15-vuotissynttärit vuonna 2015

Kyllä se on iloiten myönnettävä, omena kierähti riittävän kauas puusta mitä tulee 15-v synttäreiden juhlintaan. 

Mukavia likkoja pelmahti torppaan ja hyvillä mielin jätimme heidät omaan rauhaansa. Kun tulimme kotiin, pöytä oli täynnä tyhjiä tarjoiluastioita ja yläkerrasta kuului kikatus ja kälätys. 

Kanalaselfieitä ja muuta eksoottista, iloisia ilmeitä ja heipatuksia. Ja minä huokaisin syvään, helpotuksesta. 

Oi niitä aikoja kun omia bileitämme pidettiin, silloin muinoin... Kaikkea ei kerrota eikä mitään tunnusteta. Enää. 

Nyt saunaan ja sitten toviksi soffalle.

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin.

PeeÄäs, tässä muuten nykyajan karkkipäivän eväät. Minä söin ylemmän ja Nuorimmainen kaksi kipaletta alempia. Sielu laulaa ilosta!

Pitkästä aikaa perjantai

Vihdoin joutui perjantai. Viikko on ollut pitkä mutta oikein kiva. Kaikki terveinä ja puheväleissä, se on hyvä saavutus. 

Lunta on riittänyt kolattavaksi ja traktorillekin eikä sillä työmaalla näytä urakka loppuvan, koko ajan sataa lisää. 

Ihmepojan persnahkoista tehdään erään tahon mukaan loimenpaikkaustarpeita, tarhakaverin loimiin on ilmestynyt reikiä. Eihän se kivaa ole mutta toinen vaihtoehto on olla tarhassa yksin ja sekään ei ole hyvä. Toivottavasti jokin ratkaisu löytyy ja Ihmepoika saa pitää persnahkansa ehjänä. 

Vaikea minun on mennä asiaan neuvomaan, koettakoot löytää asiaan ratkaisun.

Tänään on Esikoisen 15-v synttärit. Vastahan se sinipunainen rääpäle parkui Naistenklinikan kylpyämpärissä. Nyt on jo minua pidempi. Hurjan ylpeä olen tekeleestäni, fiksu ja kiva likka. 

Nyt pientä pintasiivousta, Iso-J on kotimatkalla. Mutta ensin Anonyymirn kotikiusattujen viikkokokous radiosta. 

Hyvää alkavaa viikonloppua, missä lienetkin!

Välivitsi

Laitoinpa eilen sports trackerin päälle kun ryhdyin kolahommiin. 

Vallan veikeä syherö syntyi ja jopa kilometrikin taivalta taittui. 

Ei mulla muuta, leppoisaa iltaa, missä lienetkin!

Pieni lintukatsaus

Pahoittelen jo etukäteen, alla olevassa kuva-aineistossa näkyy myös likaa ja epäsiisteyttä, ihan sitä pskaakin. Kanalan väki ei ole niin tarkka mihin päästönsä turauttaa, joten roisketta ja ryönää on myös seinillä. Näin talvella ei ole mitään järkeä pestä seiniä, sen aika on kesällä kun kanat ovat ulkona päivät pitkät ja valoisat yöt. Talvella likaa pitää vain sietää. Ja tuulettaa. Ja kärrätä enimpiä sontia pois ja kiikuttaa puhdasta purua tilalle. Semmoista se on kanalan hoito talvella.

No niin. Niitä tilhiä sitten tuli. Ja meni. Eilen maanantaina istahdin autoon ja jäin kuuntelemaan sirkutusta. Kiivas sirinä ja surina ja tuossahan ne olivat koivunlatvassa. Sen perusteella mitä kuvaa onnistuin zoomailemaan, näyttäisivät tilhiltä. Lentelivät koivunlatvasta pihlajaan ja takaisin.  Kiva, että kävivät, paljon jäi vielä pihlajanmarjoja syötäväksi. Tänään heitä ei ole näkynyt ensimmäistäkään.

Eipä ihme, ulkona pyryttää. Pyry alkoi suunnilleen sillä hetkellä kun Iso-J pakkasi autoaan ja karautti loppuviikoksi reissuun. Jää sitten sitä iltajumppaa minullekin kun aurailen käytäviä puhtaaksi. Onneksi heinäkeikka tehtiin eilen, tänään olisi jo tarvittu pressuja sun muita vaikka hakumatka on vain muutama kilometri.

No nyt sinne kanalaan. Siellähän on taas sattunut ja tapahtunut. Muutama vanha tehomunija on lehahtanut ilmavoimiin enkä usko, että menetykset tähän jäävät. Vanha silkkikukko Gaddafi on sen verran höpertynyt, että jonain aamuna se vaan ei muista herätä. Nukkuu enimmäkseen ja joskus havahtuu taapertamaan vesikupille ja nokkii muutama jyvän jos ruoka-astia osuu kohdalle. Yleensä vien sille oman sämpylän sinne nurkkaansa, nokkii sitä kovin tohkeissaan.

Yksi chabokanakin menehtyi, en tiedä mikä sille tuli. Illalla oli ihan touhukas ja virkeä, aamulla eloton. Yksi kuoli jo syksyllä, tipahti puusta ja heitti henkensä.

Tässä kuvassa alinna vanha silkkikana Hattarapää. Sen takana valkomustakirjava kääpiökochinkana.

Sen takana vanha kehno elostelija Vappupilli, sen takana silkkikukko, nuorempi. Pesissä pötköttävät valkoinen silkkikana ja ylempänä kääpiökochinkana. Ei tarvitse hankkia hautomakonetta kun on nämä käppänät. Ovat ihan pitelemättömiä hautomaviettinsä kanssa, mutta vielä en anna hautoa. Näpistän munat päivittäin kanan alta pois. Joskus siellä on yksi muna, joskus kolme ja useimmiten ei yhtään. Mutta yhtä toiveikkaana kana makaa lättynä pesässä ja pitää hassua kirinä -ääntä.

Siksikään en anna hautoa koska tipuista tulisi sekarotuisia, sitä sun tätä. Ensin pitää eristää kochinit erikseen ja kerätä munat pitkän aikaa pois, vasta joskus kuukauden eristyksen jälkeen alkaa olla varmaa, että mahdollisesti kuoriutuvat tiput ovat puhdasrotuisia joten silloin kukko hommiin. Kanoilla kun on munajohtimet (en muista oikeaa termiä) täynnä alkioita ja kukko yhdellä polkaisulla hedelmöittää useamman. 

Tässä juomakipolla on tumma sekarotuinen tipu, pienihän tuo on mutta muuta en tiedä. Taitaa olla kana. Harvinaisen kaunis kana onkin. Takana puhdasrotuinen chabokana, Vappupillin morsiamia. Niitä on nyt elossa tämä yksi enää. Taitaa olla turhan herkkä rotu joten enempää ei noita passaa hommata. Oli vähän haaveissa saada oma puhdas chaboparvi, mutta jätän asian tarkemmin harkittuani. Vappupilli olkoon ja tuo emäntä, uusia en hommaa.

Silkkikanoja meillä on kolme. Vanha Hattarapää, alemman kuvan musta Olga ja yksi valkoinen. Niitä hommaan lisää, ovat hauskan näköisiä. Silkkikukkoja on kaksi, vanha Gaddafi ja nuori Nimetön.

Tässä komeilee pikkuväen ehdoton bossi, kääpiökochin kukko. Ja sitä ihastelee valkomustakirjava kana. Taustalla nuori silkkikukko. Kääpiökocheja meillä on kolme kanaa; tuo kirjava, pesässä löhnöttävä ja valkoinen Muumi joka istuksii enimmäkseen orrella. Jos nämä kanat saisivat päättää, meillä ei muita olisikaan, nämä nimittäin tahtovat lisääntyä ja täyttää maan. Kovia hautojia ja kilttejä kuin mitkä. Ehkä vähän hitaita, mutta jotenkin herttaisia lylleröitä. Tykkään kovasti.

