tiistai 11. marraskuuta 2014

Ajatusten Tonavan sivu-uomassa

Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi
Kauas oli lennettävä

Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava

Tommy Tabermann



Ei minun mitään pitänyt tänään kirjoittaa,  mutta mielen päällä on pyörinyt yhtä sun toista ja tämä Marran blogista nappaamani runo puhutteli kovasti.

Tänään on ollut erittäin melankolinen päivä. Kun aamukuudelta katsoin ikkunan suuntaan, näin pelkkää pimeyttä ja vain valon heijastumisen portaikon yövaloista.
Ulkona ropisi sade ja lämmin ilma oli raskas. Ja helkatin pimeä. Kaikki ne lumet ja se talven kolmas tuleminen on ollutta ja mennyttä. Ollaan taas niin englantilaisessa ilmastossa kuin mahdollista.

Kumpparit lonksuen löntystelin kanalan kautta talliin. Lämmin hevosenhaju ja tuore lannan löyhähdys kertoivat, että suolisto toimii kahden hevosen mitalla ja se on aina hyvä juttu. Aamu-unisia ovat hevosetkin, eivät nyt suorastaan innosta pärskyneet kun retuutin heiniä ja vettä ulos, mutta kiltisti lampsivat perässä ulos aamiaiskattaukselle.

Lämmin ja lenseä (ihmeellinen ilmaisu joka on juuri sopiva tähän säätilaan) ilma oli jotenkin unettava. Niinpä Perillisten kadottua koulumatkalleen oikaisin itseni vähäksi aikaa sänkyyn. Kuuntelin pikkuisen kolotuksia ja mietin sitä sun tätä.

Näin tämä ei voi jatkua. Minun on pakko saada jokin ote omasta elämästäni, vaikka sitten tunti päivässä. Ja sen on otettava heti huomisesta. Panen paljon toivoa kuntosalitreenin varaan, sieltä se on ennenkin hermolepo löytynyt. Ja jos ei kerralla löydy, laitetaan lissee levyjä ja kyykätään vielä yksi setti. Tai sitten lähetään sateeseen lenkille.

Niinpä aion tänään illan päätteeksi pakata vanhan ja virttyneen salikassini ja lähteä aamusta Esikoisen völjyssä kaupunkiin.


Vielä isompi murhe jota välillisesti myötäelän, ei koske omaa perhettä, mutta liippaa riittävän läheltä kuitenkin. Teini-ikäinen tytär elää erittäin kovalla asenteella, erittäin kaltevalla pinnalla. Se syö miestä, se syö naista ja ennenkaikkea, tyttöpolo on nyt vielä sotkenut asioitaan lisää. Kaikesta ei voi syyttää vanhempiaan, tässä tapauksessa varsinkaan ei ymmärryksestä ja yrityksestä eikä niiden puutteesta. Oma tahto on joskus järkeä voimakkaampi ja sitä satoa sitten niittää pitkälle aikuusuuteen.

Iso-J oli tänään se Paha Äijä joka hatkareissulla olleen tytön jäljitti, kiinni otti ja tallessa piti kunnes lähiomainen joutui paikalle. Sivusta katsoenkin voin aistia miehen murheen, isän tuskasta on vain kalpea aavistus.

Jos jossain on joku, jokin, whatever, pidä nyt silmällä sitäkin nuorta kapinallista joka rajojaan hakee.
Ja sama tyyppi voisi lähettää vielä vähän lisää venymiskykyä nuoren kapinallisen vanhemmille. Että ei pieni tieltä kokonaan horjahtaisi pöhheikköön. May the Force be with you!


Tänään luin useaampaan otteeseen (FB:n linkityksistä) erityisherkistä ihmisistä ja heidän elämästään. En hämmästynyt ketkä FB-kavereistani asian julkaisivat. Onhan se varmasti totta ja täyttä arkea monelle, enkä heitä aio tässä mitenkään rienata tai väheksyä. Mutta pari pointtia on kuitenkin noussut mieleen.

