Torpan Koirapojat

Nasse ja Veli Milton (R.I.P.)

Torpan koiravahvuuteen kuuluu kolme koiraa.

Alussa oli Nasse, borderterrieri jonka hommasin Iso-J:lle synttärilahjaksi ja josta tuli minulle uskollinen kaveri pitkille tallimatkoille. Se hölkkäsi Herra Harmaan perässä maneesissa ja kentällä, kelillä kuin kelillä. Kun juoksutin Herra Harmaata liinassa, Nasse istua napotti ympyrän keskellä tai juuri kaviouran ulkopuolella. Äärimmäisen viisas tallikoira, paitsi teki yhden kohtalokkaan virheen. Kusi hevosen heiniin. Sitä ei Herra Harmaa hyvällä katsonut, vaan iski kavionsa lattiaan niin, että kenkä löi kipinää. Onneksi ei koira jäänyt väliin, kuiviketurpeet eivät syttyneet kipinästä eikä koiralla sen koommin ollut hevosen karsinaan asiaa jos hevonen oli sisällä.

Nasse on ukkona syntynyttä sorttia, viisas ja välillä pelottavan hyvin ajatuksialukeva kaveri. Ei tarvitse kuin osoittaa sormella suuntaa ja Nassehan siirtyy. Se ei astu tupaan vaikka portti olisi auki, kutsusta vasta tulee.

Nasse on myös toiminut koko ikänsä seurustelu-upseerina hurmaten ihmisiä niin, että ainakin kaksi tuttua on hommannut oman borderin juurikin Nassen ansiosta. Onpa Nasse pentukesänään änkenyt istuvan presidenttimme kylkeenkin, minä istuin tupakilla rantakallion yläosassa ja Nasse puuhasi omiaan siinä edessä. Etualhaalle istahti tämä rullaluisteleva herrahenkilö samoihin puuhiin ja Nassehan porhalsi hieromaan tuttavuutta. Tarpeeksi usein kun tätä tapahtui, totesimme herrahenkilön kanssa, että kohtahan ihmiset jo alkavat puhumaan ties mitä.

Se pitää vielä koiralle ansioksi lukea, että Nasse on raittiusmiehiä, ollut alusta saakka. Ei yhtään perso oluelle niinkuin aiemmat koirani. Eipä sillä, en minä edes olutta juo, mutta Iso-J on särpinyt tölkin jos toisenkin terrieriseurueessa ja Nassen myötä se traditio jäi historiaan.

Nasse täytti joulukuussa kymmenen vuotta. Ikä näkyy harmaantuneina partakarvoina ja pienoisena ukkomahana jota nyt kovasti laihdutellaan pois. Nahkan kiristyminen vatsan kohdalta näköjään vaikuttaa myös niin, että persaus viheltää hengityksen tahtiin ja tämä ilmiö on tuonut Nasselle uuden lempinimen; Kemikaali-Ali.

Ruokahalu tällä tyypillä on ollut aina pohjaton, kaikki menee eikä piisaa. Onneksi mitään tolkutonta ylensyöntiä ei ole tapahtunut eikä eläinlääkärireissuja ole tarvinnut kuin rokotuksiin. Ja pari kertaa on eturauhasvaivoja käyty hoidattamassa.

Toivotaan tälle hurmuriherralle vielä monia terveitä vuosia, en pysty edes ajattelemaan elämää ilman Nassea.

Seuraavana Torpan Koirapoikien triossa tulee Peetu, jackrusselinterrieri. Harvinaisempaa mustavalkeaa sorttia. Tyyppi oli pentuna näyttelykehissä varsinainen tenavatähti, mutta jonka riesaksi on tullut kehässä aavistuksen verran köyryyn menevä selkä. Suorahan se on kehän ulkopuolella, mutta pöydällä tuomarin käpälöitävänä köyristyy. Monta sertiä on mennyt sivu suun tämän köyristelyn takia. 

Peetu on kunnostautunut suvunjatkamisen saralla, koirien tinderissä jäbä on kovaa valuuttaa. Tätä kirjoittaessa Norjassa on kolme pentua ja näillä näkymillä syntyy ultran mukaan viisi uutta ipanaa. Onneksi eivät tule ruokkoja hakemaan täältä, Peetu ei ole kovinkaan kauaa morsiantensa perään ulvonut. Eli ei yhtään.

Peetu muutti käsitykseni russeleista. Aiemmin talleilla näkemäni rasittavat, räkyttävät ja kaikkialle kuseskelevat tappijalat saivat minut vannomaan 'ei ikinä russelia minulle'. Kun sitten muutama kesä sitten seisoimme kasvattajan pihalla ja lauma valkoruskeita pikkukoiria pyöri ympärillä, mietin mikä tässä on outoa. Yksikään ei haukkunut, yksikään ei hyppinyt vasten, yksikään ei näykkinyt kinttuja.

Jouduin perumaan vannomiseni (taas kerran) ja niin syyskesällä meille muutti Peetu pikkukoira.

