Ajatusten Tonavan sivu-uomassa

Panivat syntymässä kiven sydämeen
ettei sydän olisi liian kevyt,
lähtisi lentoon
Panivat leipoessa kiven leipään
ettei totuus
syödessäkään unohtuisi
Panivat matkaan lähtiessä kiven kenkään
ettei tiellä turhaan tanssittaisi

Kauas oli lennettävä

Paljon oli unohdettava
Hullun lailla oli tanssittava

Tommy Tabermann

Ei minun mitään pitänyt tänään kirjoittaa,  mutta mielen päällä on pyörinyt yhtä sun toista ja tämä Marran blogista nappaamani runo puhutteli kovasti.

Tänään on ollut erittäin melankolinen päivä. Kun aamukuudelta katsoin ikkunan suuntaan, näin pelkkää pimeyttä ja vain valon heijastumisen portaikon yövaloista.
Ulkona ropisi sade ja lämmin ilma oli raskas. Ja helkatin pimeä. Kaikki ne lumet ja se talven kolmas tuleminen on ollutta ja mennyttä. Ollaan taas niin englantilaisessa ilmastossa kuin mahdollista.

Kumpparit lonksuen löntystelin kanalan kautta talliin. Lämmin hevosenhaju ja tuore lannan löyhähdys kertoivat, että suolisto toimii kahden hevosen mitalla ja se on aina hyvä juttu. Aamu-unisia ovat hevosetkin, eivät nyt suorastaan innosta pärskyneet kun retuutin heiniä ja vettä ulos, mutta kiltisti lampsivat perässä ulos aamiaiskattaukselle.

Lämmin ja lenseä (ihmeellinen ilmaisu joka on juuri sopiva tähän säätilaan) ilma oli jotenkin unettava. Niinpä Perillisten kadottua koulumatkalleen oikaisin itseni vähäksi aikaa sänkyyn. Kuuntelin pikkuisen kolotuksia ja mietin sitä sun tätä.

Näin tämä ei voi jatkua. Minun on pakko saada jokin ote omasta elämästäni, vaikka sitten tunti päivässä. Ja sen on otettava heti huomisesta. Panen paljon toivoa kuntosalitreenin varaan, sieltä se on ennenkin hermolepo löytynyt. Ja jos ei kerralla löydy, laitetaan lissee levyjä ja kyykätään vielä yksi setti. Tai sitten lähetään sateeseen lenkille.

Niinpä aion tänään illan päätteeksi pakata vanhan ja virttyneen salikassini ja lähteä aamusta Esikoisen völjyssä kaupunkiin.

Vielä isompi murhe jota välillisesti myötäelän, ei koske omaa perhettä, mutta liippaa riittävän läheltä kuitenkin. Teini-ikäinen tytär elää erittäin kovalla asenteella, erittäin kaltevalla pinnalla. Se syö miestä, se syö naista ja ennenkaikkea, tyttöpolo on nyt vielä sotkenut asioitaan lisää. Kaikesta ei voi syyttää vanhempiaan, tässä tapauksessa varsinkaan ei ymmärryksestä ja yrityksestä eikä niiden puutteesta. Oma tahto on joskus järkeä voimakkaampi ja sitä satoa sitten niittää pitkälle aikuusuuteen.

Iso-J oli tänään se Paha Äijä joka hatkareissulla olleen tytön jäljitti, kiinni otti ja tallessa piti kunnes lähiomainen joutui paikalle. Sivusta katsoenkin voin aistia miehen murheen, isän tuskasta on vain kalpea aavistus.

Jos jossain on joku, jokin, whatever, pidä nyt silmällä sitäkin nuorta kapinallista joka rajojaan hakee.
Ja sama tyyppi voisi lähettää vielä vähän lisää venymiskykyä nuoren kapinallisen vanhemmille. Että ei pieni tieltä kokonaan horjahtaisi pöhheikköön. May the Force be with you!

Tänään luin useaampaan otteeseen (FB:n linkityksistä) erityisherkistä ihmisistä ja heidän elämästään. En hämmästynyt ketkä FB-kavereistani asian julkaisivat. Onhan se varmasti totta ja täyttä arkea monelle, enkä heitä aio tässä mitenkään rienata tai väheksyä. Mutta pari pointtia on kuitenkin noussut mieleen.

