Elä hittaammin

... eläkä varsinkaan hättäile. Just niin ja kolkkoa naurua päälle.
Tänäänkin on kuulkaa ollut niin kiire, ettei ole joutanut edes töitään luettelemaan. Ja vaikka nyt joutaisinkin, en kehtaa.

Tämmöiset päivät, joista ei oikein ota selvää onko syöty aamiaista ja jos on, niin minä päivänä, sotivat tylysti sitä leppoisan maalaiselämän idylliä vastaan jota nykyajassa kovin trendikkäänä hyväosaisten hupsutuksena pidetään. Sitä jossa lempeästi hymyillen katsotaan kuinka oma armas sydämen valittu siinä vierellä somasti harmaantuu. Kello raksuttaa tuvan seinällä ja kaikki on niin älyttömän slow life ja downshift... ja holy shit! Herätkää harhoistanne ja tulkaa meille asumaan.

Jukoliste siitä siunaaman hetkestä kun puhelin lurautti ilmoille aamuserenadit on kipitetty kiivaasti.
Ainoa lepohetki oli se parituntinen kun istuin kampaajan tuolissa... ööh, menikö mun uskottavuus juuri äsken??

No ihan miten vaan. Onhan se kiva kun tuntee olevansa elossa, työkuntoinen ja tarpeellinen. Tosin nythän olen sairauslomalla ihan virallisesti, diagnoosista en muuten olekaan ihan varma.

Jossain vaiheessa iski viiltävä päänsärky, ne oli kai ne ruokamarketin valot ja hälinä joka laukaisi säryn. Ilmeisesti olen allerginen valoille ja hälylle?

Mutta oikeasti, minä sain tänään hulppean lahjapaketin. Ihan kuulkaa vaihtolavan kokoisen luksuslahjan. Siinä se vaihtolava tönöttää tallin kulmalla perälauta auki. Rouva on hyvä ja lykkää kottarilla harrastuseläintensä jätökset kyytiin. Helppoa ja kätevää.

Ei tarvitse kahlata sohjossa (meillä ei ole sohjoa) tasapainotellen täysinäisiä sontakärryjä minnekään pihan perukan tunkiolle. Senkus vaan kurvaa tallista ulos ja lavalle, hoplaa!

Maalaisen sielu lauloi hoosiannaa ilosta. On se helppoa nykyisin. Onneksi olen viettänyt kohtuullisesti aikaani täysihoitotalleilla. Tiedän mikä on oikeasti tarpeellista tallilla ja mikä ei. Ja nyt kerron julkisen salaisuuden, se tavoittelemisen arvoinen asia hevosenkin pidossa on toimiva arki. Nimenomaan; toimiva arki. Se on kaikki.

Jos arki on ainaista taistelua, päivällä leivästä ja yöllä lihasta ja siinä väliaikana enimmäkseen potuttaa, ei voi oikein enää puhua rauhoittavista rutiineista eikä varsinkaan rentouttavasta kanssakäymisestä hevosen kanssa. Onneksi meillä leipä ei ole hevosista kiinni. Leivänpäällinen korkeintaan... vitsivitsi. Ne ovat harrastus ja elämäntapa. Kavereita. Ja kun arki sujuu, sitä jaksaa paljon enemmän myös hevosten metkuja.

Tässä kohtaa vaihtolava toimivan pikkuisen kotitallin kulmalla on varsinainen valttikortti. Arjen pelastaja.

Onneksi luontainen laiskuus on jollain tasolla myös järjissään pysymisen edellytys. Laiska askeleitaan säästää ja ainahan semmoisessa hommassa voittaa. Ei kulu kengänpohjat eikä rasitu selkä. Eikä leviä pälli. Ainoa mikä leviää on persus jos liian laiskaksi herkeää.

Kokonaisuutena tänään oli hyvä päivä. Olen valkoviinini ansainnut. Nyt ei ole kiire, villasukat jalassa hiihtelen hissuksiin tuvassa ja kuuntelen kuinka tuuli pitää kiirettä. Se pyörii hyrränä, ulisee, volisee ja vonkuu nurkissa.  Höntyilköön, minä jo lopetin. Tältä päivältä.