lauantai 14. maaliskuuta 2015

Puhutaanko vähän hevosta?


Jouluaaton hevosnaamat

Olen miettinyt paljon Töttiksen törkeää käytöstä viimeisessä kengitystilanteessa. Eilen se oli onnistunut Tuhkimoittamaan itsensä, eli hukkasi toisen etukenkänsä tarhaan. Oi sitä potutuksen määrää mikä minut valtasi asian huomattuani. Noh, hommahan on hoidettava ja ensin pitää tuumata.

Olen hakenut syitä ja arvellut seurauksia. Kaikkihan johtaa jonnekin, mutta minusta se polku ankeaan lapsuuteen on nyt kaiveltu kokonaan. Pajatso on sen suhteen tyhjä.

Kuulostaa ehkä ihan henkimaailman hommilta, mutta minä tunnen tuon hevosen sielun. Minä olen sille lauman vanhin tamma, se jota uskotaan ja joka ei vie pahaan paikkaan. Me tehtiin tamman kanssa ekana kesänä diili, että tiedän mitä teen eikä hevosen tarvitse sitä kyseenalaistaa. Käytiin läpi monta hevosta suunnattomasti pelottanutta tilannetta ja se oppi, ettei sille tapahdu mitään pahaa. Sen piti vain luottaa.

Ehkä otteeni on lipsunut viime kuukausien aikana muiden kuvioiden vallattua aikani ja ajatukseni. Kontakti hevoseen on rajoittunut viime viikkoina minimiin. Ehkä se on kokenut tulleensa jollain tasolla hylätyksi ja päätynyt toimimaan pulmatilanteissa omalla tavallaan, riehumalla tai pyrkimällä tilanteesta pois.

Ehkä. En tiedä eikä ole kristallipalloa, ei oraakkelia kertomassa ohjeita ja näyttämässä suuntia. Itse pitää vaistoillaan navigoida.

Tänään Esikoinen teki iltatallissa työtä käskettyä ja nosteli kavioita kilkutellakseen niitä kaviokoukulla, ihan vaan treeninä. Mutta Töttis veti vihreät asiat (grönsaker) nenään ja riuhtoi koipensa irti. Rumasti.

Silloin vanha tamma minussa heräsi ja kävin kättelemässä hevosen. Se riuhtoi koipiaan irti. Niin ei tehdä ja pidin hevoselle puhuttelun.  Komensin sen nurkkaan ja varmistin, ettei livistä mihinkään. Puhe taisi tehota sillä se pyysi jo monta kertaa että riittää riittää, minä jo ymmärsin, olin tuhma. Jatkoin sen vieressä jäpittämistä ja sille puhumista. Kerroin, että kyseisellä luupäällä ei ole tässä maailmassa liikoja ystäviä, eikä minua kannata yrittää siirtää vihollisleiriin. Joka kerta kun se yritti kuikuilla jonnekin muualle (pois tilanteesta) puhahdin niin kiukkuisesti kuin ikinä osasin.

Hetken kuluttua tamma rupesi maiskuttelemaan ja pyrki turvallaan tavoittelemaan kättäni, koskettaakseen, kertoakseen että on läsnä ja vastaanottavainen.

Kun se oli osoittanut olevansa kuulolla ja luottavainen, kiersin hevosen ympäri kättelemässä jokaisen kavion, monta kertaa, eri järjestyksessä. Välillä harjasin kuivikkeet pois ja välillä vain nostin. Lopulta se nosti itse jokaisen jalkansa kun seisoin nostettavan jalan vieressä ja piti niitä ylhäällä niin kauan kuin pyysin. Ei tarvinnut kannatella, hevonen kantoi itse koipensa.

Sitten seisoin sen vieressä, pidin kättäni sen niskalla. Esikoinen teki samat temput, nosti ja koputteli.
No problem.

Erosimme ystävinä ja jotenkin uskon, että ensimmäinen askel kohti ongelmanratkaisua on nyt otettu. Ihan vaan vanhan tamman auktoriteetilla.

Joo ei, ei tarttee soittaa hätäpäivystykseen, ei raportoida ufokeskukseen eikä eläinsuojeluväen tarvitse rynnistää tänne vapauttamaan alistettua hevosparkaa ihmisen orjuudesta.
Meidän välit on ihan kunnossa eikä omassa lääkityksessä ole mitään paikattavaa. Ei ole kukkahattu silmillä eikä muutenkaan mitään hätää.

Ne välit vaan piti selvittää.
Ei mulla muuta, muista taputtaa hevosta, missä lienetkin.





4 kommenttia:

  1. Hahaa, rakastan tota sarjista! :D

    Toivotaan, että Töttis nyt ymmärsi yskän :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Fingerpori on omalla rujolla tavallaan hemmetin fiksua tavaraa. Useimmiten.

      Huomaan, että seuraavan kerran ajastettua julkaisua käytettäessä on syytä olla skarpimpi aikamuotojen kanssa. Julkaisuaikaan oli jo tämä päivä ja minä nukkumassa. Pikku vikoja.

      Poista
  2. Hieno homma, joka taatusti tepsii. Toivottavasti kenkääjälle asti! Ja kyllä - olen minäkin hevoshuutanut jonkun kerran. Myös kissakarjahtelua on tullut tehtyä. Viesti on mennyt perille joka kerta.

    Yllättävästi sama rajojen vedätys toimii myös teinilogiikalla. Sattuneesta syystä meillä on nuorimman kanssa ns. suitset tiukalla. Sen kanssa painitaan vähän Töttismäisellä tyylillä - lempeästi mutta hyvin määrätietoisesti. Jos teinin jalkaa pitää nostaa, niin se kyllä sitten nousee ja pysyy. Saap sitä kokkeilla riuhtoo, mutta se vain ei auta.

    Hevosen painoarvo tosin on korkeampi kuin sintin kokoisen teinin, mutta henkistä painiahan tässä käydäänkin.

    Viimeksi suhmuroin viime kesäisen orivarsan kanssa kavion nostoa. Oli välillä lähes koko varsa sylissä. Yllättävän vähän se painoi! No semmoinen onkin vasta pitkiä sääriä.

    Aurinkoista viikonloppua!

    VastaaPoista
  3. Joo, sama periaate molempien kanssa. Hevosen kanssa vaan pitää puhua elein ja ajatuksin ja heittää koko kroppa peliin. Kyllä minusta näemmä kehkeytyy tarvittaessa Vanhin Tamma jolle ei niskoittelu auta. Treeni jatkuu.

    Teinin kanssa on henkien taisto myös mutta asian voi onneksi käsitellä paljon eleettömämmin. Tsemppiä!!!

    VastaaPoista

Tip of the day:
Kannattaa tallentaa vaivalla väsätty kommentti ctrl-c komennolla ja mikäli julkaisuvaiheessa tekstisi lehahtaa taivalle, sen voi palauttaa ctrl-v komennolla takaisin.

Ja nyt sitä kommenttia väsäämään. Saa lähettää terveisiäkin!