Kesälukukauden päättäjäiset

Terveiset täältä keskussairaalan osasto kympiltä. Olemme nuorimman perillisen kanssa päätyneet tänne. Ponien kesälukukauden päättäjäisoppitunti päättyi siihen, että ratsastaja suistui satulasta
Ja koska ihminen pyrkii vaimentamaan tulevaa tälliä, hän ottaa käsillä vastaan maaemon syleilyyn. Niinpä vasen ranne on murtunut ja oikeassakin on kipsin tarve.

Soosiponi ihmetteli suuresti minne kuski hävisi kesken kyydin ja seisoi hievahtamatta paikallaan kun tilannetta selviteltiin. Ei ollut ponin vika, ei ollut kuskin vika, tuo olisi voinut tahtia kenelle tahansa, lähes missä tahansa.
Odottelemme nyt että leikkaussalissa on tilaa ja siirrymme sinne. Vasen ranne veivataan nukutuksessa oikeaan asentoon ja molemmat kipsataan.

Potilas voi olosuhteisiin nähden hyvin ja me muut myös.

Valiomerkki

No niin. Tita-kuoma riensi etänä apuun ja tämä tunnustusprenikka löytyi sievästi sähköpostistani.
Näihin toimenpiteisiin olen velvoitettu:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.  KIITOS!
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it -lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post It -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Erityiskunniamaininta Titalle, jolla ei tietääkseni ole blogia, mutta joka on täysiverinen velho mitä tulee moneen muuhun asiaan. Päiväkirja on, mutta sitä en tohdi linkittää, koska se on suljetun osaston *hihhiih* kamaa.

Post it -lapun tulkoot noutamaan nämä bloggaajat.

-S-
Kanaemo
Ässä

Lisäksi Jilla jonka blogia en linkitä ilman lupaa.
Viidettä en pysty valitsemaan, so sorry. Te olette kaikki niin hyviä! Jokainen ansaitsisi oman prenikkansa.

Kiitos vielä kerran. Tästä on hyvä jatkaa!

Tunnustuksia

Minä menin eilen metsään! Otin pienen punaisen ämpärin, keltaisen veitsen ja sienikirjan. Hevosetkin katsoivat hitaasti ohimarssiani ja aivan varmasti kuulin jonkinlaista hevosennauruntyrskettä takanani. Ikäviä elukoita.

Sitä luulisi, että kumpainenkin hevonen olisi ollut ihan hissuksiin eilisten oppituntiensa jälkeen. Molemmat sätkivät vuorollaan omat liikehdintävuoronsa kotiopettajan johdolla ja kummaltakin löytyi jälkeenpäin satulansijasta hikiläntit. Tekivät töitä. Mutta eivät ilmeisesti tarpeeksi kun vielä jäi energiaa ilkkua metsäänmenijälle. Juuttaan pitkänaamat.

Metsässä oli kivaa. Rauhallista, hiljaista ja helppo hengittää. Pari kertaa vähän yskitti, huomasin seisovani metrin päässä maatuvasta tatista. Haju on maanläheinen.

Hirviökärpäsiä ei pörrännyt ainokaistakaan, siitä kiitos.
Niin, ne sienet. No olihan niitä (jotain tuntemattomia lajikkeita) mutta unohdin keräämiset (en jaksanut selata sienikirjaa tunnistamisen apuna) ja keskityin vain loikkimaan mättähillä ja fiilistelemään metsän tunnelmia (toiveikkaana kurkin kuitenkin kantarellien ja tattien perään).

Kohtuullisen helposti löysin hirvien polun ja ketun kaivelemat mättäät. Karhuherraan en onneksi tälläkään kertaa törmännyt. Oletettavasti se on luikkinut kauemmas itärajalle, tatinjahtaajat ja muut metsänkävijät ovat nyt karhun kannalta katsoen pahimman laatuisia rauhanhäiritsijöitä.

Niitä tattejakin oli, ne ainoat löytämäni enemmän ja vähemmän lahoamispisteessä. Lähistöltä löytyi vain mikroskooppisen pieniä tatin alkuja tai sitten sammalessa näkyi rikkonainen kohta, joku oli jo nyppäissyt tatin pois, kettu varmaan? Näissä meidän pikkuisissa kotimetsissä ei käy muita kulkijoita, thaimaalaisia marjanpoimijoita eikä tatinkeruun puoliammattilaisiakaan.

Käppäilin hissuksiin kotia kohti ja ämpäri kolisi edelleen tyhjillään. Hevoset yrittivät pitää laitumella pokkanaamansa, hirveän huonosti kätkivät virnuilunsa mokomat. Ei ollut (minun tuntemiani) sieniä sillä kertaa tarjolla.