Pikkuväen puolella on siis yhteensä neljä (varmaa) kukkoa ja ihan sovussa elelevät. Kääpiökochinkukko on päällikkö ja nuori silkkikukko alistuu mukisematta. Vanha Gaddafi on ihan harmiton eikä Vappupilliä ota kukaan vakavasti. Se on just semmoinen tyhjänräksyttäjä mutta hupaisa otus. Eikä pidä aliarvioida Vappupillin taitoja, tämän perillisen isää on turha arvailla:

Niin räjähtänyt tussahdus kuin ikinä voi olla. En hämmästyisi jos tuo on kukko, ruma kuin riihipiru enkä odota, että yhtään on lauluääni heleämpi kuin isällään. Eli siis aivan kauhea rääkyjä kunhan oppii kiekumaan. Korvat vuotaa verta pelkästä ajatuksesta, siinä on kesäaamujen rauha kaukana kun tuo ja isukki rääkäisevät kuorossa huomenet. 

Tämä tussahdus on yksi viimekesän kimppahaudonnan tuloksista, hautomiskimpassa olivat tuo monessa kuvassa näkyvä valkomustakirjava, musta silkkikana Olga ja nytkin hautomista yrittävä kääpiökochinkana. Tipuja tuli, mutta osan jaoin talven tieltä pois. Tämä jäi. Koska on aivan liian höntin näköinen muualle kuin meidän kanalaan.

Tässä kuvaparissa on alempana pikkuväen vanhimmat. Nämä tulivat meille muistaakseni vuoden 2010 syksyllä naapurin pihalta jahdattuina, puolivillejä pihakanoja joita piti kerätä talven edeltä pois. Keltainen kanamummo hautoi viime kesänä ja haudonnan tulos on ylemmän kuvan orrella seisova lintu. Tuokin poikanen on mallia Emmätiä eli kukko tai kana. Paino sanalla tai. Tummempi kana ei nähdäkseni enää muni, on leppoisa mummokana ja paimentaa topakasti pienempiä.

Kunhan nuo mummelit kuukahtavat, tilalle tulee korkeintaan silkkikanoja tai kääpiökocheja.  

Maatiaisten puolella on kiuruveden kannan kanoja ja kukko. Sekä Heidin tuomat kaksi alholaiskanaa.

Nämä kaksi ovat viime kesän haudonnan tipuja. Hassun värinen tuo taaempi, en olekaan noin kirjavaa kiruveteläistä nähnyt. Ovat kaikki jo alkaneet munimaan ja tahti tuntuu kiihtyvän kun päivä pitenee. Lisään isojen puolelle toisen valon, olisi nimittäin suotavaa näiden rouvien hautominen, tipuja tarvitaan tähän parveen ja vähän muuallekin. Viime kesänä kuoriutui 5 tipua, yksi oli varma kukko ja se sai uuden kodin syksyllä. Yksi jäi vähän epävarman varaan.

Meidän entinen kukko lähti naapuriin, nykyinen eli uusi ja erisukuinen haettiin syksyllä. Oli vielä nuori, laiha ruippana jolle kanat tuhahtelivat. Nyt heiluu heltta punaisena ja kiekuukin satunnaisesti. 

Niistä viimekesän tipuista siis yksi oli varma kukko ja lähti pois. Kuinka ollakaan, yksi näyttää sittenkin olevan kukkopoika, kasvaa korkeutta ja ensimmäinen laulusulka kaartuu jo kauniisti. Tämä salakukko on mahdottoman hieno ja komea, melkein musta. Yritän paremmalla valolla saada molemmat kukot kuvaan, se nuori on todella hieno. Mutta valitettavasti ei voi jäädä tähän parveen sisaruksiaan polkemaan.

Onneksi minulla on sen varalle jo selvät sävelet, lähtee Titalle pääjehuksi.

Menitkö jo sekaisin? No niin menin minäkin jo aikoja sitten. Taustalla näkyy vähän valkoista, se on viimeisiä vanhoja tehomunijoita. Kaksi valkoista ja yksi ruskea on jäljellä, vain yksi valkoinen päkistää munan joskus.

Tämä musta on vanhempia kiuruveteläisiä. Näkyy kylpeneen juuri, yleensä kana sukii itsensä siistiksi mutta ei tämä röppörinta. Jokin noiden maatiaisten ystävällisen pyöreässä figuurissa minua kiehtoo. Semmoisia peruskanoja ovat, uteliaita ja seurallisia. Kestävät viileääkin kanalaa, ovat sopuisia ja munivat kiitettävästi. Ja hautovat hyvin kunhan tajuavat homman tarkoituksen. 

Ensimmäinen vuosi niillä menee kaiken opetteluun, mutta toisena kesänä malttavat lötköttää hautomassa ja hoitavat tipunsa huolella. Tykkään mahdottomasti enkä enää muita 'isoja' kanoja huolikaan kuin näitä puhtaita maatiaisia. Puhtailla tarkoitan tunnetun kannan lintuja, meille osui kiuruveden kantaa. Naapurilla on alholaisia ja horniolaisia. Heillä kaikki kanat suloisessa sekaparvessa joten sieltä saa vain 'maatiaisristeytyksiä', ei puhdasta kantaa.

Minunkin pitää ottaa kantaa siihen, miten saan pidettyä huolen, ettei Heidin tuomien alholaisten munia haudota kiuruveteläisten alla... ehkä eristän ne vähäksi aikaa pienten puolelle joten silloin maatiaisten munat ovat varmasti kaikki kiuruveteläisten munia. Niitä passaa sitten hautoa.

Tässä vielä se sitkeä hautoja, kääpiökochin.

Joka kerta kun yritän tehdä kanalainventaarion, saan eri lukeman. Jos tämä pikkuväki nyt jossain ruodussa pysyykin, isojen puolella menen ihan sekaisin laskuissa, siellä on yksi varma ja yksi kyseenalainen kukko, kaksi alholaiskanaa, kolme tehomunijaa ja viisi tai kuusi kiuruveteläiskanaa.

Oli miten oli, kanalassa ollaan virkeinä ja odotetaan malttamattomana kesää ja meheviä matoja, vihreää vesiheinää ja autuaita hiekkakylpyjä omissa poteroissa. Nyt on kuitenkin vielä talvea jäljellä eikä kesän iloista voi kuin haaveilla. Siinä odotellessa voisivat kiuruveteläiset hautoa.

Tänään tämmöistä.

Mukavaa tiistain jatkoa, missä lienetkin. Pysy tarkkana liikenteessä, lunta on luvassa!

Ja ettei totuus unohtuisi, maalaiselämän karua arkea:

PeeÄääs: lukuluetteloon lisätty uusi blogi http://yrttiaika.blogspot.fi 

Rakkaudesta luontoon ja luontoäitiin valmistavat pohjolan viisaat naiset yrteistä yhtä sun toista lempeää ja parantavaa. Ja maistuvaa. Onnea matkaan Yrttiaikalaiset !

Keho ja mieli

Nyt hymy pyllyyn siellä. Me pakattiin Iso-J:n kanssa hiihtimet autoon ja hurautettiin kylän kulmille lammen rantaan. Oltiin (kerrankin) sen verran viisaita, ettei lähdetty pururadan kiekkaa räpiköimään kun edellisestä hiihtokerrasta on jo pari vuotta. Ajateltiin jotta tasamaalla on hyvä treenata tasapainoa. Nuo nykysukset kun ovat tuommoiset kiikkerät puikot. 

No minähän olin oitis kontti maassa kun yritin sulavasti sujutella jäälle. Onneksi on sen verran voimaa kintuissa, että pääsin melko helposti ylös. 

Jäälle oli tehty eilisen hiihtotapahtuman vuoksi muutaman sadan metrin lenkki jota nylkättiin ympäri ja ympäri. 

Nauratti ja huvitti, oltiin varmaan hupaisa näky hoippuessamme lasten lenkkiä. Mutta lopulta jalat ja kädet suostuivat sätkimään suunnilleen oikeassa tahdissa. Puolen tunnin liikuntaharjoitus siitä tuli, reilut 3 km taittui taivalta. Hyvä mieli kaupan päälle. 

Kävin pikaisesti kotona vaihtamassa vaatteita ja tankkaamassa äitikullan pannukakulla, sitten olikin kiire kaupunkiin. 

Olin jossain kaikkivoipaisuuden puuskassa buukannut itseni bodypump -tunnille, asia jota melkein kaduin kun sitä tankojumppaa veivasin. Mutta jälkeenpäin oli taas kerran valtava voittajafiilis. 

Pumpin jälkeen hapoilla sihisevät lihakset olikin hyvä lepytellä Balancella. Kerta kerralta venyy pidemmälle, syvemmälle, paremmin. 