Itsekin olen jollain tavoin aistiherkkä, mutta se on käsittääkseni kokonaan toinen juttu. En minäkään jaksa melua, en valoja enkä hälinää, pidemmän päälle. Silloin tekee mieli hakeutua hiljaiseen, neutraaliin ympäristöön ja antaa ajatusten rauhoittua. Liikaa ärsykkeitä ei ole kenellekään hyvälle. Se hajottaa, sanoohan tuon nyt arkijärkikin.

Joskus tunteet ovat pinnassa, kukapa nyt kykenisi Adagion Albinonin kuuntelemaan ilman, että ilmekään värähtää. Tai kuka nyt mistäkin herkistyy. Minä saatan huomata pyyhkiväni kyyneleitä kun katson laukkaavaa tai leikkivää hevosta, hepulissa kikattavaa lasta tai telmiviä koiranpentuja. Jouluaattona sankarihaudan kunniavartio saa silmät hikoamaan ja moni muukin asia herkistää mielen. Jopa lentokoneen nousukiito antaa huimaavan vapauden tunteen ja herkistää mielen. Jollekulle muulle se on joku muu juttu.

Vaistoan ihmisten tunnetiloja, joskus vähän turhankin herkästi. Riita haisee huoneilmassa, paha mieli tekee ilmankin raskaaksi. Huokaus on surua täynnä. Joskus ihmisen katse huutaa apua, mutta katsojan mieli ei ymmärrä pyyntöä ja tapahtuu kauheita asioita, lopullisia ratkaisuja. Joita sitten jälkiviisaasti selitellään uupumuksella tai jollain muulla käypäisellä kassaralla.

Olen aistinut ihmisen pahuuden näkemättä häntä. Pelkkä nimi tai kuva on tuonut etovan tunteen ja muutaman kerran onkin näitä 'liikekumppaneita' ja heidän sotkujaan selvitelty. Ja maksettu omasta luottavaisuudesta.

Silti en pidä itseäni erityisherkkänä. Minusta ilo ja suru, nauru ja itku, stressi, kiukku, vitutus ja ummetus kuuluvat elämään. Jokainen meistä kaipaa joskus omaa tilaa, omaa ilmaa, omaa rauhaa. Eihän kukaan kestä hälinää aamusta iltaan. Eikä kaikista ihmisistä voi eikä tarvitse tykätä.

Pitkäaikainen stressi, altistus kovalle paineelle tai elämän täyslaidalliset päin naamaa lyövät polvilleen vahvemmankin. Ilman, että tämä olisi erityisherkkä.


Kirjoitan tätä äitinä jolla on syömishäiriöinen tytär. Ja monta muuta asiaa elämässä joista en blogissa kerro. Tiedän olevani uupunut. Minulla on aloitettu tänä syksynä sydän- ja verenpainelääkitys. Minua väsyttää ja vituttaa. Mutta tämä on nyt tällä hetkellä minun elämääni ja tästä se sitten aikanaan muuttuu suuntaan tai toiseen.

Minulle toivoa ja voimaa tähän elämänvaiheeseen tuovat koti ja perhe, eläimet ja ystävät. Ja toivottavasti huomisesta alkaen liikunta tuo taas elämääni sitä kaivattua omaa aikaa, omien voimien tuomaa endorfiinipiikkiä.

Näissä oloissa ja ajatuksissa mietin näitä itsensä julkisesti diagnosoivia. Sietävätkö ihmiset elämää? Onko elämästä tullut pelon aihe? Pitäisikö jokaiselle sisällyttää rokotusohjelmaan mielialalääkitys siltä varalta, että elämä kolhii? Kun se nyt kuitenkin kolhii meistä jokaista. Opettaa. Nöyryyttää. Vie terveyden. Vie läheisiä. Vie ihan minkä tahtoo. Koska se on elämä. Ja meillä on sitä vain tietty määrä. Elettävänä!