Äitikulta teki pihalla lähtöä tien toiselle puolen, kantarelliapajille. Nuorempi perillinen lähti mukaan turvaamaan mummelin selustaa ja vahtimaan ettei seniori ryhdy painimaan karhujen kanssa. Siltä reissulta palasivat ison kantarellilastin kanssa. Olivat hoksanneet ihan uudenkin kasvukeskittymän.

Se, että minä palasin tyhjin käsin, herätti huonostikätkettyä hilpeyttä myös Äitikullan kasvoilla. Hän sanoi piipahtavansa vielä samassa metsässä katsomassa eikö siellä todellakaan ole yhtään syötävää sientä. Huusin vielä perään; no ei perhana ole, katsoin tosi tarkasti...

Tunnustan. Äitikulta palasi vartin päästä iso kantamus mukanaan. Myös muotovaliotatteja löytyi.
Miten hän sen teki? Pitääkö sieniä jotenkin houkutella esiin? Onko joku sienten kutsuhuuto? Missä ne möllykät piileksivät kun minä olin siellä?

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Minullakin on nyt tattirisoton olennaiset ainesosat valmiina. Ja koska meillä muut eivät ymmärrä sienten päälle, se herkku on vain ja ainoastaan minun yksityistä hupiani. Äitikullalle toki vien maistiaiset vaivojensa palkaksi.

Muilta osin tiistai kuitataan kirjoihin varsin kiireisenä päivänä. Oli kaikenlaista tekemistä, ajamista ja toimittamista. Metsäterapia tuli hyvinkin tarpeeseen. Illalla totesin, että kurkku on karhea ja kipeä ja silloin ei lähdetä juoksukoulun oppitunnille.

Latasin sinkit ja mustaherukat kitaani ja asettauduin huolellisesti vällyjen väliin jo hyvissä ajoin. Juuri kun olo oli mitä mainioin, tyyny hyvin ja Veli Milton jalkopäässä, paikalle purjehti Hönö-Elli. Ilmeisen vakaana aikomuksenaan loikata yön pimeyteen yläkerran ikkunan kautta. Seurasin kissan puuhia ja kyllä sillä lumpulla on selkeä systeemi miten kotiarestista poistutaan.

Tällä kertaa Elli möhli. Juuri kun tomera tassuote oli veivaamassa ikkunaa vaadittavat sentit auki, se hölmö huomasi minut ja säikähti (juu juu, uskotaan että kampaajalle pitäisi mennä). Samalla putosi ikkunalaudalla keikkunut posliinikukka liian pienine ruukkuineen. Multaa, sirpaleita, kasvinpalasia ja yleistä hässäkkää.

Kiitos Elli, kiitos. Eikun takaisin ylös ja siivoamaan.
Koska posliinikukalle ei uskalla luvata pitkää elämää muoviämpärissä, tänään on hankittava uusi ruukku.

Onhan tuo kasvi kieltämättä ansainnut tilavamman pytyn. Samassa astiassa on kitunut viimeiset kymmenen vuotta. Ehkäpä siinä piileekin rehevän kasvun ja hurjan kukinnan salaisuus?

Tunnustan laiskuuteni viherpeukalona.

Sain myös ihan erilaisen tunnustuksen, kiitos vain Ajatusmurusia -blogistille. Blogimaailmassa on nähkääs tapana jakaa tunnustuspalkintoja blogeille jotka syystä tai toisesta miellyttävät jotakuta lukijaa. Perusteluissa luki näin: koska vuonohevoset ovat ihan parhaita. 

Juuri nyt minulla ei ole aikaa (eikä taitoa eikä varsinkaan kärsivällisyyttä) fiksata saamaani tunnustusprenikkaa näkyville. Minun pitäisi jakaa prenikka eteenpäin viidelle blogille. Tämä vaatii oikeasti ajatustyötä ja aikaa, palaan asiaan!

Koetan joskus perehtyä bloggerin sielunelämään ja asentaa saamani tunnustusprenikan näkösälle. Siinä lukee I love your blog! Kumartaa hän kiitollisena.

Mukavaa päivänjatkoa, missä lienettekin!
Viimeinen kuva kuuluu tietysti tunnustuksen myöntäjälle, valiovoimistelija Soppa!

Halavattulainen

Hetkittäin käy kateeksi sireenikiitäjän toukkaa. Se vain pötköttää ja syö. Itse saa juosta kuin maanisen vaiheen orava, eikä silti tahdo keretä jokaiseen hommaan, paikkaan tai tilanteeseen.

Justiinsa oli perjantai ja palattiin kotiin pentukatselmuksesta. Nyt on jo maanantai ja sekin iltapäivässä. Se luikku, joka näpisti multa viikonlopun, voisi nyt vihdoin kokea edes piston omassatunnossaan. Paitsi, että katse peiliin vie. Se peikko siellä on ihan itse kahminut kaikenlaista aktiviteettia elämäänsä.

