Tunnustuksia

Minä menin eilen metsään! Otin pienen punaisen ämpärin, keltaisen veitsen ja sienikirjan. Hevosetkin katsoivat hitaasti ohimarssiani ja aivan varmasti kuulin jonkinlaista hevosennauruntyrskettä takanani. Ikäviä elukoita.

Sitä luulisi, että kumpainenkin hevonen olisi ollut ihan hissuksiin eilisten oppituntiensa jälkeen. Molemmat sätkivät vuorollaan omat liikehdintävuoronsa kotiopettajan johdolla ja kummaltakin löytyi jälkeenpäin satulansijasta hikiläntit. Tekivät töitä. Mutta eivät ilmeisesti tarpeeksi kun vielä jäi energiaa ilkkua metsäänmenijälle. Juuttaan pitkänaamat.

Metsässä oli kivaa. Rauhallista, hiljaista ja helppo hengittää. Pari kertaa vähän yskitti, huomasin seisovani metrin päässä maatuvasta tatista. Haju on maanläheinen.

Hirviökärpäsiä ei pörrännyt ainokaistakaan, siitä kiitos.
Niin, ne sienet. No olihan niitä (jotain tuntemattomia lajikkeita) mutta unohdin keräämiset (en jaksanut selata sienikirjaa tunnistamisen apuna) ja keskityin vain loikkimaan mättähillä ja fiilistelemään metsän tunnelmia (toiveikkaana kurkin kuitenkin kantarellien ja tattien perään).

Kohtuullisen helposti löysin hirvien polun ja ketun kaivelemat mättäät. Karhuherraan en onneksi tälläkään kertaa törmännyt. Oletettavasti se on luikkinut kauemmas itärajalle, tatinjahtaajat ja muut metsänkävijät ovat nyt karhun kannalta katsoen pahimman laatuisia rauhanhäiritsijöitä.

Niitä tattejakin oli, ne ainoat löytämäni enemmän ja vähemmän lahoamispisteessä. Lähistöltä löytyi vain mikroskooppisen pieniä tatin alkuja tai sitten sammalessa näkyi rikkonainen kohta, joku oli jo nyppäissyt tatin pois, kettu varmaan? Näissä meidän pikkuisissa kotimetsissä ei käy muita kulkijoita, thaimaalaisia marjanpoimijoita eikä tatinkeruun puoliammattilaisiakaan.

Käppäilin hissuksiin kotia kohti ja ämpäri kolisi edelleen tyhjillään. Hevoset yrittivät pitää laitumella pokkanaamansa, hirveän huonosti kätkivät virnuilunsa mokomat. Ei ollut (minun tuntemiani) sieniä sillä kertaa tarjolla.

Äitikulta teki pihalla lähtöä tien toiselle puolen, kantarelliapajille. Nuorempi perillinen lähti mukaan turvaamaan mummelin selustaa ja vahtimaan ettei seniori ryhdy painimaan karhujen kanssa. Siltä reissulta palasivat ison kantarellilastin kanssa. Olivat hoksanneet ihan uudenkin kasvukeskittymän.

Se, että minä palasin tyhjin käsin, herätti huonostikätkettyä hilpeyttä myös Äitikullan kasvoilla. Hän sanoi piipahtavansa vielä samassa metsässä katsomassa eikö siellä todellakaan ole yhtään syötävää sientä. Huusin vielä perään; no ei perhana ole, katsoin tosi tarkasti...

Tunnustan. Äitikulta palasi vartin päästä iso kantamus mukanaan. Myös muotovaliotatteja löytyi.
Miten hän sen teki? Pitääkö sieniä jotenkin houkutella esiin? Onko joku sienten kutsuhuuto? Missä ne möllykät piileksivät kun minä olin siellä?

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minullakin on nyt tattirisoton olennaiset ainesosat valmiina. Ja koska meillä muut eivät ymmärrä sienten päälle, se herkku on vain ja ainoastaan minun yksityistä hupiani. Äitikullalle toki vien maistiaiset vaivojensa palkaksi.

Muilta osin tiistai kuitataan kirjoihin varsin kiireisenä päivänä. Oli kaikenlaista tekemistä, ajamista ja toimittamista. Metsäterapia tuli hyvinkin tarpeeseen. Illalla totesin, että kurkku on karhea ja kipeä ja silloin ei lähdetä juoksukoulun oppitunnille.

Latasin sinkit ja mustaherukat kitaani ja asettauduin huolellisesti vällyjen väliin jo hyvissä ajoin. Juuri kun olo oli mitä mainioin, tyyny hyvin ja Veli Milton jalkopäässä, paikalle purjehti Hönö-Elli. Ilmeisen vakaana aikomuksenaan loikata yön pimeyteen yläkerran ikkunan kautta. Seurasin kissan puuhia ja kyllä sillä lumpulla on selkeä systeemi miten kotiarestista poistutaan.

Tällä kertaa Elli möhli. Juuri kun tomera tassuote oli veivaamassa ikkunaa vaadittavat sentit auki, se hölmö huomasi minut ja säikähti (juu juu, uskotaan että kampaajalle pitäisi mennä). Samalla putosi ikkunalaudalla keikkunut posliinikukka liian pienine ruukkuineen. Multaa, sirpaleita, kasvinpalasia ja yleistä hässäkkää.

Kiitos Elli, kiitos. Eikun takaisin ylös ja siivoamaan.
Koska posliinikukalle ei uskalla luvata pitkää elämää muoviämpärissä, tänään on hankittava uusi ruukku.

Onhan tuo kasvi kieltämättä ansainnut tilavamman pytyn. Samassa astiassa on kitunut viimeiset kymmenen vuotta. Ehkäpä siinä piileekin rehevän kasvun ja hurjan kukinnan salaisuus?

Tunnustan laiskuuteni viherpeukalona.

Sain myös ihan erilaisen tunnustuksen, kiitos vain Ajatusmurusia -blogistille. Blogimaailmassa on nähkääs tapana jakaa tunnustuspalkintoja blogeille jotka syystä tai toisesta miellyttävät jotakuta lukijaa. Perusteluissa luki näin: koska vuonohevoset ovat ihan parhaita. 

Juuri nyt minulla ei ole aikaa (eikä taitoa eikä varsinkaan kärsivällisyyttä) fiksata saamaani tunnustusprenikkaa näkyville. Minun pitäisi jakaa prenikka eteenpäin viidelle blogille. Tämä vaatii oikeasti ajatustyötä ja aikaa, palaan asiaan!

Koetan joskus perehtyä bloggerin sielunelämään ja asentaa saamani tunnustusprenikan näkösälle. Siinä lukee I love your blog! Kumartaa hän kiitollisena.

Mukavaa päivänjatkoa, missä lienettekin!
Viimeinen kuva kuuluu tietysti tunnustuksen myöntäjälle, valiovoimistelija Soppa!