Eläkää missä lienettekin, mutta älkää jääkö tuleen makamaan ja diagnoosin turvin hymistelemään herkkyyttänne.

Kiitos ja näkemiin!
Ajatusten Tonavan poistoränni on taas padottu.




20 kommenttia:

  1. Minä päädyin kans tekemään tänään netissä lontoonkielisen testin erityisherkkyydestä. 14 kohtaa jos tuli ruksittua, niin oli erityisherkkä. Mulla oli 16 ruksia, mutta mielestäni niin itsestään selvissä kysymyksissä. Ei ole suomalaisten luonnolle tuo tehty, koska heti kättelyssä voin todeta että tämän talouden neljä henkilöä menee kaikki tuohon erityisherkkien kategoriaan. Olkoon geeniperimää tai kulttuurihistoriaa, mutta suomalainen tarvii tilaa ympärilleen. Joka ainoa.

    Ja tuohon "ote elämään" kommentoin, että samassa veneessä ollaan. Minä yritän tehdä päivässä yhden asian. Eilen se oli kirjanpito ja verottajalla käynti. Tänään ehdin vielä miettiä mikähän se olisi... Kivireelle toivon mahdollisimman pientä kitkakerrointa ja joskus aina jotain pientä ilon kipenettä tai myötätuulta.

    Teinien vahempina ei ole helppoa. Ongelmitta se ei vain mene. Kuopus meillä järjestää jatkuvalla syötöllä konflikteja rajoja etsiessään ja olotilojaan ilmaistessaan. Sitten törmäilee rajoihin. Onneksi me vanhempina olemme yhdessä rintamassa. Optimistina ajattelen, että se parin vuoden sisään helpottaa. Varmaan pitää se verenpainelääkitys käydä itsekin hakemassa...

    Iso-J:lle hatunnosto. Välitti toisenkin teinistä ja auttoi mäessä. Kun Iso-J:n kokoinen mies puhuu järkeä, niin teinikin joutuu katsomaan ylöspäin ja kuulee ulkopuolisen kommentin. Se painaa monasti (kirottua/siunattua kyllä) monasti enempi kuin omien vanhempien sanat.

    Voimapuhallus Torpan suuntaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tiesin Tita, mä niin tiesin :D *virtuaalihali*

      Kevyttä rekeä toivon sinne teillekin, ei helpolla päästä ketään.

      Poista
  2. Palaan niin taas lempiabstraktiooni räsymatosta. Tämä syksy näyttää olevan harmaaväritteinen ja ehkä auringonpilkut tai jokin...aikaansaa sen etttä mikään ei oikein tunnu sujuvan, ainakaan kuin suunniteltu. Nemppalassa herätään aamuöisin polynomipainajaisiin ja yritetään pitää kalenteri ja siten arkikin jossakin holdissa, vaikka ei aina oikein mene niin kuin on suunniteltu. Samat on suunnitelmat- huomenna Salon visiitin jälkeen salille tai juoksulenkille. Hugs from Nemppa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin kuomaseni <3

      Meiltä jäi siellä Islannissa ne revontulet näkemättä eikä yhteistä aurinkoterassipäivää viime kesänä vietetty, nyt on matto (ja mieli) musta. Petrataan ensi vuonna, joohan?

      Poista
  3. En ota kantaa tohon erityisherkkyyteen, vaikka äkkiseltään voisikin ajatella, että voiko sitä oikeasti mitata jollain testillä, se lienee ennemminkin jonkun tuntemus itsestään ja sinällään kunnioitettava.