Ei sen puoleen, en minä valita. Mukavaahan se on kun tekemistä piisaa, mutta välillä tekisi mieli ihan vaan olla ja päätään käännellä. Kaikessa rauhassa ja keski-ikäisen tyyneydessä. Hyvällä omallatunnolla. Semmoinen mukava kauhun tasapaino olisi kiva yllätys.

Lauantaiaamuna Herra Heinämies hyrskytteli traktorilla pihaan ja kuorma oli kunnioitusta herättävä. Kaksisataa paalia on kuulkaa iso kasa heinää kun se pakataan kärryyn. Ja puretaan. Ja pakataan talliin. Lihasvoimin, omin voimin.

Tässä kuvassa osa, ehkä 1/3. Ja näillä heinillä ei montaa kuukautta juhlita, hevonen on ahkera heinänsyöjä ja lampaat lipovat jo huuliaan. Niille ronteille tehdään jonkinlainen heinäverkkosysteemi, sotkevat ja tallovat alleen käsittämättömät määrät hyvää syötävää. Se peli loppu nyt.

Hevoset saavat vapaasti heinää, se on hullu joka hevosen heinässä säästää.

Kuten kuvasta näkee, en ole riittävästi pelannut tetristä. Pino on kehnosti pakattu ja tyhjää tilaa on varmasti kuutioittain. Yritin kuitenkin parhaani ja perhana vie, se saa nyt tässä tapauksessa riittää.

Lauantain toivottuna oli visiitti ystäväperheen luo. Minäkin sain liottaa raihnaista kroppaani ihmiskattilassa. Paljusta ja kylpytynnyristähän ne sivistyneemmät puhuu, minulle se on ihmispata. Ja siellä on kiva lillutella, rupatella ja rentoutua.

Jos sen saisi meilläkin jotenkin fiksusti maisemoitua, huolisin ehkä itsekin mokoman pytyn pihasaunan viereen. Mutta kun ovat jumalattoman rumia hökötyksiä, ei sitä toistaiseksi meille laiteta.
Sen verran tunnen Iso-J:n mielenliikkeitä, että eipä aikaakaan kun meilläkin on kuoppa pihassa, sen ympärillä terassirakennelma ja kaiken keskellä tönöttää pytty. Sitä odotellessa.

Kieltämättä nukuin makeasti sunnuntaihin. Jokaikinen lihas oli rento ja raukea.

Pyhäpäivän puuhiin kuului tallin maalaus. Nyt taas hohtaa ja säihkyy, seinät ovat valkeina ja valmiina ottamaan vastaan hevosten röpöt ja roiskeet.

Nuo rumat vaneriosat jäivät tänä kesänä maalaamatta. Jääkööt. Ei ollut suotuisia maalauskelejä ja monta suunniteltua rakennusprojektiakin jäi jonnekin sateen taa.

Talvea ennen yritetään tehdä pari kosmeettista viilausta ja loput siirretään sovulla ensi vuoteen. Eihän sinne tallintakuseen voinut kuvitellakaan kaivurilla menevänsä, märkää ja vielä märempää keliä riitti kyllästymiseen saakka.

Jos syksy on vähäsateinen, saattaa tallipihan sorastus onnistuakin, se olisi oikeasti kiva juttu ja tulisi tarpeeseen.

Äitikullalla käy aika pitkäksi. Maalaamaan ei päästetty eikä marjapuskiin. Joten hän polkaisi vohvelibaarin pihakatokseen. Että osasi maistua hyvälle, vastapaistettu vohveli ja vadelmahillo. Pyhäpäivän paras ateria.

Sunnuntai-iltana olin kaikesta väsäämisestä niin tattis ja tasaraha, että järjellistä ajatusta ei päästä irronnut. En väitä, että tänään olisi yhtään parempia aatoksia tai ideoita mutta se meneekin jo puhtaasti maanantain piikkiin.

Hevoset ovat jo niin valmiita talliarkeen. Ensimmäisessä kuvassa Tötsä, hieman ravistuneena. Alemmassa kuvassa Tötsän ahkerat kaverit, mitkälie pikku mäkäräiset. Ne ovat niin pieniä, että niitä menee silmät ja korvatkin täyteen. Purevat pirut ikävästi. Ei ihme, että hevosia vähitellen tympii elämä pellossa. Laidunta toki riittää, monta syyspäivää voivat vielä hengailla laitumen riemuissa.

Tämä viikko alkoi sateisella kelillä. Nyt saattaisi olla metsässä tattejakin. Pitäiskö? Ei..? Pitäis ehkä. Tattirisotto on liian houkutteleva ajatuksena, pakkohan se on koittaa illalla kipaista kuusikkoon.  Toivottavasti siellä ei ole niitä kammottavia hirvikärpäsiä. Niiden kohdalla minulta loppuu sietokyky niin, että napsahtaa. Harva asia on yhtä iljettävä kuin kalsarinlahkeesta sisäänpyrkivä ötökkä. Eivätkä ne nyt mitään miellyttävää seuraa ole hiuksissakaan.

