Pe-pe-poranterä-perjantai

Näin. Herätys oli kello 7 joka -tiedän hyvin- on oikeasti töitä raatavalle kansanosalle jo lounasaika. Pääsin sängystä ylös 7.20 ja minulla oli 10 minuuttia aikaa sonnustautua raappahousuihin (talliverkkarit) ja rötväpaitaan (tallipaita), kauhoa kuontalo jonkinlaiselle sutturalle ja napsauttaa kahvinkeitin päälle. Juuri kun lipokkaat sutien kaahasin (sivuluisussa, luonnollisesti,  koska unohdin kytkeä sähköpaimeneen virrat) kanalan kautta talliin, ajoi pihaan Poramies. Minuuttia myöhemmin torpan aamurauhan rikkoi tärykalvoja kuumottava piikkausporan ääni.

Tavoitteenani oli saada Töttis Mielensäpahoittaja aitaan ennen Poran aamufanfaaria, mutta myöhästyin vähän. Se on kuja on kuulkaa vaikeusasteeltaan haastava tehtävä. Hevosten lankkutarhan ja lammasaidan välinen kuja on noin metri ja se on sivuttain tanssahtelevan hevosen kanssa hetkittäin kapea. Etenkin kun toiselta puolelta tulee räväkkää räpsyä sähköaidasta ja toisella puolella hölkkää määkivä kolmen bääbän trio; Älymyspoistumusmeistäon.  Hyvä puoli asiassa on se, että Töttis ei hypi yläpystyä vaan hätäilee takaa kuuluvan, näkymättömän vihollisen, Poran ääntä.

Noh, tämähän on vain johtajuuskysymys ja sekin saataneen kuntoon joko satasen tuntitaksalla urakoivan 'hevoskouluttajan' avulla tai (näin vähäisen pienyrittäjän tapauksessa) omin neuvoin hitaasti kiiruhtamalla. Otetaan sitä kujaa niin monta kertaa etuperin ja takaperin ja otetaan vaikka sotilassoittokunta pasuunoineen Karjalaisten laulua paukuttamaan.  Nythän ne joutavat kun varuskunta lakkautetaan.

Kyllä Töttis sen kujasemme vielä malttaa nätisti askeltaa. Ratsainhan se kuja ei ole mikään The Issue, ei vaikka oma jalkaterä ottaisi aitaan kiinni. Monesti on ottanut ja melkein olen suistunut satulasta. Sen siitä saa kun ei osaa pitää edes jalkoja oikeassa asennossa, ukkovarvas kohti menosuuntaa...

Tita (ja pari muuta lukijakunnan puutarhahörhöä) ymmärtää tämän kuvan nähdessään mikä ilokepukka siinä törröttää. Kyllä!  Meconopsis betonicifolia, Sinivaleunikko.

Voi riemua! Kolme minä ostin pari vuotta sitten ja tämä yksi löysi vihdoin tiensä mullan alta ihmisten ilmoille. Ne kaksi muuta eksyivät matkalla.

Voihan se olla, että Äitikulta on ne kaksi muuta nyhtänyt kitkiessään pois, epäilyttävästi ohdakkeeltahan tuo näyttää.

Jos minulla olisi vuorokaudessa enemmän tunteja ja parempi hyttyskestävyys, olisi kitkenyt ja kuokkinut, leikannut ja siirtoistuttanut monta kasvia. Nyt tyydyn vain ohikirmatessani nyhtämään voikukan ja nokkosen sieltä täältä. Isompiin kyykkimissessioihin ei riitä aika eikä motivaatiokaan.

Syksyllä minä otan oikeasti yhden viikonlopun omaan käyttöön ja käyn ajatuksella läpi kaikki perennaistutukset. Siirrän sen mikä tarvitsee paremman paikan ja pelastan ne mitkä kipeimmin lisätilaa kaipaavat. Sinivaleunikkoihin tai pioneihin en koske.
Ne jotka selvisivät tähän kesään, saavat pysyä niillä sijoillaan. Matkalla kadonneille heittelen kepeät mullat ja ostan vaivihkaa uusia.

Päivän teemaan sopi myös hyvin Bad Hair Day (kiitos Tita tästäkin loistavasta termistä) ja sitä symboloikoot nämä pulsatillat (kylmänkukat). Niiden habitus kukinnan jälkeen on jokseenkin räjähtänyt. Suunnileen samassa kuosissa oli oma kuontaloni kun aikani Poran ulinaa kuunneltuani päätin siirtyä nauttimaan lihan iloista kuntosalin puolelle. Esikoinen opasti eilen miten tehdään hieno kalanruotoletti ja semmoisen minäkin punoin oikealle olalleni rötköttämään.

Ne lihan ilot olivat sitten ihan tiivistä penkkipunnerrusta höystettynä erinäisillä vipunostoversioilla ja ranskalaisella versiolla. Vielä vähän jungle cable -rimpuilua ja roima setti vatsalihastyötä. Sen session jälkeen ei mikään potuttanut, ei mikään ahistanut. Ei edes parkkihallin puomilla harhaillut rouvashenkilö joka jätti kipponsa parkkiin siihen puomille ja etsi maksuautomaattia kaikista suunnista. Otin levon kannalta ne minuutit siinä odotellessani.