Keho ja mieli kiittävät. 

Nyt otan mallia Nassen rentoutuksesta ja siirryn hyvällä omallatunnolla lepoon. Ehkäpä ihan soffalle. 

Rentoa illanjatkoa, missä lienetkin!

Ja taas on lauantai

Ihmepoika sai kiireisen viikon päätteeksi uudet tanssipopot jalkaan. Kyllä taas kelpaa treenata uusia muuveja. Samaan aikaan tallin kentällä muuan hevosneiti teki tuttavuutta mahdollisen uuden omistajansa kanssa ja hyvinhän tuo homma pyöri maasta käsin. Aikataulullisista syistä en voinut jäädä katsomaan ratsastusta. Toivottavasti tuo hevonen saa oman omistajansa, ihan on tarpeeksi tuokin eläjä nimittäin kokenut ja ikää on sen seitsemän vuotta.

Minä en vain kykene ymmärtämään miksi joidenkin ihmisten on niin mahdottoman vaikea hakea apua. Olipa vaiva pieni ja mitätön tai hevosenkokoinen. Aina kun asiat pitkittyvät, ne tuppaavat mutkistumaan ja siitä ei hyvä seuraa ainakaan silloin kun asiassa pääosissa on elävä luontokappale.

Onneksi tämä tamma on nyt hyvällä tallilla, hyvissä käsissä ja sitä käsitellään niinkuin pitääkin. Nykyinen omistaja saa tarvitsemaansa tukea hevosen kanssa ja hevonen saa hetken huilata päätään.

Kengityksen piti olla jo eilen, mutta kengittäjän työauton webasto oli tehnyt tenän ja auto oli eilen niin jäässä, ettei inahtanutkaan. Saati lähtenyt tien päälle. Tänään onneksi lähti ja niin sai Ihmepoika kipeästi kaipaamansa uudet kengät. Talvipopot kaikilla herkuilla.

Täytyy kyllä kiitellä, Ponin ekat hokkikengät (ne jotka tänään vaihdettiin tuoreeseen settiin), pysyivät  kiinni koko ylipitkän kengitysvälin, yksikään hokki ei irronnut ja muutenkin kaviot (kuin myös jalat ja liikkeet) olivat ensimmäisestä ympärikengityksestä huolimatta täysin priimat. Hevosen kengityksen voi nimittäin sössiä huolella ja siitä alkaa pahimmillaan pitkä ja tuskainen taival kun paikataan sekä kavioainesta että kinttuja.

Onks sulla sitä sokuria vai ei?

Viime viikko oli kieltämättä kylmä. Eräänäkin aamuna vilkaisin lämpömittariin ja ihmettelin kun punaista viirua ei näkynyt mitta-asteikolla. Aikaisempien sääennustusten mukaan piti olla vähän lauhempi päivä. Piti ottaa ihan puhelimen lamppu avuksi ja löytyihän se punainen viiru. Piileksi siellä -27° -viivalla.

Niinpä tänään oli oikeasti kiva kun aamulla hevosia ulkoistaessani ilma oli miellyttävästi -10° ja tyyntä. Yöllä oli satanut muutama sentti uutta höttöistä lunta. Se on jännä miten lumi toimii äänieristeenä, vähäinen aamuliikenne ei kuulunut tallipihalle yhtään, silloin tällöin jonkun auton valot  vilahtelivat puiden välistä. Tämmöisestä säästä minä tykkään. Luntakin on just sopivasti, enempää en kehtaa pyytää (ettei nyt vaan tule pyydetyksi mitään sellaista mitä keväämmällä katuu katkerasti).

Päiväkin on pidentynyt tällä viikolla huomattavasti. Aamuseiskalta itäisellä taivaalla ruskottaa jo lupaavasti ja yhdeksältä on ihan valoisaa. Samoin iltapäivä on saanut monta valoisaa tuntia lisää. Muistelen lukeneeni jostain, että meidän horisontissa päivä pitenee tammikuussa jopa 7 tuntia. Se on paljon se. Mutta oikein tervetullutta kun joulukuussa oli se vuoden lyhyin päivänvalon päivä.

Viikkoon mahtui taas paljon, mutta tärkeintä on se, että nyt lauantaina ollaan koko perhe koolla. Minä olen säästynyt isommilta kolhuilta eikä Iso-J:n vilustuminen näytä pitkittyneen räkäkuumeeksi. Onneksi älysi sairastaa pahimman kröhän työmatkalla.

Perillisillä sujuu koulu entiseen malliin ja Nuorimmaisen tilanne on parantunut ilahduttavan hyvässä tahdissa. Näköjään hidas käyntiinlähtö ja kärsivällisyys palkitaan nyt, homma etenee ja mieliala kohenee. Palkintomatkakin on varattu ja maksettu. Uskon, että reissuun lähdetään sillä kokoonpanolla kuin pitääkin. Jännäksi menee vain se, pääseekö Toveri Nemppa särkyneen kätensä puolesta lähtemään matkaan. Jos ei, sitten me joudutaan tekemään uusi reissu...

Äitikulta voi hyvin, silmäleikkaus onnistui ja nyt onkin tuskaisat viikot odotella toisen silmän operointia. Kärsivällisyys ei ole ollut Äitikullan vahvin laji ikinä joten hermot ovat hetkittäin pinkeällä. Toivottavasti maaliskuu valon tuo ja kevät on mukavampi kohdata kun näkee taas kaiken kasvun.

Voin vain kuvitella sen patoutuneen energian jolla seniorikansalainen häärää jahka näkö palaa.

Tämä kääpiökochrouva on lötköttänyt pesässä joulukuusta saakka, minä tosin näpistän häneltä munat alta päivittäin. Kanalakatsaus on tekeillä ja kunhan saan kuvat kutisteltua, sen kiireesti julkaisen. Täytyy nyt herätellä vähän kanakuumetta kansassa. Kun nämä elävät hautomakoneet saavat luvan hautoa, tipuja plopsahtelee maailmaan kuin plussapalloja.

Toisaiseksi täällä haudotaan vain omia ahtereita tuvan lämmössä ja kohta saunassakin.
Sitä ennen hevoshommia ja kanalan iltabisnekset.
Mukavaa iltaa, missä lienetkin!

PeeÄäs: tuossa kuvassa nämä meidän 'salarakkaat'. Kuvittelivat etten näe mutta paparazzi oli kärppänä ja sai herkän hetken talteen. Turha Töttiksen väittää Ponille, että me ollaan vaan kavereita sen Ison Tumman kanssa. Ihan on liekeissä, mokoma vosu. Mutta kukapa Vallun charmia voisi vastustaa? Niin on kyllä kiva eläjä hevoseksi, että ei ole tosikaan. Koeta Heidi kestää, Vallulla on nyt tämmöinen 'lohduta yksinäistä' -missio. In the name of love ja silleen.

Savotta

Huhhahhei tätä savotan suuruutta!
Niin on tämä aurinkoinen, talvinen pakkaspäivä mennyt tuvassa. Tuolissa. Koneella.
Mutta kyllä nyt kelpaa kun on kameran kortti tyhjennetty, kuvat läppärillä. Kuvat arkistoitu kansioihin jonka järjestyksen pitäisi olla looginen. Aika näyttää.

Oman aikansa se ottaa, ennenkuin näin vanha konna oppii uusille tavoille. Samalla kun pitää opetella loogista ajattelua, uusi kuvaeditoriohjelma (suoraansanoen, tämä nyt käytössäni oleva Fotor on ihan p***a, etsin uuden) ja uuden läppärin uusi käyttöjärjestelmä... ei ole ärräpäiltä vältytty. Homma eteni niin kauan kun sain tehdä hommia omassa rauhassani mutta sitten kun väkeä (perhe) pölähti torppaan, ajatus levisi kuin entisen emännän perä ja sitten se vasta potuttikin.