Miellyttäviä pakkoja nämä tattijahdit sun muut vapaaehtoiset tekemiset. Niitä pakollisia kuvioitakin riittää, halavatun paljon. Tasapainottelua, sitähän se on.

Mukavaa viikon alkua, missä lienetkin.

OmaKehu: kaikesta muusta puuhastelusta huolimatta, pystyin näpistämään sitä kuuluisaa omaa aikaakin, kolmesti juoksemassa ja neljästi salilla, viikossa. Ja vielä kaksi vapariakin. Aika hyvin. Olo ei ole hutera vaan päivä päivältä parempi. Särkylääkkeitä tarvitsin vain yhtenä päivänä. Me so proud.

Hei me hurmataan sut!

Termiitti työnsä ääressä eli terrieri riipii, raastaa ja repii.
Tämä selvä, tämä pikku viirupää on osoittautunut oivalliseksi Tupaterrierin kisällioppilaaksi ja liittyy torpan muonavahvuuteen parin viikon sisään.

Mammankulta *puspus* pikku söpönokka kameranpurija *puspus*

Asia on enää Perillinen N:n (muodollista) vahvistusta vaille selvä. Likka on ihan sulaa vahaa itsekin.

Pikkuisen tätä vanhaa kettua hirvittää se työ ja tuskien taival joka on edessä kun pikkualligaattorista koulitaan hyvätapaista perhekoiraa.

Epätoivoon ei ole kuitenkaan syytä, uskon ja tiedän, että jokunen työkalu ja pari jekkua on reppuun tarttunut elämäni koirien myötä. Ja onhan meillä apuna Nasse, mainio vanhempi mestari joka viimeistään haukahtaa viimeisen sanan.

Näillä mennään ja katsotaan mihin se riittää. Olkoon voima (ja kärsivällisyys) kanssamme.

Muilta osin perjantai kirjataan päiväkirjaan varsin tavallisena elokuun loppupuolen perjantaina. Heinäladot tuntuvat pullottavan, tänään jo toinen heinätekijä soitteli ja kehui tehneensä heinät sillä ainoalla poutaviikolla joka heinäkuun alkuun osui. Kumma juttu. Vasta yksi on sanonut, että veturalleen män, enin osa sadosta. Naapurin lehmätilallinen ei tehnyt lähipelloilta kuin yhdet paalit. Märkää ja vielä märempää. Eli valmiiksi mätää. Ei toinna paalata eikä muoviin kääriä.

Huomenna aamulla (jos ei sada), oman kylän heinäntekijä tuo ensimmäisen erän. Häneltä saimme viime keväänä superhyvää heinää ja vaikka sato ei ole sama eikä heinätekokelit varsinkaan suosineet, otan häneltä aluksi. Kertoi ihan suoraan, että yhden peltoalan heinät jäivät peltoon, ei niitä sieltä saanut millään koneella säädyllisen laatuisena. Joku toinen myisi niitä aivan pokkana priiman hevosheinän nimellä. Alan jo oppia näiden isäntien metkuja. Ja toisaalta, isännät tietävät, että niuho kaupunkilainen ei mitä tahansa vihreän ruskeaa ruokoa heinäksi kelpuuta.

En välitä ajatella kaikkia niitä kutsumanimivaihtoehtoja joilla nimeni on varmaankin tallennettu isäntien asiakasrekisteriin *köh-köh*

Muita ansioita olivat ne kaksi erillistä urheilukertaa jotka tänään puuskutin ja pakersin. Ensin temmelsin salilla niiden kauhean näköisten vekottimien parissa. Pahimmat Mr. Bean tilanteet alkavat olla menneisyyden häpeällisiin hetkiin vaipuvia kommelluksia ja nyt homma alkaa sujua. Enää en jumita itseäni istuinsäätöjen kanssa sardiinipurkkiasentoon. Onneksi painopakkaa ei voi pudottaa varpailleen, se on siellä koneen rungossa.

Ärsyttävän positiivisia tekstejä vilistää laitteiden näytöissä: Wellness means physical and mental balance... my ass. Vaivaa ja valitusta, hikeä ja linimenttiä. Ja hyvää mieltä itsensä ylittämisestä.

Illalla ennen saunaa kipaisin vielä Plösöjen tätien juoksukoulun oppimäärästä toisen viikon kolmannen oppitunnin. Perillinen N lähti potkulaudalla kirittäjäksi. Saipahan rimppakinttukin liikuntaa ihan huomaamattaan kun sätki mukanani puolentunnin keikan, varsin reipasta tahtia.