    Itse en jaksa nyt tehdä mitään testiä, mutta en pidä itseäni tippaakaan erityisherkkänä. Silti saatan ruveta itkemään vaikka töissä, jos joku sanoo pahasti ja on muuten huono päivä. En kestä esimerkiksi heräämistä radioon ollenkaan. Tarvitsen paljon rauhaa ja hiljaisuutta, en koskaan pidä telkkaria päällä vain taustalla, kuten monet. Alan itkeä estoitta kun kirkossa alkaa soida urut, olen itkenyt itselle tuntemattomien häissä meikit poskille ja usein harmittaa, kun en pysty morsiusparin kävellessä käytävää hymyilemään, kuten muut, koska mä itken itseni tärviölle ja en näe eteeni kyyneleiden takaa. Pienet asiat saavat minut joko hyvälle/huonolle tuulelle koko työvuoron ajaksi. Ilmeeseeni vaikuttaa suoraan esimerkiksi se, että olen katsonut ennen vuoroa uusimman listan ja jos siinä on hyviä vuoroja, olen tämän vuoron ajan tyytyväinen. Jos huonoja, niin vituttaa koko vuoron ajan. Hyvin pieniä asioita, mutta vaikuttavat mieleeni. Aistin monesta ihmisestä jo ensimmäisellä tapaamisella, tuleeko hänen kanssaan myöhemmin ongelmia vai ei. Näen ihmisten ilmeestä, jos kaikki ei ole kohdallaan ja joskus jää harmittamaan, kun en voi vaikkapa jonkun miespuolisen insinöörin elämään puuttua ja mennä liikaa kyselemään, vaikka olen isommassa tapaamisessa nähnyt kilometrin päähän naamasta, että tuo ei ole nyt oma itsensä, mikähän sillä on. Mutta silti, en todellakaan pidä itseäni erityisherkkänä, koska olen -nimenomaan- kestänyt toistaiseksi elämää erittäin hyvin. Vaikka pienet asiat vaikuttavat päivieni kulkuun välillä suurestikin suuntaan tai toiseen, kokonaisuutena olen ollut sitkeä ja selvinnyt monesta. Koska on ollut pakko. Koska vaikka kaikki olisi aivan peetä, on vain pakko nousta uuteen päivään, tehdä parhaansa, jotta asiat lutviutuisivat niin hyvin kuin mahdollista. Se on elämää, josta ei voi tehdä mihinkään valitusta. On vain taisteltava, jotta tulisi niitä hyviäkin päiviä taas.

    Tietenkin joskus on aikoja ja hetkiä, kun ei vain jaksa ja romahtaa. Mutta aina sieltäkin on sitten noustu, kun hetken aikaa on uitu tosi syvissä vesissä.

    Olen myös sitä mieltä, että syystä tai toisesta, jotkut ihmiset on heikompia kestämään elämää kuin toiset. Jotkut romahtaa yhdestä isommasta vastoinkäymisestä loppuelämäksi mielenterveyshuollon asiakkaaksi. Jotkut taas kestää suunnilleen pystyssä niin käsittämättömän määrän tragedioita, että vierestä katsojaakin hirvittää. Mikä sen kestävyyden sitten aikaansaa tai ei, sitä en tiedä, mutta tämmöiseen tulokseen olen tullut ihmisiä seuratessani.

    Ja todellakin toivon myös jotain varjelusta kuvailemallesi teinille. Siitä se tulevaisuus on monesti kiinni. Itsekin muistan erään yläaste/lukioaikaisen kaverini, joka ei todellakaan ollut vanhemmilla "hallinnassa" ja riekkui ties missä ja kenen seurassa ties millä reissuilla ja selvisi kuin selvisi ilman suurempia kolhuja reissuista ja kaikista kokeiluistaan ja on nykyään tasapainoinen kahden lapsen äiti vakiintuneessa parisuhteessa kera hyvän ammatin, työpaikan ja talon. Vaikka silloin joskus sitä oli niin vaikea nähdä, että mitä tuosta voi tulla. Toiset nuoretkin kauhisteli menoa koulussa, vaikkei ollut pulmusia itsekään. Mutta siitä se on mielestäni kiinni silloin, kun nuoren tahto voittaa kaiken järjen ja kaikki vanhempien yritykset, että kuinka paljon tuolla teillä ja turuilla on varjelusta. Selviääkö sieltä ehjin nahoin järkeytymään vai ei. Toivotaan parasta <3

    Ja kaikkea hyvää Hirnakka myös itsellesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marra.
      Meissä pohjoisen kansojen asukkaissa on geeni joka vaatii meitä ottamaan omaa tilaa ja rauhaa. "Ommoo ilimmoo" niinkuin mummo sanoi.

