Muistellaan mennyttä

Nämä värit!

Noin tuhansien palojen palapelit

Täällä huojuu palmut -ja minä

Houkutti kovasti

 Talvi on stand-by -tilassa, taivas pilvessä ja asteet maltilliset -5 °C, sataa muutama hiutale ja on tyyntä. Mitään ei tapahdu.

Toki kentällä puksuttaa tarmokkaasti Ponimies pyhäkoulussaan ja Otto parantelee koipeaan hokinpolkemasta. Otto onnettomuusaltis.

Innostuin tonkimaan kuva-arkistoani ja nämä viime kesän lomakuvat ovat kai jääneet täysin vaille julkaisua? En ainakaan muista, että olisin paria satunnaista kännykkäräpsyä enempää julkaissut.

Nämä ensimmäiset kuvat ovat ihanasta pikku kaupungista nimeltä Maro. Se on Malagasta ylöspäin, aurinkorannikko jää etelämmäs. Kävimme Nerjan tippukiviluolastossa ja päivänvaloon päästyämme etsimme lounaspaikkaa. Ei sitä Marostakaan saatu, mutta jotain valtavan kivaa tuossa paikassa kuitenkin oli. Toivottavasti ehdin joskus tutustua paikkaan paremmin.

Meillä kun on vähän semmoinen vika, että ei hirveästi ennalta perehdytä kohteisiin, mennään ja katsotaan mihin päädytään. Joskus on ajettu vatsat kuristen yötä vasten tuntemattomaan kaupunkiin ja toivottu löytävämme sekä majapaikka että ruokaa. Useimmiten näin on käynytkin.

Jo muinaiset roomalaiset rakensivat vesiteitä

Paikallisten ranta, ei turistiruuhkia

Viime kesänä löysimme itsemme monen muun paikan lisäksi myös Olvera -nimisestä pikkupaikasta, kävimme taas kerran Rondan rotkokaupungissa läkähtymässä ja Cadizin läpiajokin suoritettiin, taas kerran epäonni seuranamme. Ehkä vielä tulee se kerta kun pääsemme ihan hyväkuntoisina jalkautumaan Cadiziin ja tutustumaan ratsastustaiteeseen, sherryyn ja moneen muuhun mielenkiintoiseen.

Myös manner-Euroopan eteläisin piste, Tarifan seutu on jäänyt ainakin minun mieleeni kummittelemaan. Kahden meren kohtaamispaikka rentoine surffarirantoineen olisi ehdottomasti auringonlaskun aikaan koettavien listalla. Pitäisi tutustua kerrankin etukäteen ajatuksella sekä majoitusvaihtoehtoihin, että nähtävyyksiin niin reissusta saisi ehkä enemmän irti. 

Pölhö takapihan katti Osku

Mijaksen kukkuloilla, pala Vatikaania

Ojen

Olvera

Voi huokausten huokaus miten paljon minä nautinkaan tuosta valosta ja lämmöstä. No okei, myönnän kyllä hetkittäin mananneeni kuumuutta, etenkin kun kiipeiltiin noita Olveran linnoituksen kiviportaita. Ei ole elämä ollut helppoa ennenkään, ei varsinkaan noiden kivilinnoitusten rakentajien. Kun turistina, teknisissä ja kevyissä varusteissa kiipeää noita portaita selkänahka höyryten, voi vain kuvitella mitä se on ollut joskus silloin, kun tuolla on oikeasti asuttu ja eletty. On saattanut haarniskan sisällä haiskahtaa uljaimmallakin ritarilla.

Mikäli asiat menevät niinkuin on varovaisesti suunniteltu, Esikoinen opiskelee toisen vuoden lukiokursseistaan ainakin kaksi Aurinkorannikon suomalaisessa lukiossa. Eli toiveissa olisi päästä käymään tuolla myös kukkeimman kevään aikana. 

Kaikkeahan saa suunnitella ja toivossa on hyvä elää. Katsotaan miten pitkälle nämä suunnitelmat ja haaveet kantaa tässä asiassa. 

Loppuun vielä muutama sekalainen räpsäys, ensi kesänä ehkä lisää.

Leppoisaa sunnuntain jatkoa ja kevään valoa viikkoosi, missä lienetkin!