Sitä minä vaan ihmettelen, miksi kukaan lähtee juoksemaan sillä asenteella, että tässä mä nyt hölköttelen ja heiluttelen käsiä. Ihan vastaavan vaativan treenin voi tehdä varmaankin siellä kotisohvalla kun ojentelee kättään säännöllisin ajoin sipsipussin ja kaukosäätimen suuntaan. Nimittäin yksi aneeminen nälkäkurki nilkutti vastaan roikkorantein ja laahustavin askelin. Ja ihan oli perusterveen näköinen nuori nainen piukeissa trikoissaan. Miksei se vaikka googleta netistä youtubevideoita kunnollisista juoksutyyleistä ja koeta pyrkiä samaan? Eihän sillä ranteenheilutustyylillä tule kuin kipeäksi.

Kun meitsi hinaa ahterinsa liikunnan merkeissä ulkoilmaan, silloin edetään rivakasti ja askelletaan pontevasti. Juoksutyyli on suoraan Paavo Nurmen juoksukoulusta ja homma oikeasti etenee.  Minuutti kerrallaan. Nollasta minäkin aloitin ja nyt jo juoksen ketterästi kaksi minuuttia kerrallaan. Sitten tulee pakolliset kävelyminuutit (reipasta kävelyä) ja sitten taas juostaan, pontevasti.  Ensi viikolla urakkaan tulee lisäminuutit ja vähitellen pitäisi pystyä juoksemaan viisi kilometria ilman, että mikään ratkaisevan tärkeä verisuoni katkeaa päästä tai pumppu prakaa.

Toistaiseksi on ollut helppoa. Selkä on älynnyt pysyä ihan hipihiljaa eikä ainakaan vielä osoita minkäänlaisia räjähtämisen merkkejä.

Sauna kruunasi kaiken.  Leppoisaa puoltayötä, missä lienetkin. Minä kaadun petiin just nyt.

PeeÄäs, marraskuussa tullaan isolle kirkolle. Tänään tuli kutsu Hjallis Areenalle leffaan ja karjalan kunnaiden oman metakkabändin keikalle. Khylkhyl myö tullaan!

Kunnollinen tullimies ja pari muuta tapausta

Mummolan ovi on taas auki. Patsymummo istuu jossain daalian siimeksessä ja pelottaa pahaa-aavistamattomat sisäänpyrkijät naukaisemalla koko hampaattoman kitansa leveydeltä. Hirmuinen vahtikissa.

Toipilas itse on malttanut melkein kaksi päivää huilailla. Sitten toipilas löytyi marjapuskasta, onneksi ilman ämpäriä. Ämpäreitä ei muutenkaan hälle anneta, ne on visusti jemmassa. Tänään hän tuli selittämään jotain ja sivulauseessa lipsautti olleensa kitkemässä. Voi elämä näitä nykyajan seniorikansalaisia. Eivätkö ne voisi pysyä siellä kiikkutuolissa ratkomassa sudokuja tai jotain? Pakkoko se on ängetä työmaille heti kun kintut kantavat?

Onneksi minulla on nyt semmoinen valtti hihassa, että Äitikulta pysyy ainakin alkutalven visusti aloillaan. Kas näillä eväillä kilkutellaan kohti syksyn koleita ja talven kylmiä. Mukana haju. Siksi ne tuossa tuulettuivatkin.

Viimekesän villat kokivat kehräämöreissullaan melkoisen muodonmuutoksen. Tuossa on reilut 3 kg villalankaa. Ja ihan omien bäbättimien villoista. Weeran harmaa väri on hallitseva, Orvokin valkeat ja Wapun kirjavat villat hiipuvat tuonne sekaan, hyvin luonnolliset sävyt kuitenkin.

Olisi hauskaa värjätä nuo vyyhdet kasviväreillä sammalenvihreiksi, mustikansinisiksi ja minkälie sienenkeltaisiksi. Ehkä vielä joskus sekin hauskuus kokeillaan, ei tänä syksynä.

Kieltämättä toimitusaika on kohtuullisen pitkä, marraskuussa lähetin villat ja nyt ne sain. Mutta eipä niillä olisi tätä ennen mitään tehtykään, kukaan ei olisi joutanut kutomispuuhiin. Ja minäkin osaan villasukista kutoa vain sen varsiosan. Kantapään kutomisen salat eivät ole minulle vielä kirkastuneet.

Piha kukkii ja kukoistaa, juuri niin uhkeana kuin pitääkin. Syysleimut leimuavat ja nyt huomaan, että niitä on tullut hankituksi reilusti. Eikä se paha juttu ole, ei näytä niin kerjätyltä. Kultapallokin taitaa viihtyä, sitä saa katsoa reilusti ylöspäin. Ollakseen keltakukkainen kasvi se on kuitenkin varsin perinteinen ja siksi vanhan talon pihaan sopiva. Perinneperenna parasta laatua.