Mutta kyllä pökäleestäkin timantti tulee kun tarpeeksi paineistaa (vanha insinöörien sanonta). Uskon, että olen vihdoin löytänyt sen kadoksissa olleen punaisen langan kuvahärdellin hallintaan.
Johtoajatuksenani pidin sitä, että (läppärin) työpöydän tulee olla siisti. Eli mahdollisimman tyhjä.
Nyt siellä on tasan yksi kansio 'KUVIEN SIIRTOKANSIO'. Ja nyt se on tyhjä. Kuvat on arkistoitu läppärin syövereihin omiin kansioihinsa jotka olen yrittänyt nimetä mahdollisimman loogisesti. Työt ja privaatit erikseen. Työt päämiesten mukaan nimettyihin omiin kansioihinsa joissa on ja joihin tulee tarpeen vaatiessa lisäkansioita. Privaateissa on jaettu tietysti ihmiset ja eläimet (nämä omiin lajikansioihinsa), juhlat, sisäkuvat, ulkokuvat, muut. Sitten on harrastuksien osasto jossa on mm. runsain mitoin koirajuttuja ja jonne voi perustaa uusia kansioita tarpeen mukaan.

Mac -laitteissa on aika ketterä ja kevyt tuo tiedostojen hallintarakenne, sen saa nätisti yhdellä silmäyksellä esiin. Mutta pikkuisen nyt omaa sombreroani savottahattuani nostan ja kerron, että ei tämä savotta olisi onnistunut ilman tietoista ja tiedostamatonta ajatustyötä siitä minkälaisesta arkistosta osaan parhaiten etsiä tietoni.

Melko tyytyväisenä itseeni voin nyt laittaa hetkeksi koneen kannet kiinni ja siirtyä Nuorimmaisen loihtiman päivällisen kimppuun. Sitten pikainen katsaus kanalan tilanteeseen ja tallihommiin. Pakkanen on pyörinyt -18.. -20°:ssa ja illaksi kiristyy. Hevoset ovat molemmat toppatakeissa, jopa Töttis sai talvirotsin päälleen kun Vallukin kerran sai. Luulen, että tammalla on pikkuisen hiki nutussaan.

Ihmepojasta kuuluu sen verran, että avotaivutukset olivat sujuneet kuin vettä vaan. Se on kyllä semmoinen tanssitaituri, että oksat pois. Kohta varmaan steppaa laukanvaihtoja askeleessa ykkösillä. Poni on paras.

Tämä linkki osui eilen uutisvirrassa silmiini ja kyllähän asiat ovat todella yksinkertaisia jos sikseen tulee.

Follow the line, missä lienetkin!

Pari ihmettä

Tuosta edellisestä riparia koskeneesta päiväkirjamerkinnästä ja sen synnyttämistä ajatuksista kehkeytyi uusi. Yleensä välttelen tässä Torpan päiväkirjassa aiheita, jotka herättävät suuria tunteita ja joista jokaisella on oma mielipiteensä. Uskonto ja politiikka ovat 99 %:sti (ei mennyt oikein tuo taivutuspääte) niitä asioita joihin en kajoa tällä foorumilla. Paitsi nyt prosenttijengiläinen minussa vaatii puheenvuoron.

Itse kukin oman kantansa perustelee ja sen kanssa elää, en ole minä mikään tuomitsemaan kenenkään maailmankatsomusta. Ainakaan niin kauan kun siinä ei olla pienille paha ja ollaan muutenkin ihmisiksi,  ketään tahallisesti ja tarkoitushakuisesti sortamatta, riistämättä tai loukkaamatta. Epäreiluus, kohtuuttomuus, ahneus ja suoranainen typeryys ovat asioita joihin törmätessäni näen tapauksesta riippuen tuskanpunaista tai ärsyynnyn ihan mahdottomasti. Mutta harvoin provosoidun. 

En minä nytkään ole provosoitunut, en sinne päinkään. Tuli vain siellä kirkonpenkissä istuessa mieleen yhtä sun toista. Kuten eilisen kommenteista saimme lukea, rippikoulu voi olla suunnattoman ahdistava kokemus, koettelemus suorastaan. Tai sitten vain muutaman kuukauden pituinen jakso nuoren elämässä jota muistellaan aikansa ja sitten se jää uusien kokemusten alle.

Ylimmäinen kuva on suora räpsy Esikoisen ripariaineistosta, vuosimallia 2015. Eilisessä saarnassaan pappi kertoi tulevaisuuden ennustamisista ja muista spekuloinneista joita ihmiskunta on aikojen alusta saakka pohtinut; mm. temmataanko kristityt taivaaseen ennen maailmanloppua ja sen sellaista. Tuo Fingerporin kuva on omassa hönöydessään kyllä ihan hervoton. Pitelin siis poskiani pyhäaamuna kirkossa kun muistin tuon kuvan ja kuuntelin päivän saarnaa.

Meillä täällä on nykyisin aika rentoa meininkiä, ainakin riparitouhuissa. Ei se jäykkää jäpitystä ollut silloinkaan kun omani kävin... vuonna... *kööhhööhhööhhöh* ... mitä väliä. Hiihtolomalla hoidettiin homma pois, ettei yksikään kesälomaviikko tuhraantuisi tunkkaisessa leirikeskuksessa. Äitikulta kertoo paljon karumpaa tarinaa oman aikansa rippikoulusta, kepillä tuli sormille jos näpräsi lettiä tai soperteli kymmenessä käskyssä. Se oli se Herran pelko ja herralla pelottelu.

Mihinkä sitä rippikoulua sitten tarvitaan? No ei kai mihinkään varsinaisesti, lähinnä ehkä yleissivistyksen kannalta se on hyvä käydä mikäli seurakunnan jäseneksi on kastettu. Että tietää nämä tärkeimmät loitsut ja rukoukset ja opetukset.  Ja että on kummiksi kelvollinen mikäli semmoinen kunnia eteen osuu. Jotkut saavat seurakunnan toiminnasta uuden harrastuksen, jotkut saavat hengellistä antia, kuka mitäkin. 

Perusteinille (esimerkiksi minulle) se on ehkä yksi kokemus jonka muisto haaltuu ajan myötä jonnekin päiväkirjojen sivuille. Mutta joka on tärkeä ajanjakso asian ollessa akuutti.

Ikävää on se, että aikuiset tuntuvat sössivän tämänkin asian. Perheethän ihan keskenään päättävät käykö teini riparin vai ei, en minä siihen puutukaan. Meinaan vaan näitä kiihkomielisiä Jumalan karitsoita jotka eivät näe omaa kapeaa putkeaan laajemmalti. Mikään tuskin tappaa nuoren uteliaisuuden, innostuksen ja oppimishalun tehokkaammin kuin tiukasti rajat ja reunat asettava 'kyllä näin on totisesti koska minä niin sanon' -sananjulistaja. Silloin kun uskontoa käytetään lyömäaseena, uhkana, pelotteena ja ties minä kiristysvälineenä, silloin ollaan minun oikeustajuni mukaan kaukana siitä mitä uskonnossa on opetettu, se lähimmäishomma tuli ekana mieleen.

Lähinnä nämä kiivailijat käyttävät uskontoa oman asemansa pönkittämiseen ja sallivat asemansa tuoman vallan käyttäytyä katalasti ja käyttää epäinhimillisiäkin keinoja asiansa ajamiseen. Eikä se asia aina ole pyhä ja harras.

Ääh, etten loukkaisi enempää, antaa asian olla. Meillä ollaan sangen maltillisia mutta nykyaikaisia, ainakin riparipapin, nuorisotyöntekijöiden ja isoisten sekä riparilaisten kertoman mukaan. Käykööt Perilliset rippikoulunsa, yksi etappi elämässähän se on.

Niistä ihmeistä joita otsikossa oli vihiä. Olihan tuo ripariavautuminen omanlaisensa ihme. Koska ylipäätään katsoin aiheelliseksi avautua. 

Nyt on sitten meikäläinenkin virallisesti keski-ikäinen, koska olen hommannut kaksi lippua Joensuun Oopperayhdistyksen esitykseen joka on osa Joensuun Musiikkitalvi -tapahtumaa. Äitikullalle ystävänpäivälahjaksi meinasin tuon reissun. Paikatkin sattuivat ihan just eikä melkeen.

Vähältä piti, etten samalla reissulla buukannut lippuja Sami Hedbergin keikalle, mutta koska kalenteri on täynnä muuttujia, en kertakaikkiaan uskalla varata iltamenoa arki-illaksi itselleni ja Iso-J:lle.

Ihme siis, että edes tuon musiikkitapahtuman sain aikaiseksi hoitaa.

