Olen nähnyt parempaakin

Iltapäivän mollukka

Päivän tuhannes huokaus. Piti tämäkin perjantain versio nähdä. Ja kokea.

Aamulla kaikki oli vielä niin hyvin. Koska Esikoisen koulu alkaa perjantaisin niinkin älyttömään aikaan kuin 09.25, sain lillua ihanassa aamutössehtimisessä hurjan pitkään. Aivan heti kun olin ensin aamupissattanut koirat, ruokkinut ne, käyttänyt pidemmällä ulkoilulla, palauttanut ne sisään oikeaksi havaitussa järjestyksessä, laskenut hevosten lämpimät vedet ämpäreihin, loimittanut hevoset, vienyt vedet, hevoset ja heinät ulos, tsekannut sähköt ja portin ja palannut takaisin kotiin ja saanut taas naamaan ja käsiin jonkinlaisen tuntoaistin. Sitten alkoi minun hidas ja miellyttävä aamuni jugurttimyslijyväröppökipponi ääressä puhelimen nettilehteä selaten.

Sitten oli aika saatella Nuorimmainen kouluun (viskata teini ovesta pihalle ja käskeä juoksemaan, että ehtisi bussiin) ja herätellä Esikoinen.

Riittävän monen kahvikupillisen jälkeen olimme valmiit lähtemään. Viskasin treenikassini Hopianuolen takapenkille, tuikkujahtikeräyksen saaliimme sievästi pussiin pakattuna sinne sekaan ja Hopianuoli hyrähti käyntiin. Miellyttävä ja mukava ajomatka koululle... kunnes jotain tapahtui. Hopianuolen näyttö sekosi, se vilkkui kaikenlaisia valoja ja ilmoituksia. Käyntiääni muuttui jyminäksi ja tuntui, että koko hiivatin auto posahtaa seuraavaksi yläpystyssä ilmaan. Ryömitin auton ruuhkasumpusta ulos ja pääsin jollain ihmeen konstilla vieriteltyä viereiselle parkkipaikalle.

Pikainen syvä henkäys ja puhelut a) Iso-J:lle b) Korjaamopäällikkö R:lle. 

Korjaamopäällikkö käski käynnistämään auton uudelleen. Hyrähti nätisti. Peruuttaminen onnistui ja eteenpäin meno oli ihan pirteää. Siispä sain kehotuksen ajaa merkkihuollon pihaan jossa hän ottaisi vastuun. Näin tein.

Istahdin hetkeksi odottelemaan. Hetki venyi toviksi ja tovi tunniksi.

Halovalo ja Ihana Valo

Siinä odotellessani näin kuinka pari johtotähtikeulaista autoa miehissä työnnettiin korjaamohallin jonoon, kuinka paikallinen hinausliike rehki parilla autolla hommia tuoden kyydissään aina uusia kohmettuneita kyytipelejä. Tuli ambulanssia, tuli postiautoa, uutta ja vanhaa. Huoltotöiden vastaanottotiski oli kuin Tokion pörssisali, hullua hulinaa. Kuulin kuinka huoltojono oli venynyt eilisen kahdesta viikosta kolmeksi. Sähkövikaa, akkuvikaa, totaalikuolemaa ja enemmän tai vähemmän ärtyneitä mörripersauksia (autojen kuskeja ja kyytiläisiä). Ei ollut hyvä henki ei. Mutta henkilökunta osasi ottaa ihmeen rennosti ja hyväntuulisesti vastaan asiakkaiden purkaukset sekä kasvotusten että luurin kautta. Pointsit heille. Minä olisin kyllä jo parille hyypälle sanonut vähemmän valitut sanat.

Ilokseni kuulin, että Korjaamopäällikkö R. ujutti Hopianuolen korjauksen maanantaille, joku ehkä luopui ruokatunnistaan, mutta pääsee sen sijaan kurkkaamaan pintaa syvemmälle Hopianuolen sieluun. Olin käynyt edellispäivänä nollauttamassa silloin harmittomaksi kuitatun virheilmoituksen, enpä tiennyt, että siitä sittenkin syntyisi isompi urakka.

