Valkotakki

Ei ole nämä asetelmat mun laji

Iltaa!
Viikko jo puolessa ja uusi lännestä lähenevä lumimyräkkä pieksää jo Torpan nurkkia. Hormi ulvoo ja pienenä vastapainona saunan puolella töhöttää savu taivaalle, se on pikkulauantaisauna tänään. Oikeasti nyt paleltaa kovasti ja on jotenkin virransäästötila päällä, saunan jälkeen pitäisi vielä karaista itseään ja kirmata talliin laittamaan yöheinät ja taputella hepat yöunille. Sen jälkeen sitä onkin taas hyvin hereillä kun pitäisi nukkumaan ryhtyä. Ei mene nallekarkit tasan, taaskaan.

Jos tässä nyt valita saa niin mieluummin minä vaikka jonkun vilustustaudin ottaisin kuin noroviruksen. Siskolikka perui tulonsa, kärvistelee vessan välittömässä läheisyydessä ja voi pahoin. Vaikka nyt jo olo olisikin hitusen parempi, ei lähde pöpöä kuljettamaan tänne. Parempi niin. Moinen raju tyhjennyskuuri saattaa vetää Seniorikansalaisen varsin veteläksi joten ollaan täällä ja eristäydytään. Tarvittaessa pitää vetää foliohattu päähän ja kelmuttaa itsensä basilleilta turvaan.

Eilisen aikataulut menivät ihan uusiksi kun kerrankin älysin tarkistaa kalenterin ennen liikkeellelähtöä ja tarkistaa missä pitikään olla tietyllä kellonlyömällä. Niinpä kohde vaihtui ns. lennosta neurologian poliklinikaksi.

Tapaamani vanhempi naislääkäri oli todella miellyttävä tuttavuus pitkässä valkotakkisten jonossa jota olen tämän aneurysmasta alkaneen tautitaipaleeni aikana kätellyt. Tai ei kätelty, koska noro.

Hän kuunteli, kyseli, kommentoi, ojensi nessuja ja vielä vähän lisää kyseli. Esihaastattelun teki kuntoutushoitaja ja hänen perusteellisen työnsä ansiosta meille jäi runsaasti aikaa keskittyä juuri minun vointiini, mielialaani ja kuntooni.

Vaikutti koko ajan siltä, että meillä ei edes ollut määräaikaa jossa homma piti saada pakettiin, paketti pulkkaan ja pulkka matkaan. Juteltiin lääkityksestä, mielialoista, suunnitelmista, jaksamisesta, nukkumisesta, kivusta. Siinä vaiheessa kun hän kertasi minulle ääneen viimeisen vuoden tapahtumat ja totesi, että ei ole ihmekään jos tuntuu pahalta, ymmärsin itsekin tilanteen kokonaiskuvan.

Pelkästään neuropaattinen kipu yksin on hermojaraastava seuralainen, siihen kaikki pelot, epävarmuudet, huolet ja murheet, oma ja toisten jaksaminen... ei ihme, että unettomuus vaivaa. Se lääkemäärä joka elimistööni on reilun vuoden aikana mennyt, eihän se voi olla jättämättä jälkiä.

Homma etenee nyt niin, että tapaan kaksi muuta oman alansa asiantuntijaa ja koetamme saada Armon tolpilleen taas, että elämään palaisi aito ilo ja nauru, värit ja valot. Yhtä nopeasti kuin ne katosivat ne eivät palaa, siksi tässä edetään maltilla.

Lopuksi niistin nenäni ja olin valmis lähtemään. Ei kätelty, halattiin.
Semmoinen valkotakkinen tällä kertaa.

Auringossa