Nassekin on perinnekoira parasta a-luokkaa. Karvat rehottavat ja vatsanrumpuakin näkyy kasvaneen, myös koiralle. Trimmausaikaa pitää vielä malttaa odotella jokunen viikko, karva ei ole vielä kypsä irtoamaan vaikka minä olen jo varsin kypsä tuohon rähjääntyneeseen koirankuosiin. Jos olisin kelpo koiranomistaja, olisin varmaan nyppinyt turkkia kesän aikana niin, että se olisi suunnilleen tasainen ja siisti. Vaan huoleton ja kelvoton olen siinäkin suhteessa.

Kyllä minä ennen koirani trimmasin ihan itse, vain näyttelynyppimiset loppuunhiottiin kasvattajan kanssa. Ja silloin oli terrierilläkin kokoa vähän isommin. Toisaalta, minulla ei silloin ollut lapsia ja tätä elämää. Ja Tupaterrierin virka-asu saakin olla kausittain hieman boheemi.

Ei hätää Nasse, olet rakas karvapöhheikkönäkin.
Koira-asiassa on nyt tapahtunut käänne jota yritämme Iso-J:n kanssa (!!) yhdessä veivata parhain päin. Sain tänään puhelun jossa meille tarjottiin katsastamastamme pentueesta urosta sijoitukseen. Se on ihan tosi hyvä juttu eikä minulle minkään sorttinen ongelma. Mutta kun pentu on eri. Ei se, johon Perillinen N niin palavasti ihastui, se hassunaama harlekiini. Tämä sijoituspoika on viirupää ja sievä kuin mikä.

Tässä pitäisi nyt osata olla viisas päättäjä. Annanko lapsen valita koiran vai toiminko niinkuin itse näen parhaaksi? Voi perhana näitä tilanteita joissa oikeudenmukaisuus, tunteet, järki ja moni muu asia yrittää kumota toistansa eikä kukaan loppujen lopuksi juhli voittajana koska päätän miten päin tahansa, jotakuta harmittaa.

Silmät ylös taivaisiin, huomenna katsotaan pentuja toisen kerran ja katsotaan miten mielipiteiden käy.

Nyt sitten asiaan eli otsikon tullimieheen.
Viime (tai toissasyksynä) annoin ystäväpariskunnan miespuoliselle henkilölle pussillisen ison pioniunikon siemenkotia. Rouva oli kyseisiä unikoita meillä aiemmin kesällä ihastellut ja vartavasten keräsin hänelle ison nyytin sekalaisia siemenkotia kotikylvöksiä varten.

Tänään venäläinen tullimies löysi tuon nyytin herran pakettiauton sivuoven lokerosta. Siitä seurasi viiden tunnin istunto kuulusteluineen ja muine rituaaleineen. Epäilynä huippausaineiden salakuljetusyritys. Kas unikko on unikko. Ei sillä mitään väliä, että siemeniä myydään vapaasti maustehyllyissä, kukkakaupoissa ja puutarhoilla.

Siemenkodat jäivät nyt sitten venäjänpoikain haltuun ja kuulema laboratoriotutkimuksien perusteella sitten tiedetään luetaanko miehelle raskaimmat syytteet. Onneksi ei joutunut paikalliseen vankilaan odottelemaan. Viisumi on ilmeisesti ns. hyllytetty eikä rajalle ole asiaa ennekuin asia on loppuuntongittu.

Hänen pitää antaa kirjallinen, käännetty ja oikeaksi todistettu lausunto siementen alkuperästä ja käyttötarkoituksesta ja siitä, miksi ne olivat hänen autossaan rajan tuollapuolen.

Pitääpä muistaa neuvoa, että yhtään lausuntoa ei sinne kannata toimittaa jos siinä ei ole pyöreää leimaa. Vain pyöreä leima on Pätevä siinä maassa.

Mutta pidänpä kerrankin visusti suuni kiinni, enkä mainitse, että autonsiivous vähintään kerran vuodessa estäisi tämänkaltaiset työtapaturmat. Rouvakin olisi saattanut kiitellä unikonsiemenistä, jopa ilman näin suurta hälyä.

Mun tekisi niin mieleni kertoa kantani siihen, mitä mieltä olen rajan yli kulkevista oikeasti vaarallisista asioista. Mutta jos kunnollinen tullimies päättää tehdä virkauralleen mahalaskun kompastumalla kirjaimellisesti unikonvarsiin niin siitä vaan, pasalsta ja harasoo.

Tämä oli itsessään niin surkuhupaisa tapaus, että nauroin makeasti. Niin makeasti, että koko päivän jäytänyt migreeni älysi haihtua. Ja nyt valvottaa kun nukuin monta tuntia päivällä. Näin sitä sotketaan unirytmiä juuri kun sain sen suunnilleen kohdalleen ja raiteilleen.

