Halavattulainen

Hetkittäin käy kateeksi sireenikiitäjän toukkaa. Se vain pötköttää ja syö. Itse saa juosta kuin maanisen vaiheen orava, eikä silti tahdo keretä jokaiseen hommaan, paikkaan tai tilanteeseen.

Justiinsa oli perjantai ja palattiin kotiin pentukatselmuksesta. Nyt on jo maanantai ja sekin iltapäivässä. Se luikku, joka näpisti multa viikonlopun, voisi nyt vihdoin kokea edes piston omassatunnossaan. Paitsi, että katse peiliin vie. Se peikko siellä on ihan itse kahminut kaikenlaista aktiviteettia elämäänsä.

Ei sen puoleen, en minä valita. Mukavaahan se on kun tekemistä piisaa, mutta välillä tekisi mieli ihan vaan olla ja päätään käännellä. Kaikessa rauhassa ja keski-ikäisen tyyneydessä. Hyvällä omallatunnolla. Semmoinen mukava kauhun tasapaino olisi kiva yllätys.

Lauantaiaamuna Herra Heinämies hyrskytteli traktorilla pihaan ja kuorma oli kunnioitusta herättävä. Kaksisataa paalia on kuulkaa iso kasa heinää kun se pakataan kärryyn. Ja puretaan. Ja pakataan talliin. Lihasvoimin, omin voimin.

Tässä kuvassa osa, ehkä 1/3. Ja näillä heinillä ei montaa kuukautta juhlita, hevonen on ahkera heinänsyöjä ja lampaat lipovat jo huuliaan. Niille ronteille tehdään jonkinlainen heinäverkkosysteemi, sotkevat ja tallovat alleen käsittämättömät määrät hyvää syötävää. Se peli loppu nyt.

Hevoset saavat vapaasti heinää, se on hullu joka hevosen heinässä säästää.

Kuten kuvasta näkee, en ole riittävästi pelannut tetristä. Pino on kehnosti pakattu ja tyhjää tilaa on varmasti kuutioittain. Yritin kuitenkin parhaani ja perhana vie, se saa nyt tässä tapauksessa riittää.

Lauantain toivottuna oli visiitti ystäväperheen luo. Minäkin sain liottaa raihnaista kroppaani ihmiskattilassa. Paljusta ja kylpytynnyristähän ne sivistyneemmät puhuu, minulle se on ihmispata. Ja siellä on kiva lillutella, rupatella ja rentoutua.

Jos sen saisi meilläkin jotenkin fiksusti maisemoitua, huolisin ehkä itsekin mokoman pytyn pihasaunan viereen. Mutta kun ovat jumalattoman rumia hökötyksiä, ei sitä toistaiseksi meille laiteta.
Sen verran tunnen Iso-J:n mielenliikkeitä, että eipä aikaakaan kun meilläkin on kuoppa pihassa, sen ympärillä terassirakennelma ja kaiken keskellä tönöttää pytty. Sitä odotellessa.

Kieltämättä nukuin makeasti sunnuntaihin. Jokaikinen lihas oli rento ja raukea.

Pyhäpäivän puuhiin kuului tallin maalaus. Nyt taas hohtaa ja säihkyy, seinät ovat valkeina ja valmiina ottamaan vastaan hevosten röpöt ja roiskeet.

Nuo rumat vaneriosat jäivät tänä kesänä maalaamatta. Jääkööt. Ei ollut suotuisia maalauskelejä ja monta suunniteltua rakennusprojektiakin jäi jonnekin sateen taa.

Talvea ennen yritetään tehdä pari kosmeettista viilausta ja loput siirretään sovulla ensi vuoteen. Eihän sinne tallintakuseen voinut kuvitellakaan kaivurilla menevänsä, märkää ja vielä märempää keliä riitti kyllästymiseen saakka.

Jos syksy on vähäsateinen, saattaa tallipihan sorastus onnistuakin, se olisi oikeasti kiva juttu ja tulisi tarpeeseen.

Äitikullalla käy aika pitkäksi. Maalaamaan ei päästetty eikä marjapuskiin. Joten hän polkaisi vohvelibaarin pihakatokseen. Että osasi maistua hyvälle, vastapaistettu vohveli ja vadelmahillo. Pyhäpäivän paras ateria.

Sunnuntai-iltana olin kaikesta väsäämisestä niin tattis ja tasaraha, että järjellistä ajatusta ei päästä irronnut. En väitä, että tänään olisi yhtään parempia aatoksia tai ideoita mutta se meneekin jo puhtaasti maanantain piikkiin.

Hevoset ovat jo niin valmiita talliarkeen. Ensimmäisessä kuvassa Tötsä, hieman ravistuneena. Alemmassa kuvassa Tötsän ahkerat kaverit, mitkälie pikku mäkäräiset. Ne ovat niin pieniä, että niitä menee silmät ja korvatkin täyteen. Purevat pirut ikävästi. Ei ihme, että hevosia vähitellen tympii elämä pellossa. Laidunta toki riittää, monta syyspäivää voivat vielä hengailla laitumen riemuissa.

Tämä viikko alkoi sateisella kelillä. Nyt saattaisi olla metsässä tattejakin. Pitäiskö? Ei..? Pitäis ehkä. Tattirisotto on liian houkutteleva ajatuksena, pakkohan se on koittaa illalla kipaista kuusikkoon.  Toivottavasti siellä ei ole niitä kammottavia hirvikärpäsiä. Niiden kohdalla minulta loppuu sietokyky niin, että napsahtaa. Harva asia on yhtä iljettävä kuin kalsarinlahkeesta sisäänpyrkivä ötökkä. Eivätkä ne nyt mitään miellyttävää seuraa ole hiuksissakaan.

Miellyttäviä pakkoja nämä tattijahdit sun muut vapaaehtoiset tekemiset. Niitä pakollisia kuvioitakin riittää, halavatun paljon. Tasapainottelua, sitähän se on.

Mukavaa viikon alkua, missä lienetkin.

OmaKehu: kaikesta muusta puuhastelusta huolimatta, pystyin näpistämään sitä kuuluisaa omaa aikaakin, kolmesti juoksemassa ja neljästi salilla, viikossa. Ja vielä kaksi vapariakin. Aika hyvin. Olo ei ole hutera vaan päivä päivältä parempi. Särkylääkkeitä tarvitsin vain yhtenä päivänä. Me so proud.