Aamuajatuksia

Puhelin tilutteli aamusävelet tuskaisen aikaisin, minun mittapuullani 06.30 on törkeä heräämisaika. Olen toki joskus mennyt kuudeksi töihin ja joskus jopa tullut siihen aikaan kotiin, se on kokonaan toinen juttu se. Eikä siitä sen enempää, lapsetkin tätä päiväkirjaa lukevat.

Pari huomiota heti havahduttuani: päänsärkyä ei ole, mutta koko kroppa on kuin rännistä läpirytyytetty, aurinko paistaa ja koiran hengitys haisee tunkiolle ja koiran naama on samalla tyynyllä kuin minun pöpperöinen pääni. Eli turhan lähellä.

Päänsärytön aamu on hieno ja iloinen asia. Muut vaivat johtuvat puhtaasti omista tekemisistäni. Varsinainen ongelma-alue tässä raihnaassa kropassa on selkäranka ja se osasi kerrankin olla vaatimattomasti vaiti. Niska ja hartiaseutu olivat vetreät, ihme!
Niin paljon kuin minulla on aikaisempiin kokemuksiini perustuvia ennakkoluuloja kuntosaliharjoittelusta, täytyy myöntää, että nyt tekemäni ohjelma on ihmeitätekevä.

Siinä onkin ammattilainen asialla ja ohjelma on minulle räätälöity.
Tottamooses lihaksisto ärsyyntyy ja on maitohapoilla kun joutuu yllätetyksi ruususen unestaan ja suoraan töihin. Kintut huutaa hoosiannaa mutta uutteran talliaherruksen ansiosta yläkroppa toipuu näemmä nopeammin.

Lisää ihmeitä odotellessa jatkan harjoittelua.

Eilen oli syyslukukauden ensimmäinen päivä, aurinkoinen sellainen. Perillisiä sapetti veivata fillarilla, siellä on mäkiä matkan varrella ja hikihän siinä tulee. Lukujärjestyksen mukaan kumpikin puskee pitkää päivää eikä eilisessä versiossa ollut kumpaisenkaan ylimäääräisiä kielitunteja. Toinenhan aloitti ranskan viime vuonna ja toinen saksan tänä syksynä. Ja ne tunnit pidetään muilla kouluilla. Jonne on ontuvat bussiyhteydet ja liian pitkät matkat lihasvoimalla kuljettavaksi.

Ei minulla ole sydäntä vaatia, että perilliset käppäilevät 7-12 km mennentullen syyssateilla ja talvipakkasilla vain siitä ilosta, että pääsevät opiskelemaan kakkoskielen. Siispä järjestelemme kuljetuksia. Kimppakyydit eivät toimi, tietenkään.

Ensimmäisen koulupäivän kunniaksi nuorempi perillinen sai kauan himoamansa turkoosit Conversen tossut. Se oli varmasti Suomen viimeinen pari sitä väriä. Ja nyt se on meillä. Joku oli niin onnellinen, että melkein vaati saada tossujaan yöksi viereensä. Askel oli tänäaamuna eilistä kepempi.

Illalla rykäisimme naisissa hevosten laitumen uudelle lohkolle. Vielä näyttäisi olevan syötävää moneksi viikoksi ja se on hyvä se. Talli ei missään nimessä ole siinä kunnossa vielä, että sinne voisi tuoda kuivaheinää ja ottaa kuivikelastia sisään. Ensin pitää putsata kunnolla. Kukahan sen tekisi? Millä ajalla?
Millä lihaksilla?

Kanalassa kävi eilen Neville Noutaja, vanha Ketkajalkakana (ruskea tehomunaaja) oikaisi koipensa ja lehahti ilmavoimien kanaparveen. Maalliset jäännökset päätyivät ketunpolun varteen.

Pikkutipu kasvaa -lupaan yrittää kuvata sitä tänään- ja muutenkin helttapäiden elämä näyttäisi sujuvan entiseen malliin. Kullervo The Kukko tosin ei ole entisessä iskussaan, joku sillä on mutta en saa tolkkua mikä. Taitaa raasuparka nääntyä työsarkansa ääreen, onhan kymmenen rouvan tyytyväisenä pitäminen ja vahtiminen melkoinen savotta.

Taisin joskus mainita, että silkkikana hautoo. No hautoihan se. Perhana. Kiveä.

Otin kiven ja nostin kanan jaloilleen. Näytti hyvin helpottuneelta saatuaan ns. herätyksen. Ihmekanahan se olisikin jos kivestä hautoisi jotain elollista.

Josta tuli mieleen, että monet ihmiset taitavat taitavat itsekin hautoa kiveä, kuvaannollisesti. Joskus olisi hyvä, että joku tulisi ja nostaisi pois ja sanoisi, ettei tuosta tule lasta eikä sitä kuuluisaa paskaa.

Vaan menepä puuttumaan, se on useimmiten tekemätön paikka.

Tämmöisiä ajatuksia tälle aamulle, päivä tuo vääjäämättä eteen muutakin ajattelemisen aihetta.

Kivat sullekin, missä lienetkin.