Matalapainetta

Että olisi maanantai, taas. Heinäkuu käy vähiin eikä kesä ole oikein kunnolla päässyt vauhtiin. Semmoiseen kuumaan kesäkiitoon mitä talvenkurittama kurja ihmispolo niin kovin kaipaa. Katin villat, vettä sataa, ei enää päivittäin vaan tasatunnein, pahuspahuspahus.

Ulkona ei tarkene ilman fleecenuttua ja vaivaisia varpaita paleltaa hawaianaksissa. Heinäkuussa.
En minä tämmöistä kylmä-märkähoitoa kaipaa, sielu huutaa lämpimän kesäillan, valon ja paisteen perään. Turhaan mölisen, sää on kaikille tasapuolisen pask kehno joten tämmöinen setti tällä kertaa.

Viikonloppu oli toisaalta oikein työteliäskin ja jopa jotain pieniä aikaansaannoksia jäi jälkipolville ihmeteltäväksi. Muun muassa uusi (alamittainen minun mielestäni) istutusalue torpan itänurkalle. Siinä se irlanninkataja nyt tönöttää vartiossa. Juurellaan kaksi rohtokatajaa, kaksi karhunjuurta, pärskäjuuri, kolmilehdet ja jokunen keltaviirulehtinen siirtoistutettu kuunlilja.

Sokerina pohjalla pinkki sinivuokko ynnä kerrottukukkainen valkovuokko, vuokkoja pitää olla aina. Se on kuitenkin kaikessa vaatimattomuudessaan ihan mukava ryhmä, joskus vuosien päästä sen ehkä voi kuvatakin. Taustalla punamultainen torpan seinä ja jykevät kivet rajaamassa.

Paljon panen toivoa ryhmän pärjäämiseen, näyttäkööt nyt mistä ne karahkat on tehty. Ryhmä vaatii välttämättä lyhtyä tai jotain thingssiä keskelleen, pitää vähän tuumailla. Kivinen kukko olisi hieno, ei liian pömpöösi eikä espoolainen tähän pihaan.

Tässä kuvassa näkyy pihan puoleista päätyä ja nuo komiat nauhukset (keltaiset). Vierellä töhöttää taivaisiin mikälie pavunvarsi, taitaa olla jaloritarinkannus?

Viikonlopusta vielä sen verran, että reisille meni hevoshommat. Kun yrittää sovittaa yhteen kahden perheellisen, hevosenomistajanaisen aikataulut ja huomioi myös säätilan, voi olla varma, että mukaan tulee pari muuttujaa. Yksi niistä on kesäflunssa ja se iski hobottimien kotiopettajaan.

Sen verran kävi tuuria, että sain auringonpaisteessa pestyksi 5 ja puoli loimea. Viimeisen puolikkaan aikana lännestä kohosi hirvittävät pilvet ja kauhea tuuli. Jos olisin hento runotyttö, olisin liihottanut tuulenviemänä kauas itärajalle ja sen taa.

Tuuli oli siis sangen mahtava, mutta minä sitä mahtavampi en lehahtanut mihinkään.

Ja niin saivat taas kerran kyläläiset puhuttavaa, onhan rankkasateessa painepesurilla töhöttävä paluumuuttaja varmasti melko koominen näky.

Sunnuntainakin oli hetkellisesti tuuri myötä, sopivasti aurinkoa ja leppoisasti tuulta ja loimet kuivina ennätysajassa. Paitsi sadeloimet, niissä hölskyy vieläkin joku vesijemma jossain sauman katveessa.

Viime yönä satoi taas niin, että Äitikullan sademittari halkesi. Sen minä sanon, että harva heinäntuottaja pääsee priimaa myymään, enempi vähempi kelvotonta keliä on ollut vaihtoehtona täkäläisille heinätekijöille. Jos jossain jollain tuurihaukalla kävi mäihä niin kivat sinne ja kuivista heinistä isot onnittelut.

Meillä mansikan loppusato homehtuu peltoon. On sitä pakkasessa kahden talouden talven tarpeet mutta ihan tylsää, että ennätyssadosta iso osa on homeessa. Ei sitten tehdä mansikkamehua tänäkään vuonna.

Sunnuntaina oli vielä semmoinenkin yllätys, että aamulla pihaan kipsutteli kahden hevosen saattue. Meidän pitkänaamojen entisen kotilauman jämät tulivat tervehdyskäynnille. Käynnin mielekkyydestä voidaan olla montaa mieltä, minä en nähnyt siinä mitään järkeä.

Tötsä-tamma tuohtui niin, että huhki vielä illallakin närkästystään. Entisen elämänsä piina ja painajainen, sangen kärttyisä vanhempi kovanaamatamma tulee Tötsän aidalle puhkumaan ja komentamaan, eihän se nyt käy. Sain useaan kertaan päivän mittaan käydä vakuuttamassa Tötsälle, että ei, se känkkänä ei muuta meille eikä ole tulossa käynnillekään. Ei se tule syömään sun ruokia, ei mene sun talliin eikä varsinkaan tule sun laitumeen. En usko, en usko -hirnui tamma, polki jalkaa ja nakkeli niskojaan. Hetken päästä hörisi taas kutsuvasti; ihanko varppina vannot, ettei se kääkkä tule meille enää? Vannon!!

Aamulla Tötsä oli taas oma ihana ja yksinkertainen itsensä. Mutta kyllä se hevonen eilen niin mielensä pahoitti.

Siinä mielessä oli ihan hyvä, että sunnuntaille siirretty lauantain ratsukoulutus siirtyi kuumettomaan ja sateettomaan alkuviikkoon. Olisi pantu pieneen päähän ihan turhaa painetta.

Paineesta kärsii tämäkin pieni pää, matalapaine tykyttää ohimoissa ja jomottaa jossain takaraivolla. Lienee parasta napata kipulääke ja kaivauta peittoihin. Malttaisikohan sitä näin aikaisin.

Ei tästä maanantaista taida tämän jännempää tulla. Iltaa piristi puhelu kaukaa Sipoosta, hevosnaisten kesken juttua riittää. Ja perillisten pieneksi jääneet ratsastuskengät jatkavat uusiin seikkailuihin, heti huomenna postitan länkkäripojalle uudet kuljettimet.

Liljat rehottavat nyt huikeimmillaan. Meillä ei jostain syystä ole juurikaan pinkkejä eikä valkoisia liljoja. Se puute on tosin jo korjattu, ainakin osittain. Keväällä istutettiin joitakin kymmeniä sipuleita. Ne kukkivat ehkä ensi vuonna?

Ja tähän on velvollisuuteni laitta yksi liljakasveihin liittyvä varoitus. Herkkänokkaiset varokoot lajiketta Altaire. Se on komea, pinkki lilja. Ja niin kuvottavan imelän hajuveden löyhkäinen, että silmiä kirveltää. Minulla moista pubiruusun aromia ei ole kukkapenkissä(kään), Titalla on. Kukka on kyllä kaunis. Mutta aina sekään ei riitä. Katku on kauhea.

Näihin liljapenkin kuviin ja tunnelmiin moikat meiltä. Sinne missä sitten lienetkin.