Itsekin olen jollain tavoin aistiherkkä, mutta se on käsittääkseni kokonaan toinen juttu. En minäkään jaksa melua, en valoja enkä hälinää, pidemmän päälle. Silloin tekee mieli hakeutua hiljaiseen, neutraaliin ympäristöön ja antaa ajatusten rauhoittua. Liikaa ärsykkeitä ei ole kenellekään hyvälle. Se hajottaa, sanoohan tuon nyt arkijärkikin.

Joskus tunteet ovat pinnassa, kukapa nyt kykenisi Adagion Albinonin kuuntelemaan ilman, että ilmekään värähtää. Tai kuka nyt mistäkin herkistyy. Minä saatan huomata pyyhkiväni kyyneleitä kun katson laukkaavaa tai leikkivää hevosta, hepulissa kikattavaa lasta tai telmiviä koiranpentuja. Jouluaattona sankarihaudan kunniavartio saa silmät hikoamaan ja moni muukin asia herkistää mielen. Jopa lentokoneen nousukiito antaa huimaavan vapauden tunteen ja herkistää mielen. Jollekulle muulle se on joku muu juttu.

Vaistoan ihmisten tunnetiloja, joskus vähän turhankin herkästi. Riita haisee huoneilmassa, paha mieli tekee ilmankin raskaaksi. Huokaus on surua täynnä. Joskus ihmisen katse huutaa apua, mutta katsojan mieli ei ymmärrä pyyntöä ja tapahtuu kauheita asioita, lopullisia ratkaisuja. Joita sitten jälkiviisaasti selitellään uupumuksella tai jollain muulla käypäisellä kassaralla.

Olen aistinut ihmisen pahuuden näkemättä häntä. Pelkkä nimi tai kuva on tuonut etovan tunteen ja muutaman kerran onkin näitä 'liikekumppaneita' ja heidän sotkujaan selvitelty. Ja maksettu omasta luottavaisuudesta.

Silti en pidä itseäni erityisherkkänä. Minusta ilo ja suru, nauru ja itku, stressi, kiukku, vitutus ja ummetus kuuluvat elämään. Jokainen meistä kaipaa joskus omaa tilaa, omaa ilmaa, omaa rauhaa. Eihän kukaan kestä hälinää aamusta iltaan. Eikä kaikista ihmisistä voi eikä tarvitse tykätä.

Pitkäaikainen stressi, altistus kovalle paineelle tai elämän täyslaidalliset päin naamaa lyövät polvilleen vahvemmankin. Ilman, että tämä olisi erityisherkkä.

Kirjoitan tätä äitinä jolla on syömishäiriöinen tytär. Ja monta muuta asiaa elämässä joista en blogissa kerro. Tiedän olevani uupunut. Minulla on aloitettu tänä syksynä sydän- ja verenpainelääkitys. Minua väsyttää ja vituttaa. Mutta tämä on nyt tällä hetkellä minun elämääni ja tästä se sitten aikanaan muuttuu suuntaan tai toiseen.

Minulle toivoa ja voimaa tähän elämänvaiheeseen tuovat koti ja perhe, eläimet ja ystävät. Ja toivottavasti huomisesta alkaen liikunta tuo taas elämääni sitä kaivattua omaa aikaa, omien voimien tuomaa endorfiinipiikkiä.

Näissä oloissa ja ajatuksissa mietin näitä itsensä julkisesti diagnosoivia. Sietävätkö ihmiset elämää? Onko elämästä tullut pelon aihe? Pitäisikö jokaiselle sisällyttää rokotusohjelmaan mielialalääkitys siltä varalta, että elämä kolhii? Kun se nyt kuitenkin kolhii meistä jokaista. Opettaa. Nöyryyttää. Vie terveyden. Vie läheisiä. Vie ihan minkä tahtoo. Koska se on elämä. Ja meillä on sitä vain tietty määrä. Elettävänä!

Eläkää missä lienettekin, mutta älkää jääkö tuleen makamaan ja diagnoosin turvin hymistelemään herkkyyttänne.

Kiitos ja näkemiin!
Ajatusten Tonavan poistoränni on taas padottu.