Toinen ihme. Ihmepoika ei ole enää virallisesti poni. Se on hevonen. Säkäkorkeus 153 cm tasan. Mittakeppinä tuo suomenhevostammavarsa joka viime syksynä näyttelyssä mitattiin ja tismalleen ovat samalla korkeudella. En minä ole edes osannut ajatella Ihmepoikaa aikuisena hevosena, varsanulikka se on ollut ja ponina pysyy, ainakin luonteeltaan. Ikinuori Vaahteramäen Eemeli, täsmätuhoase ja mitä suloisin pikku PONI. Nih.

Töttis on virallisesti ponimittainen, hassua sekin.

Ja tässä se Iso Ihme. Espoonlahden hammashoitolaan on Esikoiselle varattu aika!!! Ei ole espoolaisten veroeurot menneet hukkaan kun on niin hienot it-systeemit värkätty, että Joensuussa voi varata Espooseen ajan. Tai itseasiassa, ilmeisesti Espoossa on pidetty vapaiden aikojen arpajaiset ja tänä vuonna onni osui meille. Jotka muutimme pois tuolta riemujen rannoilta vuonna 2009. Ehkä siellä on nyt niin paljon vapaita aikoja, että myös poismuuttaneet saavat hammaslääkärivisiitin ihan tuosta vaan.

Hassua on se, että Joensuun hammaslääkärisysteemi lähetti paria päivää aiemmin lappusen jossa kerrottiin Esikoisen menevän täällä lääkäriin päivää ennen kuin Espoossa olisi aika. Kyllä meistä nyt huolta pidetään.

Yritin soittaa tietysti tuonne Lokirinteen toimipaikkaan mutta eihän sinne pääse elävän ihmisen kanssa puhumaan. Yritän huomenna uudestaan ja jos en onnistu, lähetän lappusen postissa ja ilmoitan kohteliaimmin, että emme ole enää espoolaisia veronmaksajia.

Suorastaan liikutuin, vielä meitä Espoossakin kaivataan <3 p="">
Noh, tämä tässä nyt tällä kertaa. Sekalaista horinaahan tästä taas tuli kun olen ihan tohkeissani tuosta vapaasta hammaslääkäriajasta. Koskahan sieltä lähestyvät muiltakin tahoilta? Neuvolasta kenties?
Onkohan aika alkanutkin juosta minulta salaa takaisinpäin, pikakelauksella vuoteen 2009? Toivottavasti ei.

Pysy ajassa, missä lienetkin!

Värillä on väliä (loppujen lopuksi aika vähän)

Eletään edelleen kuvatonta kautta. En tiedä mikä tämä kameran ja läppärin kuvien yhteensaattamisallergiani on, mutta ikinä ei ole ollut näin pitkää kuvatonta/nettilatauskuvallista kautta tämän blogin historiassa.

Varmaan sama oireyhtymä, joka esti minua taannoin kuvaamasta uudella järkkärillä, estää nyt uuden läppärin käyttämisen ja etenkin kuvien sille siirtämisen. Ei pysty eikä kykene.

Viikonloppu alkaa kääntyä sunnuntain iltapäivään. Onneksi päivässä on jo monta valoisaa hetkeä enemmän eikä pimeys ole ainainen huppu joka peittää kaiken, koko ajan.

Kiirettä ja kiirettä, sitähän se tämäkin viikonloppu on enimmäkseen ollut. Mutta ei ahdistavaa kiirettä vaan mukavaa tekemisen töhinää ja sopivasti löysäilyäkin.

Perjantai-iltana katsottiin Ihmepojan ylläpitäjä/treenarin kanssa varusteet ja pakattiin ne hänelle autoon. Tallilla oli tehty sopivasti Loppiaisena satulahuoneen siivous, joten Ihmepojan garderoobille *tirsk* olisi siellä hyvin tilaa. Niinpä mukaan lähti kuivatusloimi, paksumpi toppis kovia pakkasia ja mahdollista klippausta silmälläpitäen ja tietysti talvikeleissä tuikitarpeellinen sadenuttu. Se ainoa ehjä. Tosin loiminivaskaa penkoessani löysin ihan avaamattoman paketin ja sieltä upouuden sadeloimen, suuri ihmetys ja hämmästys. Ilmeisesti sitä tulee aina loimikaupoilla ostaneeksi molemmille.

Satula, se toistaiseksi ainoa, heitettiin samoin tein peräkonttiin ja suitset kera kaksien kuolainten. Ihana hopeinen punottu blingbling -otsapanta jätettiin kotiin odottamaan kisadebyyttiä. Tai muuta juhlavaa tilaisuutta, esimerkiksi valokuvausta. Satula tosin piti lauantaina vaihtaa kun nakkasimme hosuessamme Töttiksen satulan kyytiin. Nippu satulahuopia tietysti myös.

Puurokuppi, pintelit ja yhdet takajalan suojat sekä pakillinen harjoja. Ja valkosipulijauhe vampyyrien ja pöpöjen karkoitukseen. Parit päitset (niitä halpoja jotka eivät katoa vaikka haluaisikin) ja jotain muuta pientä. Kotiin jäi vielä muutama loimivaihtoehto, äkkiähän niitä täältä kuskaa jos tarvis tulee.

Pikkuisen oli haikea olo iltatallissa, Ihmepoika oli kiillottanut sädekehänsä oikein häikäiseväksi eikä sinistä hälytysläikkävaloa näkynyt missään, ei pientä pilkahdustakaan. Pelkkää ruskeiden ponin (bambin)silmien suloisuutta ja kirjavien hörökorvien tarkkaa höristystä. Oi suloisuus sitä hevosta.

Lauantaina oli onneksi aamupäivällä kunnon jumpanrytkytystä, tunti tiukkaa askellusta Body step-laudalle ja puoli tuntia hullua puuskutusta keskivartaloa kurittaen Core -tuokion merkeissä.

Onneksi siksi, että en joutanut turhaan jännäämään kuljetuksia pääkalloliukkailla pikkuteillä. Oli nimittäin ihan sikamaisen liukas. Iso-J kolasi perjantai-iltana pihaa vähän turhankin uutterasti, lauantaina se oli plussakelien myötä kiillottunut curlingradaksi jossa itse olin se holtittomasti heittelehtivä kivi. Vetäisin oikein komeat sivuluisut kanalan ja tallin oven välisellä suoralla, onneksi ei sattunut mihinkään.

Vihdoin puoli neljän maissa Vallun emännältä tuli viesti, että ovat lähteneet matkaan. Eipä kestänyt onneksi kuumottavan kauaa kun vaikuttavan kokoinen auto kiipesi Torpan mäkeä ylös ja trailerista kuului tuttua hirnahtelua, kyllä se oli Iso Tumma Valtte (Vallu) joka siellä jo temmelsi. Ihmepoika siirrettiin hetkeksi talliin jotta saataisiin Vallu suoraan kuljetuksesta Töttiksen riemuksi tarhaan. Sinnehän se hirvenkokoinen komistus marssikin eikä siinä sen kummempia seremonioita tarvittu. Pää heiniin ja syömään. Tänään pappa vähän nipisteli Töttistä persauksesta, joten on sitä vaihdettu kuulumiset ja näytetty tammalle tamman paikka.

Ihmepoika marssi ilokseni mitään kyselemättä koppiin parin leipäpalan houkuttamana ja niin päästiinkin kolmen auton saattueena matkaan. Minä ja Nuorimmainen avattiin tietä, vetoauto koppeineen tuli keskellä ja Vallun emäntä piti perää. Tie oli liukas, mutta ei onneksi niin paha kuin pelkäsin. Viimeinen kurvi, tiukkaakin tiukempi mäkinousuristeys oikeaan ja tallipihaan päättyvä loppusuora aukeni. Huokasin helpotuksesta.

Pikainen purku ja Ihmepoika tallusteli tuttuun karsinaan puhtaille puruille. Pää heiniin ja se oli siinä. Lunki on aina lunki, olipa vanha tai nuori. Ja vaikka tänä aamuna hunajaisen värisen hevosen  karsinassa komistelikin iso tumma eläjä, totesin, että hevonen on hevonen ja ihmisen kaveri vaikka minkä värisenä. Onneksi se toinen oli kuitenkin sama entinen hattarapäinen liinaharja, pysyy edes jotkut asiat entisellään ja tasapainossa. Kyllä jokaisessa tallissa pitää nimittäin olla yksi viisas ruuna, olkoon minkä värinen tahansa.

