäin. Kieli keskellä suuta, raskasta (maha)reppua raahaten. Tärkeintä ei ole tyyli vaan päämäärä, tässä tapauksessa hankeen sinkoutunut talipallon puolikas.
Itse toki jätän talipallot tinteille (ja Nasselle) ja vaakalukemista päätellen olisi syytä jättää moni muukin asia suun ulkopuolelle, pysyvästi.

Suun sisäpuolelle sen sijaan päätyvät nykyisin nukahtamislääkkeet, niitä on nyt yöpöydän laatikossa jemmassa. Pari yötä olen nukkunut kemikaaliavusteista unta, sikeäähän semmoinen uni on. Aamun ja päivän olotila ei ole kovinkaan hehkeä, pirteästä puhumattakaan. Jonkinlainen pöhnä päällä koko ajan. Mutta jos minä nyt saan edes katkaistua univelan kertymisen, sehän on jo puoli voittoa.  Lisäksi olen kuulema jonossa ajanvaraukseen, siis ajanvarauksen ajanvarausjonossa. Onneksi oli mahdollisuus kurvata yksityissektorin tarjoamaa ohituskaistaa pitkin. Kehnoksi on mennyt tämä sotehomma, sieltä on tullut tähän saakka lähinnä myötätuntoa. Eihän se ole työntekijöiden vika jos systeemi estää heitä tekemästä töitä täydellä teholla.

Noh, isompiakin murheita maailmassa varmaan on, joten jätän tämän nyt vaan tähän.

Helmikuu on alkanut ja sen huomaa mitä mukavimmalla tavalla lisääntyvästä valosta. Aurinkokin kävi tänään näyttäytymässä. Auringossa melkein kuulin hankien sihisevän vajuessaan. Tämmöistä leutoa talvisäätä on käsittääkseni luvassa pidemmän aikaa, meillä sentään on lunta ja muutama pakkasaste, ei tarvitse peilijäällä liukastella vielä. Se aika on maaliskuussa.

Muilta osin elämä Torpan mäellä sujuu ennallaan, eilen toin kotiin pakillisen tipuja.
Ne kuoriutuivat vajaa viikko sitten kaverin keittiössä, lainasin hänelle hautomakoneen ja vuokraksi pyysin tyrkkäämään pari kennollista munia kyytiin. Seitsemän tipulia sieltä tuli, niistä viisi on Light Sussexeja ja kaksi hollannin valkohuntuja eli semmoisia vinhannäköisiä tukkapääkanoja.
Kuviahan ei tietenkään vielä ole, yritän jo loppuviikosta vähän kuvailla. Nyt tiput kököttävät lämpölevyn alla ja kahlaavat välillä ruokakupissaan, ei ole paljon kuvattavaa.

Seuraavaksi pikkuväki muuttaa kanihäkkiin ja siellä vipeltäessään joku osuu ehkä kameran eteen. Kanalaan ne pääsevät vasta muutaman viikon päästä, vasta kun ovat kunnolla sulkautuneet. Sussexit ovat reippaita ja kestäviä kanoja eivätkä pienestä viileydestä hätkähdä, varttukoot nyt kuitenkin vielä tovin lämpimässä. Tukkapäät menevät silkkikanojen seinähäkkiin paljon myöhemmin, ne ovat sen verran kylmän arkoja, että parempi niiden on olla lämpölevyn helmoissa.

Jossain vaiheessa keväämmällä meinasin hakea muutamia Orpingon -rotuisia, niissä on hienoja värejä ja ovat mukavia, melko raskasrakenteisia kananpylleröitä. Muuten saisivat lyllertää pihalla vapaana, mutta Leffe on noutaja ja harjoittelee kanankantamista aina tilaisuuden tullen. Joten orppirouvatkin päätyvät häkkilinnuiksi sitten aikanaan.

Tälleen täällä kahlataan kohti loppuviikkoa.