Kurkataan vielä kanalaan. Tässä pörhistelee kesällä kuoriutunut sekarotuinen tipu. Kullervo The Kukko senkus notkuu vaan. Eilen piipahtanut naapuri tietää kuulema henkipaton kiuruveteläiskukon ja ymmärsin sen pakenevan mielellään kirvestä mikäli semmoinen pakoreitti tarjoutuu. No meillä on viisi kiuruveteläiskanaa. Ja kukonvirka auki ennemmin tai myöhemmin. Nyt pitäisi päättää mihin ja miten änkeämme kukon ja kaksi kanaparvea. Kanat eivät luonnollisesti sovi samaan parveen.

Kolmea parvea ei talvitiloihin mahdu. Vain kahdelle porukalle on hyvät tilat. Kas tässäpä pulma.

Uudet tehomunijat eivät älyä mennä sisätiloihin munimaan vaan ovat kaivaneet poteron johon kukin vuorollaan käy munasensa pyöräyttämässä. Höntit hempukat.

Kesäkausi alkaa vääjäämättä lähetä loppuaan ja kaikki kanaset pitäisi vähitellen usuttaa öisin sisätiloihin. Viihtyvät niin hyvin ulkotarhassa, että vain osa lähtee yöksi sisään. Loput nukkuvat leirinuotiohengessä nokka siiven alla seinänvierustalla. Sissikanoja?

Nyt on minunkin syytä asetella itseni vaaka-asentoon. Nukku-Mattia odotellessa on arvatenkin runsain mitoin aikaa pohtia koirahommaa, kanaongelmaa ja ihmetellä vielä kerran tätä tullimiesten logiikkaa. Veikkaanpa, että samaan aikaan kun tuttavan autoa tongittiin ja miestä kuulusteltiin, ohi sujahti useampi kuin yksi lasti kaikenlaista valon-, tulen- ja tullinarkaa tavaraa. Ja henkilöitä joiden paikka olisi jossain muualla kuin vapaiden kansalaisten joukossa.

Huomiselle paljon hommaa, kunnollinen yöuni olisi tarpeen. Huomenna ei jalka nouse kananuorikon malliin vaan aamunaama on varmaankin samaa mallia kuin Gaddafikukolla.
Hyvää yötä, missä lienetkin.

Mummon rytmikone

Jatkan vielä reissukuvilla, muutama kiva löytyi kortilta. Tässä heti ensimmäiseksi vähän liinaharjaa ja suomineidon palmikkoa, mainio pari ja erittäin yhteensopivat.

Maanantai on ollut pitkä ja kieltämättä tunnelmaltaan vähän painostava. Oli vähän halju olo kun jätin Äitikullan sairaalan pääovelle aamuvarhaisella. En minä siellä olisi kuitenkaan mitään voinut tehdä, joten parempi oli kiiruhtaa kotiin, aamupuuhiin ja päivän hommiin. Sain muuta ajateltavaa ja aika kieltämättä sai taas kerran siivet.

Iltapäivällä puhelin piippasi viestiä; huomenna kotiin, olo hyvä, kaikki hyvin. Helpotuksen huokaus.

Piha on kieltämättä tyhjä ilman siellä piipertävää seniorikansalaista ja on outoa kun mummolan ovi pysyy kiinni. Onneksi tämä on väliaikainen olotila ja huomenna torpanmäen väkimäärä korjaantuu oikeaksi.

Sää oli hieno. Aivan pilvetön taivas ja kirkas auringonpaiste. Lämpömittarin lukemat vähän yskittivät, +5. Ilmankos varpaita kylmäsi ja ilmankos yöksi ulos unohtunut Veli Milton kipaisi kiireesti kotiin kun aamulla raotin töllin ovea. Milton mieliystävä, keinutuolilla ratsastava tupakissa.

Elättelin vähän toiveita, että tämän kesän lentävien tihulaisten lentonäytös olisi kylmenneiden ilmojen ansiosta jo nähty. Katinvillat, iltapuurotarjoilun aikaan laitumella oli niin hirveä määrä mäkäräisiä, että viisainta oli pitää suu visusti kiinni, silti niitä hirviöitä sai kakoa kurkustakin. Yöks. Ei niitä ennen tämmöistä valikoimaa ole ollut.

Ensi yöstä vaikuttaa tulevan kylmä, ehkä peräti hallayö. Eivätköhän ne pikkupistiäiset vihdoin älyä liihottaa talvisäilöihinsä.

Valtte, mitä sie hosut??!