Illalla sain tämmöiset kuvat, ylimmäinen jälkeen ratsastuksen ja alimmassa kuvassa hämärän keskellä juoksutetaan jotain hyvin hämärää (joka muuten ottaa aika pitkää askelta). Kilttikin oli ollut ja tarmokas.

Hyvillä mielin rapsuttelin uuden kokoonpanon tallissa yöunille ja hiihtelin varovasti saunaan. Pitkä ja vaiherikas päivä takana.

Tänään on lisäksi harjoitettu hartautta, Esikoisen rippikoulu vaatii istumalihaksia minultakin, istuin nimittäin kirkonpenkissä aamukymmeneltä. Illalla haetaan toinen leima riparipassiin naapurilähiön seurakuntatalon iltamessusta. Nyt yritän sovittaa kalenteriin Kirkkotie -lehden tapahtumakalenterista messuja ja seurakunnan tilaisuuksia. Palmusunnuntaihin on aikaa, joten kyllä me saamme tarvittavat leimat kasaan. Pakkohan ne on saada, ei rippikoulua sovi reputtaa.

Ajattelin, että voisimme harrastaa kirkkobongausta käymällä mahdollisimman monessa kotikaupungin kirkoista, niitähän riittää suurten kuntaliitosten jälkeen useampi. On se keltainen, jossa ekaluokkalaisena istuin koulun kevätjuhlakirkossa, se keltainen jossa istuin vähän isompana koululaisena, se outo tympeän värinen tiilikirkko jossa suoritin oman rippikouluni, oman kaupungin punainen isokirkko ja tämä kotikylän valkoinen kirkko.

Monta muutakin on, mutta nuo nyt ajattelin Esikoiselle näyttää. Ja ensi vuonna sama kierros Nuorimmaisen kanssa. Laaja katsaus kirkkojen väreihin ja valmistusmateriaaleihin, vaikka niilläkin on loppujen lopuksi aika vähän väliä, samaa sanaa ne siellä kuitenkin julistavat.

Samaan kalenteriin pitää survoa arkijuttujen lisäksi myös Tukholman reissu (Nuorimmaisen välipalkintomatka), jumpanrytkettä, venyttelyjoogaa ja alati muuttuva määrä muuttuvia tekijöitä. Iso-J:n oma kalenteri on kohtuullisen täynnä reissuja, joten pientä almanakka-akrobatiaa tässä tarvitaan.

Nyt on syytä ryhtyä lämmityspuuhiin, säätiedotus on luvannut kylmenevää. Täksi päiväksi luvattiin kevyttä lumisadetta. Just joo, koko päivän on satanut tauotta, sakeasti. Eli se kylmenevä on varmaan -30° tunnissa. Sillä on väliä!

Mukavaa sunnuntain jatkoa, missä lienetkin!

---

MUOKS: Kiitos Heidille Vallun boksin siivouksesta, olitkin piipahtanut niin sukkelasti, etteivät talon terrierit, nuo sikeäuniset vahtikoirat, huomanneet mitään eivätkä antaneet haukkuhälytystä.

Luminen perjantai

Aamunaama

Perjantaihin on päästy. Viikko on ollut pitkä mutta ihmeen äkkiä se on kuitenkin jo perjantaissa.
Lunta tulee välillä enemmän, välillä vähemmän mutta koko ajan se muuttuu märemmäksi. Tuulee, tuivertaa ja myrskyää. Odottelen tässä sähköjen poistumista, sitä ennen olisi hyvä ladata laitteet.

Auramies kävi vihdoin, koko viikon sateet olen kolannut pihapoluilta ajotielle ja tänään Postipeku juuttui autollaan pihamäkeen. Ei huomannut valleja myrskyssä. Onneksi pääsi pakittelemalla alas. Onhan se minulta tyhmää kolata keskelle tietä, mutta jotenkin odotin auraa aiemmin tulevaksi.

Nyt on vähän aikaa ajokuntoinen piha, huomenna pitäisi mahtua trailerin kääntymään pihassa. Pikkuisen haikea, pikkuisen iloinen mieli Ihmepojan lähdön takia. Iloinen siksi, että se pääsee nyt säännölliseen treeniin ja kunto kasvaa kohisten, kevääseen päästyä meillä on hyvällä tuurilla tikissä kunnossa oleva Ihmepoika joka palaa halusta päästä pullistelemaan muskeleitaan ekoihin harkkakisoihinsa. Ei kai me nyt suorilta lähdetä rotumestaruuksiin... tai sitähän ei tiedä. Mitäpä tuota suotta paikallisiin lähteä nönnöttelemään jos on formula vireessä heti alkukaudesta.

No leikki sikseen, tervettä treenikautta toivon kädet kyynärpäitä myöten ristissä. Hiljaa mielessäni toivon, että Ihmepojan patoutunut energia kanavoituu nyt tihutöiden sijasta kuvioiden hiomiseen. Että enemmän niitä hyviä treenejä ja vähemmän portille istumista. Kirjaimellisesti.

Sitten vielä varovainen ennakkouutinen toisesta ihmeestä. Nimittäin minun kestokramppautuneen selkäni alkaa avautua. En tiedä voiko se edes olla mahdollista mutta näin nyt taitaa hiljalleen tapahtua.

Tänään oli vaihteeksi vatsalihaskuntopiiri muun treenin lopuksi. Siinä teen kolme erilaista liikettä joko kehon omalla painolla tai lisäpainoilla. Yhdeksi liikkeeksi valitsin tänään jalkojen laskun. Äärimmäisen raskas liike heti istumaannousujen jälkeen. Vasemmasta selänpuoliskosta alkoi kuulua sisäistä ryskettä ja rutinaa, ei se käsittääkseni muiden korviin kuulunut mutta minä tunsin sen. Tein toistoja hitaasti, selkää kuunnellen. Koko ajan odotin koska hirveä kipu iskee ja koska pitää aloittaa avun kiljuminen. Ei iskenyt kipu mutta rutina jatkui. Tein sarjan loppuun, siirryin vinoihin vatsalihaksiin ja pysähdyin sitten miettimään kokemaani. Selkä tuntui hyvältä. Joten tein toisen kierroksen. Ja pystyin omin jaloin kävelemään, seisomaan ja muutenkin olo oli ihan fine.

Pohdiskelin crosstrainerissa loppuverryttelyä sätkiessäni, että muutaman kerran Body Balance -tunnit alkavat ehkä kantaa hedelmää. Kaikki ne venytykset avaavat ilmeisesti niin syvältä, että se tehoaa.
Kyselin asiaa vielä omalta koutsiltani joka oli samaa mieltä. Mikään muuhan ei treenissäni ole nyt muuttunut kuin Body Balancen mukaantulo osaksi viikko-ohjelmaani.

Tita, voikohan tässä olla uljasryhtisen tulevaisuuteni alkurytinät nyt menossa??

Hitsinpimpulat kun olen tyytyväinen, hieno homma!

Totesin samalla crosstrainerilla rimpuillessani, että ainoat ohjelmat joita ehdin satunnaisesti telkasta vilkuilla ovat Matlockin uusinnat ja Tvins -paistinpannujen esittelyt. Kotona en ole koko viikkona katsonut minuuttiakaan telkkaa, tuolla se saa minun puolestani pölyttyä rauhassa.

Nyt on taas mentävä. Matot pihalle raikastumaan ja tunti riuskaa imurointia ja moppausta.
Mukavaa viikonloppua, missä lienetkin!

PeeÄäs: tässä vielä kerran tämä kuva jossa näkyy Ihmepojan boksin ovi (painoa on paljon ja saranat ovat jykevät). Loimiteline on kuvan ohi vasempaan, reilusti pitää kirahvin kaulaansa venyttää siihen yltääkseen. On se huima.

Roistoryökäle

Arvatkaapa mikä tuo on?

No sehän on tietysti Ihmepojan yksiön oven alasarana. Tai se mitä siitä oli aamulla jäljellä. 

Kesti hetken, ennenkuin aamulla talliin astuessani ymmärsin näkemäni. Ponin karsinan ovi retkotti käytävälle vain tuon sittemmin pettäneen saranan varassa, yläsaranasta ovi oli NOSTETTU irti. 

Eivätkä ole heppoisaa tekoa nuo. 