Peetu on temperamenttinen kaveri ja Torpan päiväkirjaa lukeneet muistavat ehkä sen parin vuoden takaisen joulukuisen Messukeskusreissun jolta palasin tikattu ja tulehtunut keskisormi mukana. Menin ihan itse, omaa tyhmyyttäni erottamaan keskenään rähistelevät terrierit toisistaan ja vetäisin Peetun pois tilanteesta kaulapannasta. Kun olisi pitänyt vetää hännästä tai takajaloista. Juu, siitä seurasi helkatinmoinen tulehduskierre ja kaikkea muuta vaivaa.

Peetu on kuitenkin aikuistunut ja nythän äijä on ihan setämies. Sen verran on metsästysvaistojakin, ettei pyöri pihalla irti oikeastaan koskaan. Paitsi silloin jos mennään pellon puolelle ja mukana on vinkuva kumipossu.  Hevosia ei oikein osaa kunnioittaa, siksipä ei pyöri tallin kulmilla vapaana ollenkaan. Ponimies on Peetua pari kertaa jahdannut mutta onneksi piski on ketterä ja sujahtaa aidan ali turvaan ennenkuin Ponimies nappaa niskasta kiinni ja sinkoaa sinne, missä päiväkään ei isommin paista.

Silloin kun Peetu miehistyi alkoivat valtataistelut Nassen kanssa. Josta aiheutui se, että tuvan ovella on portti. Nasse on vapaasti muualla talossa mutta Peetu asuttaa tupaa ja takaeteistä. Ja tietysti viettää yönsä Esikoisen huoneessa emäntänsä unta vahtien. 

Peetun setääntyminen alkoi kun taloon tuli epäkoira Leffe.

Leffellä on nimi pitkä kuin mikä joten se lyhentyi erään vaalean lageroluen mukaan Leffeksi.

Tämä otus on amerikan cockerspanieli ja tänään on ensimmäinen syntymän vuosipäivä. Iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn, ei Leffeltä voi vaatia paljoa, ei oikeastaan mitään. Leffe vain on. Se liehuu ja lakastaa, riehuu ja rakastaa. Se on loisto ja valas, roisto ja varas (huitaisi eilen Iso-J:n huikopalamakkarat kitaansa). 

Se vaan on niin leffemäinen, omituinen karvalulla, ettei oikein osaa koiraksi käsittää. Peetu ja Nasse eivät selvästi pidä Leffeä koirana, kilpailevana uroksena ainakaan. Molemmat ovat todenneet, että Leffe on holtiton, mutta harmiton. Ja sitähän se on. Noutajakoira joka retuuttaa milloin nallea, milloin villasukkaa.  On irroiteltu pesupalloa leuasta, on väännetty putkiluurengasta irti. Aina tapahtuu kun Lefa touhuaa.

Koska Leffellä on alapurenta, sen näyttelyura oli lyhyt eli olematon. Kasvattaja piti sitä kuitenkin ihmeparantumisen toivossa pitkälti yli luovutusiän. Pentuna se käväisi jonkun ihmisen luona jossain etelässä, mutta siellä laukesi perhekriisit ja synnytyksen jälkeiset masennukset joista ihminen syytti pentua.  Niinpä kasvattaja osti pennun takaisin. Se lähti sosiaalistumaan Ponimiehen silloisen ylläpitäjän perheeseen jossa tiemme kohtasivat. Nuorimmainen ihastui ikihyviksi raisuun raikulipoikaan ja Espanjasta palattuamme haimme Leffen kotiin. 

Jostain syystä Nuorimmaisella on tämä kolmen keltaisen eläimen trio; Ponimies, Felix ja Leffe. Juuri ne yksilöt jotka antavat eniten puheenaihetta, joiden ansiosta aina on jonkinlainen tilanne päällä ja joilta voi odottaa ihan mitä vaan. 

Ei ole Torppa entisensä kun täällä liehuu tämmöinen hippi. Täällä on ehkä vielä vähän enemmän naurua, vilpitontä iloa ja yksi syntymäonnellinen koira. Hyvää 1-vuotispäivää Leffe, älä koskaan ikinä muutu.

Loisto ja valas, liehuva lakastaja, Leffe

PeeÄääs:
pakkanen oli tänä aamuna maltillinen, vain -16° kello 06.30 kun ensimmäisen kerran kurkkasin mittariin.  Pääsin myös Body Stepiin (jo vain ottivat kintut ja ahteri osumaa), Nuorimmainen kävi Team Gym -treeneissä ja todettiin, että tästähän voisi tulla hyvä lauantaiaamurutiini. Hiki pintaan heti aamusta ja päivä lähtee hyvin käyntiin.

Ponimies liikkui enimmät hörhöenergiansa pois liinajuoksutuksessa ja huomenna on sitten jotain muuta ohjelmaa. Oli ihan viisas veto juoksuttaa tänään, sen verran teräviä kierrepukituksia Ponimies esitteli. Huomenna vähän rauhallisemmassa tahdissa, toivottavasti.

Nyt vuorossa saunaa ja lauantai-illan rentoilua. Joulu on raivattu valoja lukuunottamatta pois, viimeiset neulasetkin taisivat jo päätyä imurin kitaan. Arki alkaa. Hevosilla on huomenna jymy-yllätys tarhassa kun siellä tönöttää kaksi joulukuusta jatkojalostusta odottamassa.