      Jotenkin tuntuu, että jotkut noista persoonallisuustesteistä ja analyyseistä on tehty jossain ikuisen auringon alla, siellä missä kansanluonteeseen kuuluu olla sosiaalinen ja aina ihana.

      Ruotsalaiset istuvat ryhmäterapiassa (vitsivitsi) puremassa lesekeksejä ja pohtivat mitä hyvää tässä koettelemuksessa voisi olla, suomalainen perusjamppa vetää pään täyteen saunan eteisessä tai korkkarit kattoon lähiöpubissa.

      Ja jotkut vaan kestävät vähemmän tai enemmän kuin peruspirkko.
      Pannaan kaamoksen piikkiin tämä.

      Mitä tulee teineihin, sielua kylmää ajatuskin mitä kaikkea katalaa nuori kapinallinen lapsi voi itselleen aikaansaada. Ei sitä rippirahoilla rellestäessä mieti tulevaisuuden elatusmaksuja tai vahingonkorvauksia, 24/7 bileet alkaa kun täyttää 18 v, mutta vastuu iskee päin pläsiä heti seuraavana arkena.

      Puhtoisin pulmusen en minäkään nuorena ollut, onneksi elämä on sen verran reipasta avokämmentä tarjonnut, että nyt osaa arvostaa turvallista ja kohtuullisen tasaista elämää. Ja kun näkee riittävästi elämän tympeämpää puolta, näkee myös sen tavallisen arjen hyvät puolet.

      Poista
  4. Kunhan jaksat (ja kerkeät) kutsun Sinut meille hevosterapiaan. Saat sitä kotonakin, mutta jos jaksat kammeta tänne meidän torpalle kera ratsastushousujen, niin vien sinut maastoratsastukselle metsän keskelle. Siellä saap olla ihan hiljaa, jos siltä tuntuu. Ja mieli lepää...

    Voima-ajatuksia naapurikylältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi. Laitan tarjouksesi listalle, houkuttaa vallan mahdottomasti.

      Poista
  5. Voi Hirnakka. Jaan kaiken tuon tuskasi. Oma poika kärähti marin poltosta. Siitö alkoi ikuinen tuska ja huoli. Ja sitä tuskaa ei kukaan pystynyt lieventämään eikä jakamaan. Nyt ollaan onneksi kuitenkin voiton puolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kaikkea hyvää tai ainakin parempaa sinne sinullekin.

      Poista
    2. Kiitos vain itsellesi. On ilo lukea blogiasi. Tsemppaa sinua täältä merenrantakaupungista.

      Poista
    3. Snif, kiitos.
      Meri on ihana elementti. Espoossa kävin iltaisin hengittelemässä meren rannassa, mitä kovempi tuuli, sitä varmemmin menin rantaan.
      Välimerikin on aika jees :D

      Poista
  6. Reality Check. Vastustan tuota Tommyn runoa. Jos leivässä on kivi, se vähintään rikkoo paikan, sydän saattaa olla muutoinkin murheista raskautettu tai kovettumassa, ei sitä tarvitse lisätä ja kiviä kertyy kenkään muutenkin, ja ne hiertävät, eikä kävely onnistu saati juoksu.
    Tuo erityisherkkyys on niin totta joillakin ihmisillä. Minun tuttavapiirissä on pari, jotka ovat paenneet elämän kolhuja ortodoksiseen uskontoon, sehän on hyvin visuaalinen. Minusta taas oma proffa sanoi jotenkin niin, että minä olen erikoinen tyyppi, nousen aina jaloilleni. Minusta tiettyjen vastoinkäymisten läpikäynti kuuluu elämään ja aikuisuuteen – omaisen kuolema, sairaus, työttömyys, konkurssi hidastavat elämää, mutta ei niihin voi jäädä loputtomiin.
    Tuo loppu taas rohkaisi minua ottamaan seuraavan askeleen, vaikka minua yritetään toppuutella. Ei sitä nyt enää tuossa iässäkuulemma voi.
    Ota kuiten niiden punttien kanssa rauhallisesti alkuunsa. Emme halua lukea blogista, että Hirnakka on sydänvalvonassa.
    OP