Ponin ilme oli jotain voitonriemuisen ja seminolon väliltä. Sitten havaitsin lattialla sadenutun etusoljen toisen kiinnityskappaleen, siinä luki Rhino. Vanha, uskollinen Rhino oli tuhottu täysin. Ei siitä enää käypää saa. Varsinainen loimi oli riekaleina karsinan sisällä, siellä Ihmepojan jaloissa. Samassa mytyssä oli myös melki uusi Wahlstenin fleece, kuivatusloimien aatelinen. Onneksi en tullut hetkeäkään myöhemmin, Ponilla on nimittäin raivostuttava tapa kusta lorottaa loimisaaliidensa päälle. 

Voin kertoa, että poni sai korvien täydeltä nuhteet ja melko suurin kirjaimin huudettuna. Läppäsin pari kertaa persuuksille loimen mahavyöllä, irtonaisena sekin sieltä löytyi. 

En ole asiasta ylpeä, eihän se huutamalla parane. Eikä etenkään läimäyttämällä. 

Keskustelen asian hevosen kanssa viimeisellä iltatallikäynnillä. Pyydän anteeksi. 

Mutta on se kyllä epeli. On saanut pungerrettua paksun kaulansa kirahvimittoihin ja kihnuttanut loimet telineeltä karsinaan. Sitä minä en ymmärrä, miten se sai nostetuksi oven pois yläsaranalta. Jää ikuiseksi arvoitukseksi. Ovi on nyt korjattu eli sarana vaihdettu, Perhetuttu tuli hätiin. 

Aamun verenpaineita nostaneiden käänteiden jälkeen oli erittäin ansaittua vaipua hetkeksi Body Balancen avulla venytyksiin ja aurinkotervehdyksiin. Tuli tarpeeseen. 

Nuo lautaskuvat kertovat vähän sitä, millä ruokamäärillä elelen nykyisin. Eilinen ja tämänpäiväinen päivällinen, puoli kiloa kasviksia plus muut hilppeet. Ei tule nälkä tässä ihmiskokeessa. Aterioita on kuusi per päivä. Perheen virallinen Potilas katsoo silmät selällään noita määriä ja repesi hillittömään nauruun kun punnitsin ruusukaaleja ja muita, vaakakuppi vyöryi yli ja vielä olisi pitänyt lisätä tavaraa. 

Reilu kaveri, ihan on Roistoponin klaania. Ovat totisesti toisensa ansainneet.  Potilas näyttää muuten voivan aina paremmin. Hyvä juttu se!

Tänään varmistui Ihmepojan lähtö, lauantaina vaihtuu lennossa hevoset, keltainen tuhoase vaihtuu tummaan komiaan eikä Töttis tajua ennen ensi viikkoa mitä tapahtui. 

Tamma oli muuten aamulla ihan aidosti osaaottavan näköinen, ihan kun olisi hävennyt kämppiksen kolttosia. 

Nyt olisi taas lähdettävä talli- ja kanalahommiin. Lunta ei ole kolattavaksi tänään, traktorimiestä ei ole näkynyt moneen päivään ja huomenna on kyllä vaikeuksia pihaliikenteessä jos noita omia kasauksiani ei aurata pois. 

Kaupungilla näytti muuten tältä:

Reilut kinokset. No, kyseessä on hehtaarin kokoinen parkkipaikka joten kyllä siellä isot kasat lunta kertyy.

Migreeni yrittää koputella pääsisikö käymään, en päästä. Pitäisi nimittäin keskittyä ihan töihinkin ja joutua niistä huolimatta ajoissa nukkumaan. Mahdoton yhtälö. Saas nähdä kuinka tässä nyt käy, veikkaan, että yöunet kärsivät tappion. 

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin! 

Nyt sitä on

Takapiha eilisiltaisen aerobisen treenin jälkeen. Askeleita tuli 1,5 km:n verran enkä kolannut niitä alueita jotka auramies hoitaa. Päinvastoin, kolasin pokkana polkujen ja porrasalueiden lumet traktorin reitille. Muuten hyvä juttu, mutta nyt ei ole omalla kiesillä mitään asiaa yläpihalle. 

Onneksi sekä heinä- että pellettikuorma ovat tallin ovien sisäpuolella. 

Pellettikuorman haku olikin mielenkiintoinen ja hetkittäin vähän kammottavakin. Pikkuinen kiesi oli hieman ylilastissa kun peräkontti ja takapenkki olivat piukassa pellettisäkkejä, kanaruokaa ja jääkaapin täytettä. Ajoreitti piti suunnitella tarkkaan, sillä loivakaan mäkilähtö valoista ei onnistunut, pelkkää paikoillaan sutimista ja kytkimen käryä.  Niinpä lasettelin kiertoteitä ja yritin päästä mäkikohdissa pitävämmän lumen päälle. Kurveissa sai pitää tiukan otteen ratista ja lukea loitsuja sillä sivuluisu oli totinen uhka, kiesi meni kuin juna. 

Onneksi päästiin ehjänä kotiin Esikoisen kanssa. Seuraava keikka tehdään jykevämmällä autolla. Tai ainakin uusi talvirengassarja on sitä ennen hommattava. 

Aja tuohon pikkukipolla ja siihen jäät. 

Viikko on alkanut lumisateista huolimatta hyvin. Potilas Nuorimmainen edistyy nyt hyvin ja kohta etappipalkinnoksi luvattu Tukholman keikka pitää varata. Jos hyvin käy, ehdimme reissuun ennen hiihtolomia. 

Nyt kun varaisi, saisi hyvän hytin hyvällä hinnalla. Täytyy varmaan tutkia tarjontaa ja tehdä varaus. 

Posti toi mukavan yllärin, Seija lähetti kopionivaskan. 

Ajankohtainen aina. Perusasiat kun eivät hevosen hoidossa muutu vaikka maailma ympärillä muuttuisikin. 

Ihmepoika lähtee lauantaina, asia jonka ajatteleminen saa palan kurkkuun ja silmät hikoamaan. Onneksi välimatka on vain muutama kilometri ja järjestely väliaikainen. Ja ennenkaikkea, tämän ajanjakson tulokset satavat suoraan Ihmepojan laariin hyvänä kuntona, uusina taitoina ja itseluottamuksen kasvuna. Viimeksimainittu kohoaa kyllä jo yliluonnollisiin määriin, kuka muu muka!?!

Pakkanen hellitti mutta tupa jäähtyy joten nyt pökköä pesään ja lämmityspuuhiin. 

Mukavaa viikonjatkoa, missä lienetkin!

Ylläoleva kortti toimi Seijan lähettämän paketin saatteena, hieno! Kiitos vielä kerran <3

Joulukuusi viedään pois pois pois 🎶

Ei ole kuvaa mutta mitäpä sitä tyhjää lattiapaikkaa kuvaamaan. Kuusi on poissa.
Enkä ole vieläkään saanut kameraa tyhjennettyä. Miten vaikeaa niin yksinkertainen asia voi olla?

Joulu on pakattu laatikoihin ja kuskattu varastoon. Joulusta muistuttavat vielä amaryllikset jotka huojuvat massiivisten kukkaterttujensa alla sekä kynttiläasetelmat. Onhan tässä tätä pimeää kautta vielä jäljellä joten kiva on kynttilöitä poltella. Felixkin onnistui käräyttämään häntänsä, ehkä oppi kerrasta, ettei kannata pyllistellä kynttilöiden lähellä. Onneksi se törppö ei kaatanut kynttilöitä ja käräyttänyt perskarvojensa lisäksi muutakin.

Jokunen punainen tuolinpäällinen on paikoillaan, tuvan valkoinen pöytäliina saa kaikkine läntteineen lähdöt pyykkiin viimeistään huomenna.

Joulukuusi on kannettu hevosten tarhaan ja aamulla niillä alkaa massiivinen kalttausurakka. Äitikullan kuusi alkaa olla jo työstetty joten ihan sopivaan saumaan tämänvuotinen joulupuu sinne vietiin. Ovatpahan poissa pahanteosta senkin ajan. Ihmepoika etenkin osaa kyllä keksiä puuhaa ja virikettä, yleensä se askaroi aitalautojen parissa.

