Vajaita viikkoja

Pääsiäinen on tältä vuodelta taputeltu. Vaikka se alkoi mitä murheellisimmalla tavalla, viikonloppuun mahtui paljon hyvääkin. Torpan pöydässä istui paljon väkeä, hyvin syötiin ja kerrankin kaikilla oli aikaa. Jopa olla jouten, ihan vaan olla. Kahviseuraakin saatiin ja munavuorta on vajutettu.

Sää suosi ulkoilma-aktiviteetteja, pihaa on haravoitu, kukkapenkkejä kuopsuteltu ja Suuri Sininen (trampoliini) on taas 'maastoutunut' pihalle. Eihän se iljettävän sininen hökötys mihinkään maastoudu, niin on pahuksen ruma, että näkyy lentokoneeseen asti. Nähty on.

Onneksi nämä kevään viikot ovat pikkuisen alamittaisia. Minulle sopii hyvin yksi arkinen vapaapäivä, olkoon maanantai tai torstai, kunhan on vapaata välissä.

Jotenkin tämä pitkä jakso hiihtolomasta Pääsiäiseen on ollut älyttömän raskas. Ei sillä, etteikö kevääseeni olisi mahtunut iloisia asioita. Olen päässyt Islantiin, oli se huoltajakeikka Fitnesskisoihin ja yksi koiranäyttelykin piristi arkea. Eikä arkeakaan ole mullistanut ihmeemmin. Samaa tasaista latua on saanut hiihtää. Paitsi että luntahan ei ole ollut. Se siitä hiihtämisestä.

Kevät etenee kuin juna. Pyykit kuivavat muutamassa hetkessä auringossa ja tuulessa, luonto herää. Nyt kun olisi pari sateista yötä, luonto muuttuisi hetkessä vihreäksi. Isot silmut mm. sireeneissä ja vaahterassa, riesa-angervoissa jo hiirenkorvat. Koivuja en ole käynyt kurkkaamassa, mutta eipä tarvitse kummoinen oraakkeli olla kertoakseen, että vappuna on hiirenkorvat niissäkin.

Lintujen konsertti on ihan mahdoton. Metakoivat aamusta iltaan ja illasta aamuun. Yövuoro laulaa kauniilla nuotilla pidempiä lurituksia, päivällä räksät säkättävät ja muut vislailevat omiaan sinne sekaan.

Hevosten karvanlähtö alkaa olla loppusuoralla. Eilen siivottiin Poni Sörsselsonin pystyharjaa matalammaksi, lopputuloksena vappuhuiskamainen epätasainen tussahdus. En välittänyt dokumentoida kuvaksi asti. Onneksi jouhet kasvavat.

Koirilla on nyt vaihteeksi iloinen leikkimisen kausi meneillään. Ei ole jäpitystä eikä tuijottelua, leppoisaa löhöilyä sen sijaan ja huimaa kilpajuoksua pitkin pihaa. Juuri sitä terrierien ota kiinni mistä saat -leikkiä. Ja hirrrrrveä leikkiärinä päälle.

Kukkapenkeistä löytyy päivittäin uusia punnertajia. Ja myyränkoloja. Perhanan myyrät ovat käyneet todella härskeiksi, ihan on pionipenkissäkin pitänyt mellastaa. Kissoilta taisi ote lipsua pahan kerran, mummolan takkatuoli lampaankarvoineen taisi olla mieluisampi paikka kuin jäinen ja liukas piha. Etenkin kun muistaa, että palkintona ensiksi mainitussa oli kinkkua ja kermaa ja jälkimmäisessä tunkkainen, multainen ja märkä hiiri tai myyrä.

Mitä kissoihin tulee, olen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Meillähän on nyt kaksi kissaa. Tai yksi ja puoli. Sillä vanhaa Huojuvaa Kummitusta (Justiina) ei oikein voi kissaksi enää laskea. Se hoippuu päivittäin hiekkapytylle ja ruokakipolle ja sitten taas nukkuu. Päivä päivältä sen tuotokset kissanvessaan muuttuvat vetisemmiksi ja hirveämmän hajuisiksi. Potenssiin kymmenen. Ruoka joko sulaa tai ei, pukluja löytyy lähes päivittäin. Taitaa olla loppusuoralla Justiinakin.

Veli Milton on yksinäinen. Aamuisin se istuu Velikissan haudalla ja tuijottelee kauas, varmaan jonnekin sinne minne vain kissat näkevät. Entinen iloinen ja hyväntuulinen kissa on murheenmusta kyyryssä kököttävä hahmo.

Olen pohtinut paljon sitä, onko mitään järkeä ottaa enää ulkokissaa, tie tontin rajalla on niin iso riski.

Vaikka kissan miten hoitaisi, kastroisi, ruokkisi, rokottaisi, madottaisi ja hyvin pitäisi, kissa on luotu kulkemaan. Vaikka miten olisi kotiintuloajat ja päivärutiinit, kissa tekee mitä kissa tahtoo. Sen partiointialue on laaja. Eikä tie ole kissalle mikään raja. Ei panta, eikä tiuku pelasta kun vastassa on auto.

Veljekset olivat lyömätön tiimi. Vaikka ne köllivät päivät mummolassa tai kotona, yksi varomaton tien ylitys iltapartiossa koitui Veli Winstonin kohtaloksi. Nyt Veli Milton on onneton. Ja yksin.

Joku voi sanoa, että höh, sehän oli vain kissa. Niitä on maailmassa riesaksi asti. Joku toinen voi sanoa, että vapaasti ulkoilevan kissan pitäminen on edesvastuutonta. Yksi sanoo, että sisäkissaksi sulkeminen on vapaan eläimen riistoa, toisen mielestä ulkoilla pitäisi vain valjaissa tai häkissä.

Niin tai näin, hyvin ei koskaan. Paitsi silloin kun saa silitellä auringossa lojuvaa, unisen rentoa ja hyvinsyönyttä kissaa.

Näillä mietteillä vajaata viikkoa eteenpäin. Aurinkoista huhtikuun loppuviikkoa, missä lienetkin!