Huomioita helmikuusta

Ensinnäkin, helmikuu sujahti sukkelasti. En muista näin nopeaa helmikuuta kyllä ensinkään. Voihan tässä olla nyt se, että elämässä ollaan ns. kiihdytyskaistalla ja viikot, kuukaudet sekä vuodet vilahtavat ohi entistä vinhempaan .

Helmikuu oli lämmin. Epätalvi. Muisti- ja mielikuvissani helmikuu on kylmä, talven kylmin kuukausi, vasta loppupuoliskolla hetkittäin helpottaa kun aurinko paistaa päivisin sen verran, että pientä sulamista tapahtuu.

Helmikuu oli vähäluminen. Tammikuussahan satoi harva se päivä ja aina, lunta. Nyt sataa mutta vettä, räntää tai jotain muuta sen kaltaista märän olomuodon ainetta. Hanki vajui kymmeniä senttejä ja nyt jo näkee metsissä paljaita länttejä, isoja pälviä ja täysin lumettomia alueita.

Helmikuussa käytiin reissussa, Tukholmassa asti. Oli kiva reissu, Nuorimmaisen ensimmäinen visiitti naapurimaan pääkaupunkiin. Olisihan siellä viihdytty pitempäänkin mutta joskus toiste sitten.

Helmikuu oli kuntoilukuukausi, ei pahempia kolhuja, ei näkyviä vammoja eikä kipsejä. Uskallan näin optimistisesti jo todeta vaikka vielähän tätä kuukautta on muutama tunti jäljellä. Kunto kasvaa kohisten ja mieliala paranee samassa tahdissa. Uutena ihanuutena liikuntaan olen saanut kehonhuoltotunnit, säännöllisesti pari kertaa viikossa. Putkirullailua pitäisi harjoittaa kotona, mutta se on niin mahdoton yhtälö nostaa rulla nurkasta matolla ja aloittaa. Sitä nimittäin tietää, että kipeitä jumipaikkoja löytyy ja rulla saa ne mitä mojovimmin tuntumalle. Katselin taannoin kauhulla kun eräs tuttu hinkutti harmaan viemäriputken (muovinen) avulla. Vieläkin puistattaa.

Helmikuussa hölmö kiuruveteläinen kana aloitti hautomisen, sitkeästi on munakasan päällä kököttänyt mutta tipun tipua ei ole vielä näkyvissä. Voihan se olla, että nuori kukko ei ole vielä hoksannut hoitaa hommiaan eikä munissa ole mitä idättää. Täytyy nyt vaan odottaa, kyllä sieltä vielä tipuja tulee.

Helmikuussa Oscar ja Felix, nuo roistot, siirtyivät konsulttien elikkäs valmentajien kerhoon. Eipä ole leikkaus millään tavoin rauhoittanut kattipoikien mieltä, samanlaisia matonruttaajia ja mätkähtelijöitä ne ovat kuin ennen leikkausta.

Helmikuu oli Torpan väelle helppo, pitkästä aikaa on mukava sanoa näin. Arki sujuu omalla painollaan, ei ole sairasteltu ja muutenkin on ollut ihan sitä ihanaa rutiinien rytmittämää arkea. Parhautta.

Helmikuussa kamerani on saanut huilata, voisi vähitellen herätä talviunilta ja vaatia säännöllisempää ulkoiluttamista.

Uteliaana jään odottamaan minkälaisia mietteitä maaliskuusta irtoaa. Se alkaa hiihtolomaviikolla. Kalenterissa on väljempää ja tilaa jopa pienelle spontaanille irtiotolle, päiväreissu naapurikaupunkiin tai jotain. Taidan aloittaa kurkkaamalla Lippupalvelun tarjontaan, sieltä voisi vaikka saada ideoita.

Rauhallista, rentoa lauantaita, missä lienetkin!

***

PeeÄääs:
Voi noita nykyajan nuoria...
söin juuri yhden parhaista aterioista ikinä. Nuorimmainen aloitti iltapäivällä kokkailut ja tarjolla oli mitä mahtavin ateria. Padassa (ja punaviinissä) pitkään haudutettua pohjois-italialaista lihapataa, itse leivottua ciabattaleipää, uunissa paahdettuja perunoita ja jälkiruokana raikas ja kirpeä sitruunarahka-mansikka-keksimuru -jälkiruoka. Kiitos ja ylistys koulun kotitalousopetukselle. Hyvä on ihmisen vanheta kun on ruokahuolto turvattu.