Kun kurvasin takaisin torpalle, piha oli ihanan autio ja tyhjä. Ja ihana hiljaisuus leijui torpan pihan yllä. Se hetki oli puhutteleva. Vain ruma ja ärsyttävä jätelava komeili edelleen keskellä pihaa. Päivän saaliina sinne oli kärrätty nippu kaikenlaista rautaroinaa ja oletettavasti lattialämmityskaapeleita.

Vaikka nämä lukuisat remonttimiehet, Poramies ja muut jantterit ovatkin remontin kannalta oleellisen tärkeitä yksilöitä, minua silti pännii ihan älyttömästi tämä koko härdelli. Tiedänhän minä, että rempan jälkeen luvassa on paljon huolettomia vuosia remontoiduissa neliöissä. Uutta ja nättiä. Helppoa ja toimivaa. Mutta silti. Ottaa päähän tuo autoralli, ventovieraiden ihmisten parveilu ja se, että aina pitäisi olla tietämässä kaikesta kaikkea. 

Pätkääkään ei nappaa kaakeleiden tai vessanpytyn valinta, ei kaapistojen miettiminen tai pöytäpintojen iskunkestävyys. Miksei voi olla olemassa valmista kuvastoa josta vain klik-klik -naputellaan kiva, kivempi, kives, mulletoi?! Joku muu sitten pähkäilee kalusteiden menekin, koot, kokoonpanot ja toimivuuden. Laskee kaakelien neliöt ja sovittelee passelit lauteet. Mä valkkaan tyylin ja värin, joku muu tekee sen oikean työn, jookos?

Älkää tuomitko minua kiittämättömäksi. Sitä vartenhan sitä ruokotonta kotivakuutusta maksetaan, että on sitten turva ja resurssit hädän hetkellä. Se ei valitettavasti taida korvata sieluni karstoittumista?

Minä olen sosiaalinen erakko ja kotirintamanainen, kaipaan rauhaa ja yksityisyyttä. Ja kotini takaovea. 

Upeita yksilöinä, mutta massaan ne hukkuvat

Iltapäivällä kysyttiin kuitenkin lisää hermoja. Piti saada koko tämä Perhe ahdistettua samaan valokuvaamoon passikuvien merkeissä. Meidän perhe elää ilmeisesti kahdella eri aikavyöhykkeellä. Minä tottelen valtakunnan virallista aikaa, Iso-J:lle on suotu kaikki maailman aika ja maailma pyörii hänen tahdissaan. Perilliset surffailevat sujuvasti siinä välissä. Matka kaupunkiin sujui minun yksinpuheluni (saarna) säestyksellä eikä ilmastointakaan olisi tarvittu, tunnelma autossa oli jäätävä ilmankin.

Ehdittiin Rajalalle (taktinen veto) viittä minuuttia vaille viisi jolloin pulju meni kiinni. Taaskaan se kuvaajajannu ei osannut ottaa minusta nättiä passikuvaa, mustavalkokuva on armoton. Ruma. Valju ja väritön haahka siellä kuvasta mulkoili, vaikka niin panin huulipunaa toisenkin kerroksen. Ja siloittelin tukkaa karstoilla ja keritsimillä.

Siinä kuvien valmistumista odotellessa oli aikaa valuttaa kuolaa 7D ja 5D MARK III -kameravalikoiman äärellä. Voi miten hyvältä semmoinen runko tuntuikaan käsissä, oi miten ihania ne kaikki linssit olivatkaan. Oli siellä semmoinenkin luuppi jolla on painoa 15 kiloa ja hintaa tonni per kilo. Kätevä reissukamera?

Ruokakaupan kautta kotiin ja kukin omiin hommiinsa.

Kun hevoset olivat tallissa yöpuulla, hiihtelin Nuorimman kanssa saunaan. Idylli oli ihana. Vastaleikattu ruoho, naapurin peltoon levittämä liete ja sireenin tuoksu. Musiikkina epävireinen sääskikuoro. Silti, mieli lepäsi. Sielu lepäsi. Ja liha lepäsi. Varovasti venyttelin, linimentillä lievittelin. Armoa aamulle anelin.

Huomiselle on yhtä sun toista ja ainakin osa haudoista pitää käydä laittamassa kesäkuntoon. Säästän isovanhempieni haudan Siskolikan kunnostettavaksi, hoidetaan ensi viikolla kun hän tulee minilomalle. Ja muuten treenataan ihan useampana päivänä. Siinä hullu toistaan yllyttää :D

Nyt on oikeastaan aika hyvä olla. Kello käy puolta yötä ja voin kuitata itseni petiin kohtuullisen hyvin palvelleena. 

Juhannusruusu aloitti tänään. Ei millään riitä kukkia juhannusviikolle. Kesä painaa ohituskaistaa ohi.

Näin tänään. Huomenna täällä huutaa imuri ja minä. Pora pitää ansaittua vapaata.
Ole kiltti omillesi, missä lienetkin!