Joulukuusi oli ennätyshieno ja upea. Vasta nyt se vähän karisti neulasiaan mutta ei vielä(kään) häiritsevissä määrin. Uutta kasvua pullistelevat silmut (vai mitä ne nyt ovat) olivat melko suloisia.
Kyllä minä sen vaan sanon,  että kyllä se on kuusenjalasta kiinni kariseeko neulaset Tapaninpäivänä vai pysyvätkö kiinni yli Loppiaisen.

Se kuusenjalka on hyvä silloin, kun kuusen rungon katkaisukohdan ja kuusenjalan pohjan väliin jää sentin, parin verran väljää tilaa. Kuusi nimittäin imee vettä sieltä alakautta, ei suinkaan kuoren läpi. Ja siellä väljässä tilassa pitää siis olla vettä.

Näin vanhaksi piti elää, että tämäkin fakta tuli todistetuksi. Ja niin monta kuusta pilattua liian pienellä ja ahtaalla kuusenjalalla.

Pakkanen naukuu samoissa -20°:n lukemissa, ikävä viima koillisesta tekee pakkasesta sikamaisen neulanterävän purevan. Ja ilmassa leijuu pieniä, teräviä hiutaleita.
Lunta on tullut ihan kiitettävästi, alkaisi jo piisata.

Alkava viikko tuo omat kiireensä ja kiemuransa, Iso-J lähtee maanantaina pidemmänpuoleiselle reissulle ja me yritetään pitää naisvoimin Torppa kunnossa. Huomenna on heinänhakureissu, naapurin isännän kanssa tietenkin. Kananruoka on finaalissa ja kuivikepellettiäkin täytyy hakea isompi satsi. Suursäkkiä ei nyt tähän hätään ehditä saamaan.

Kiva viikonloppu kääntyy näin lopuilleen ja arki alkaa ensimmäisellä kokonaisella viikolla. Ei yhtään arkipyhää! Miten siitä selvitään, se nähdään loppuviikosta.

Pidä pipo päässä, siellä on kylmä. Ihan varmasti on, olitpa missä tahansa! (nojoo... Hispaaniasta ja muista inhimillisen lämpimistä oloista on turha ilkkua)

---

PeeÄäs: ihan tyhmä, tossa otsikossa oli hienot nuotit laulun merkiksi mutta näkyvätkin julkaistussa versiossa kysymysmerkkeinä. Minä kun niin uskoin wysiwyg -mantraan (what you see is what you get). Petkutusta ja huijauspuijausta :(

Virallistettu suhde

Töttiksen hevospassiin on tänään lyöty leima uuden omistajatiedon sinetiksi. Torpan muonavahvuuteen kuuluu nyt virallisesti kaksi hevosta. 

Se, miksi tänään raviradan toimistossa vartissa hoidettua hommaa virkastelin usean vuoden, voidaan kutsua vaikka vastuunpakoiluksi. Mikäli Töttiksen suhteen olisi pitänyt tehdä raskaita päätöksiä, olisin aina voinut soittaa viralliselle omistajalle. Nyt on mentävä peilin eteen. 

Eipä sillä, on sitä hevosta pidetty kuin omaamme. Eipä tullut mieleen soittaa omistajaa puristelemaan toissakesänä hevosen kaulan alla olleita mätäpaiseita, ihan itse ne putsasin ja huuhtelin monta kertaa päivässä.

Kyllä se pitkänaama on ollut meidän laulamme jäsen koko ajan.

Täytyy nyt toivoa, että kaikki sujuu jatkossakin yhtä hyvin. 

Tähän vielä hevosen passikuva, pään merkit piirrettynä. 

Tässä kaikki tältä erää, muista taputtaa hevosta, missä lienetkin! 

PeeÄäs: eräät tahot mm. Salla, ovat kovasti yllyttäneet nyt ryhtymään Suomenhevostalkoisiin oman varsan muodossa. Jyrkkä ehkä ... eikun EI tähän, mutta nyt tulee lyömätön tarjous lukijakunnalle. Mikäli joku tahtoo oman Suomenhevosen varsasta asti itse pilata, minä kyllä liisaan meidän tamman värkit siihen tarkoitukseen. Eihän tuo meidän tamma häävi ole mutta kiltti ja jostain kuvakulmasta jopa nättikin. Suku on mitä on ja takajalkojen asentokin on sangen omaleimainen. Mutta nätti hevonen, eikös se jo ole jotain se. Ja kiltti. Liinakko. Ja joskus jopa kuvauksellinen.

Isäoriin saa valita ihan itse, en asiaan puutu. Kunhan ei ole mikään ihan kanttura. Liisaaja lunastaa varsan sitten vieroituksen jälkeen loppuvuodesta 2016. Eikös ole hyvä tarjous? Emäänsä jos varsa tulee niin sen kanssa ei mielenkiintoisista tilanteista ei tule pula. Varsan kummisetänä ja mentorina toimii kuka muu muka kuin itse Ihmepoika.

Tahdon 2016 varsan! Tahdothan? :D

Loppiainen 2015

Tarkistuslistan mukaan täälläkin on totinen talvi.
Eikä Loppiaisena loppunut muu kuin oma hermo. Kävi nimittäin niin, että ne räntäsateet sun muut taivasantimet jäädyttivät hevoshaan aitalangat, ne joissa sähkö kiertää ja antaa uteliaalle poninturvalle tällin. Kun sähkö ei kierrä, Ihmepoika on haukkana paikalla ja hinkuttaa hanuriaan lautaa vasten. Sanomattakin selvää, että lauta antaa periksi, pakkasessa se napsahtaa poikki kuin jäinen nakki.

Niinpä iltakuutamolla marssittiin hakaan, mukana muutama metri puutavaraa ja ruuvinväännin. Ihme ja kumma sen akku ei hyytynyt, vaan saimme aidan parsittua. Minulle jäi ikävä tehtävä kiertää koko perhanan aitaus ympäri ja skraapata kahdesta aitalankakerroksesta jäät ja lumet pois. Voin kertoa, että sanavalikoimani ei ollut lasten kuultavaa enkä poniakaan kiitellyt kun se uteliaana kurkki olkani yli mitä jännää siellä ähellän.

Näpit ja varpaat tunnottomina kävin tuvassa lämmittelemässä ja vaihtamassa vähän järkevämmän varustuksen (talvitoppakengät) ylleni. Viimeiset kymmenet metrit olivatkin jo ihan lastenleikkiä.
Aamulla se poniapina saa sellaiset jysyt, että lentää persauksilleen hankeen. Toivottavasti kyntää lentäessään semmoisen uran, että hankeen 'hukkaamansa' Eskadronin päitsetkin löytyvät.

Miksi sen pitää aina silloin stripata kun päässä ovat kalleimmat päitset? Miksi ne Puuilon halpikset eivät katoa ikinä mihinkään?

Kyllä taas oli yhtä juhlaa omistaa hevosia ja pitää niitä vielä kotona. Tämän päivän ansioilla olen ansainnut (ainakin) yhden *tirsk* pitkä kylmän Tinto Veranon ensi kesänä Hispaaniassa. Kyllä!!

Saivat ne (hevoset) sentään yhden joulukuusen Äitikullan residenssistä riivittäväkseen, puuhastelkoot sen parissa vähän aikaa. Viikonloppuna sinne kannetaan tuvan iso kuusi, tuo kuusien jalosukuinen muotovalio. Ja miten vähän se on karissut! Viime vuonna kuuseen päin ei passannut edes aivastaa, se aiheutti massiivisen neulasten ropinan parkettiin. Nyt ei varise eikä karise.

Peetun käytin karvaintupsuttelussa Kasvistädin luona, hyvä ja nätti tuli. Lauantaiaamuna heillä on aikainen lähtö pohjoiseen kaupunkiin jota Kajaaniksi kutsutaan. Vien Esikoisen ja Peetun jo perjantai-iltana Kasvistädille, lähtevät sieltä ajelemaan.

Pakkanen napsuu ja uuni on lämmitetty. Ei meillä sentään ihan älyttömiä lukemia ollut, nyt näkyy olevan -22°. Kuu paistaa todella kirkkaana, se meinaa sangen niukkaunista yötä. Ja aamulla pitäisi herätä arkeen. Ei ole helppoa ei.

Pakkasin jo salikassin, se alkaa taas kevätkiri. Ja kana sekä riisi palaavat ruokavalioon...

Mukavaa viikonjatkoa, missä lienetkin!

Mitä todennäköisimmin...