Valo, kulje kanssani

Pullip-nuket kerääntyivät kynttilän äärelle, suuren sähköpimennyksen aikaan. Niin me muutkin torppalaiset.

Suuri pimeys alkoi eilen, tiistaina kl. 16.45. Otettiin hevoset sisään neljän maissa kun näytti siltä, että riskimpikin poni lentelee tilalta toiselle heti seuraavalla tuulenpuuskalla. Ja sillä hetkellä kun Siskolikka saapui tontille räiskähti sininen liekki sähkölinjalta ja pimeys putosi.

Eihän meillä ole minkään valtakunnan hätää täällä, ei moneen päivään. Ruokaa ja kotivaraa on kahden talouden tarpeisiin kuukaudeksi ja kun pakastimia ei auo, sielläkin säilyy tavara tuoreena pitkään.
Vesi tuli ja meni, lämminvesivaraaja olisi kai jossain vaiheessa ilmoittanut no can do -tilanteesta.
Puuhellalla lämmitettiin ruokaa ja pidettiin tölli lämpöisenä.

Pihakaivon antimet olisivat olleet saatavilla kannen noston jälkeen joten eihän siinä muuta tarvinnut kun tyytyä kohtaloonsa. Fikkareita, patteriradioita ja kynttilöitä on aina käyttövalmiina. Saatiin kelpo valaistus talliin, tölliin ja tupaan. Tunnelmaa ja kivaa leppoisaa olemista. Mummo otti nokoset tuvan soffalla, siskonpojat ja omat likat kökkivät aikuisten kylkimyyryssä ja kissat vetelehtivät tuntumalla nekin.

Aamulla, vähän ennen kahdeksaa sähköt tulivat takaisin. Olin juuri heittämässä hattua hevosten ulkoistamisesta ja sillä hetkellä räpsähti valo. Ihanaa! Sain kahvia, sain rauhan sielulleni.
Tuuli oli navakka mutta taluttelin hepat tuulettumaan.

Tappioihin kirjattakoon kanatarhan kaatunut aita ja hirmuisen roskainen piha. Ei muuta.
Iso-J käskytti siskonpojat hommiin ja piha siivoutui parissa tunnissa.

Teimme täsmäiskun kaupungin alemyynteihin ja minä löysin taas kerran alekenkälaarista uudet hiihtimet. Ihan ovat Etnies -merkkiset ja mukavat kuin mitkä. Lähtöhinta 77, minä maksoin 57 euroa vähemmän. Hyvä diili. Kaupungilla ei juurikaan suomen sanaa kuule, Veljet Venäläiset ovat saapuneet sankoin joukoin. Mustaa maasturia on parkkihalleissa ripirinnan ja kateus kalvaa pienisieluisen mieltä.... fakta jonka kanssa on vain opeteltava elämään.

Eiliset ankeat olosuhteet toivat totena mieleen elämän realiteetit. Onnea ei tuo uusi mustana mylvivä maasturi vaan lämmin liesi ja villasukat ja täpötäysi ruokavarasto. Patteriradio ja kynttilät, fikkareita jokaisella ovella, jerrykannullinen bensaa ja kiisseliä autojen kulkuun. Lumikola ja lapio. Hiekkaa.
Yksi läppäri jossa sim-kortti, siitä ei tosin ole iloa mikäli kukaan ei ole muistanut ladata. Puhelimet saa ladattua autossa mikäli on autolaturi.

Suurin murhe taitaa olla vessa. Jos ruuansulatus toimii mutta vessa ei, on pian ns. hätä kädessä.
Meillä se ei päätynyt käteen saakka, mutta päätimme kuitenkin panostaa ensi vuonna ulkohyyskään.

Killinpennut vantteroituvat oli sähkö tai ei. Tässä Mini-Winsu rääkkää sekä työtuolia että sisarustaan. Lillerilalleri teki tuhojaan jossain samalla suunnalla, en ehtinyt kuvaamaan. Huomasin, että kameraote on ihan livennyt, en saa säätöjä enkä otetta koko vehkeeseen. Nyt se kone kuitenkin toimii, ei virheilmoituksia eikä herjoja. Enää pitäisi opetella kuvaamaan.

Se on muuten ongelma joka ei parane kalustoa tehostamalla. Satunnaiset maininnan arvoiset räpsyt ovat ehkä entistä parempia mutta jos yleistaso on arveluttava, ei se kameran rungon numeroa pienentämällä parane. Reality bites. Poor me. Too poor.

Nyt otan vielä pikaisen kurkkauksen Kanadaan, Bell tournamentin All Stars -matsi on alkamaisillaan ja kummipoika on aloituskentällisessä, go MW go!

Pysy väleissä valojen kanssa, missä ikinä lienetkin. Ja sinne Päivölän pimeälle Aurinkovuorelle hyvin lämpimiä ajatuksia...