Sattuneesta syystä (pakkanen -25 ympäri maamme) olivat maahantuojien ja merkkikohtaisten tiepalveluiden puhelimet tukossa eikä kolmen vartin jonotus edistänyt asiaa tuumaakaan. Niinpä Korjaamopäällikkö teki oman hiihdon ja tilasi minulle vara-auton. Sattuneesta syystä, jota on ehkä turha enää korostaa, kaupunkimme autovuokraamoiden autokanta oli lähes ylibuukattu. Avikselta löytyi minulle pieni musta kiesi (kyllä, samaa merkkiä kuin Kiesi). Se palasi vielä kerran kostamaan julman kohtalonsa tulla jätetyksi yksin autoliikkeen parkkipaikalle.

Niinpä siirsin treenikassin (treenit peruttu) ja ne tuikkuhylsyt lainakiesiin ja kurvasin eteenpäin.  Sinne jäi Hopianuoli viikonlopuksi, haikeasti hyvästelin rakkaan kulkupelini ja totisesti toivon pikaista jälleennäkemistä ja yhteisiä kilometrejä. Esikoisen koulupäivä oli päättymässä, joten piipahdin pikaisesti ruokamarketissa ja toimitin tuikkujahtipussin eteenpäin.

Päivän ansioiksi jäi täten vaihtunut auto, talon tarjoamat pullakahvit (lue: vihreä tee ja banaani) ja puutunut persaus.

Ajelimme kotiin vaisuina. Ärsytti ja väsytti. Yritin käydä soffalle pötkön pötkön mutta ei, Peetu pikkukoira änkesi naamalle ja Leffe kytisti jalkopäässä tilaisuutta päästä temmeltämään päälleni.

Ei hetken rauhaa

Iltapäivällä yritin pikkuisen rauhoittaa kivistävää ohimoani ja toviksi torkahdin. Heti kun koirapojat olivat saaneet riittäväksi katsomansa määrän huomiota ja rapsutuksia.

Pikkuisen närästää henkisesti. Eikä ihan vähänkään. Eiliset treenit oli peruttu koska salilla ei tullut vettä vanhan putken posahdettua koko korttelin pituudelta, olisin niin kaivannut kunnon jumpattelua tämän viikon päätökseksi. Vaan kun ei. Toivottavasti Hopianuoli tulee kuntoon eikä joudu pitkälle telakkakomennukselle.

Savonmuan tietäjät ovat kokoustaneet ja tänään postissa tullut päätös on, että Torpan Armon pääkoppaan kurkataan ja pikkuisen asennellaan mutkia suoriksi ja paremmin toimiviksi. Aneurysman koko on 8x9 mm ja koska vuotoriski on, ennaltaehkäisevä hoitomuoto on leikkaus. Lääkkeillä tämä vaiva ei parane.

Olen jotenkin oppinut sietämään lääkkeen sivuvaikutuksia ja nyt jaksan vielä paremmin kun tiedän, ettei tämä ikuisesti näin jatku.

Muilta osin hommat etenee niinkuin kaavailtu on ja kunhan tämä autokeissi on ohi, voin taas keskittyä olennaisiin. Ero Hopianuolesta on kuin vastarakastuneella, tiedättehän sen sydänalaa puristavan ikävän kun Armas ei ole siinä vierellä.

Aamulla ohjelmassa on Nuorimmaisen kyytiminen TeamGym -joukkueen kokeilutreeneihin ja kyllä, olen kaikkia karman virityksiä uhmaten ilmoittautunut Body Step -tunnille. Ei voi olla niin kökkö tuuri, että kolmannen kerran samalla viikolla joudun pettymään peruutuksen takia.

Maata kurittavan pakkasen on lupailtu hellittävän, saattaa siis olla niin, että Ponimies liikehtii ohjatusti ja heinääkin pitäisi hakea ennen lumentuloa. Joka on vääjäämätön seuraus pakkasen lauhtumisesta. Huomenna on myös Leffen synttärit, jostain pitäisi löytää sopivan hönö tötteröhattu sen päähän.

Ehkä tämäkin päivä tarvittiin. Palautti ihmisen taas sopivasti maan pinnalle ja perusarvojen äärelle. Kasvoinko ihmisenä? En.

Hyvää illanjatkoa, missä lienetkin.

Tämä on sitä hevosenomistajan glamourimpaa elämää