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämää pitää uskaltaa elää !
      Otin hyvin maltillisen paluun, pidin sykkeet tasaisena ja latasin painoja hyvin neitimäisesti. Olivat vaihtaneet kaikki koneet ja sotkeneet järjestyksen. Onneksi vapaapainosali eli mörköosasto oli ennallaan.

      Poista
  7. Elämää ei ole todellakaan ole tehty helpoksi ja teillä joilla on lapsia, se on monta kertaa raskaampaa ei pelkästään sen takia että teillä on huoli jälkikasvusta vaan myös siksi ettei sitä "heikkouttaan" halua näyttää lapselleen, ei puheillaan ja vielä vähemmän teoillaan. Joka käänteessä pitää olla vahva ja se kilven tanassa pitäminen pistää polvilleen silloin kun on yksin ja siksipä mä Hirnakka toivon sulle ja Torpan väelle kaikkea hyvää - ihan niinkuin jokaiselle joka vastuksia joutuu kohtaamaan.

    Kyllästyin tänään itseeni tai paremminkin mukavuuden haluiseen luonteeseeni jolle ruuan syömisen jälkeen tuntuu olevan sohva ja se muutaman hetken torkahdus se ykkösjuttu. Näin ei voi jatkua koska se on varmin tie täydelliseen taantumukseen. Siispä lenkille.

    Jaksamista koko porukalle <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Sulla(kin) on lämmin sydän.
      On meillä puhuttu jaksamisesta ja muusta, kyllä Perilliset tietävät ettei raha tule pankin seinästä ihan vaan cash&carry -meiningillä. Pienyrittäjän penskat näkevät ja kuulevat paljon.
      Pahimmalta tuntuu vanhan ihmisen hätäily ja huoli meidän jaksamisestamme. Siihen suuntaan sensuuri pelaa ja mietitään mitä kerrotaan.

      Poista
  8. Sieraimet pinnalla???
    Leppoisaa viikonloppua Torpan henkilökunnalle ja muille lukijoillekin!

    Harmaa päivä painuu taas pimeyteen. Tämän päivän "työ" oli haudan kaivaminen. Vielä on maa sen verran sulaa, että yksi kissan hauta oli mahdollista kaivaa. Vanhin kissa alkaa olla siinä mallissa, että pian on asiaa viimeiselle matkalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä kiitos, ihan ok ollaan. En vain saa läppärin syrjästä sen vertaa kiinni, että päivityksen laittaisin.

      Kuka kissa on nyt lähdössä? Welho?

      Poista
    2. Vanha Nassikka-vaari. Hänen lähtöön on varauduttu jo kolme vuotta. Kuuro, seniili, puoliksi karvaton ja nyt myös unohtuu tarpeille mennessä sopiva paikka.

      Poista
    3. Ai juu se Nassikka, ei paljoa naamaansa vieraammille näytä. Meillä taitaisi kanssa olla kuopan kaivuu ennen routia, Justiinalla vähän samaa vaivaa ja iso nisäkasvain.

      Surullisia hommia nekin vaikka kattikaverille jo helpotus. Ei sovi kissan arvokkuudelle sontia alleen.

      Poista

Ilahdun kovasti kaikista kommenteista.
Voit myös laittaa minulle sähköpostia hirnakka@gmail.com