Saa nähdä missä kunnossa yrttimaa on ensimmäisten hallojen jäljiltä. Basilikalle voinen sanoa hyvästit, se hienohelmahan se ensimmäisenä lakoaa rähmälleen kun vähänkin kylmää hönkää jostain puhaltaa. Salaatti ei niinkään herkästi hätkähdä, niillä on se tiuha lehtimassa joka varmaan jemmaa lämpöä.
Chilit eivät ehdi punastua, ne pitää kerätä vihreinä ja kypsyttää sisätiloissa.

Muutenkin kaikki on jotenkin hitaalla. Ensimmäisiä omenoita saadaan vieläkin odotella. Suunnilleen viikko ollaan satokaudesta jäljessä.

Toisaalta, päätimme taannoin pihaparlamentissa, että tämä vuosi on vähän semmoinen välivuosi säilönnässä ja mehunkeitossa. Tyhjennetään pakastimia (mon.) ja käännetään varastot ympäri. Äitikulta on kuitenkin toipilaana seuraavan kuukauden eli kiivaimman mehustuskauden. Ompuista viedään osa mehustamolle ja loput syötetään hevosille. Eikä edes yritetä saada kaikkia herukoita mehuiksi.

Ahneuksissani yritän syömällä syödä satoa pois, tänäänkin hotkin jonkinlaisen herukkayliannostuksen. Ne ovat vaan niin vastustamattoman parhaimmillaan just nyt. Että vielä otan tuon tertun. Ja tuon. *röyh*

Nyt kuittaan itseni petiin, päivä on ollut pitkä. Hyvää yötä, Jadekoiran hassunaaman myötä. Koira, jolla on Mauno Koiviston kulmakarvat ja katse.

Työleirin Sunnuntai

Kuvat reilun viikon takaiselta etelän kiertueelta, ei täällä torpalla jouda nykyisin kameran kanssa haahuilemaan. Ennen syksyä ja syksyn sadekautta (huomaa ironia) olisi monta hommaa tehtävänä.

Sitäpaitsi vanha kunnon canuuna alkaa olla varaosakeräilijän unelma. Siis jos minä olisin varaosakeräilijä, ei minulta työsarkaa puuttuisi. Nykyisin se on enemmänkin riisuttu malli. Kaikki turha hely ja härpäke on karissut kuvaustilanteiden tiimellyksessä pois. Kukapa etsimen pehmustetta kaipaisi tai sitä jotain juttua sinne teleputken päähän? Varmasti jotain sellaistakin on hukassa, joka olisi olennaista kuvaamisen kannalta, mutta en minä tiedä mikä se jokin sellainen on.

Ja mitä ei tiedä hukanneensa, sitä ei osaa kaivata.

Tänään täällä on tehty töitäkin. Tokihan sunnuntaiaamu käynnistyi hitaasti ja monen kahvin voimin.

Sää oli vähän sitä sun tätä joten ruohonleikkuu keskeytyi sateen ajaksi ja työmaa siirtyi tallitiloihin.

Talli on nyt pesty ja kuivuu kovaa vauhtia. Huippuimuri on kieltämättä huippu. Onhan se toki mitoitettu jumalattoman isolle karjalle ja meillä se imuttaa vain yhtä neljäsosaa entisestä käyttötilastaan. Hentoisempi poni imeytyisi poistohormiin.

Lampaidenkin boksi on nyt pesty ja seuraavaksi pääsen sutimaan kalkkimaalia kivirakenteisiin. Lopulta maalaan valkoiset (!) karsinanseinät taas hohtavan valkeiksi. Niin valkeiksi, että hevosten kurapierut näkyvät oikein räikeästi herkkäsielujen silmiin.

Se on sitä inhorealismia joka pitää kintut tukevasti maankamarassa. Muistakaamme, että hevosharrastus ja kotitallinpito ovat vähemmän glamoröösi laji. Ainakin täällä syvällä Suomen maaseudulla. Hovitallit lienevät tahrattomia ja pölyttömiä aina. Eikä niiden asukit pasko seinille psykedeelisiä kuvioita.

Päivän paras juttu oli kummipoika (joka jossain välissä on varttunut aikuiseksi ja jolla on ajokortti ja kihlattu). Ja joka tuli visiitille. Mummo hääräsi suu messingillä kääretorttua ja kahvia ja muutkin herkut lisukkeineen tarjolle. Haistatin huilut ruokapäiväkirjalle ja otin tois kolmannenkin palan kääretorttua.

Tuntui ihan hassulta kun tajusin, että kummipoika on oikeasti ensimmäinen vauva jonka olen vaihtanut kuiviin vaippoihin ja joka on oksentanut härskin maitopuklun kummitädin paidalle. Ja nyt se sama vauva on karvainen iso miehenrohjo. Jolla on varmaan kohta oma vauva puklaamassa tätien päälle.
Elämä läiskäisi taas vähän realiteetteja silmilleni. Kiitos kiitos, ei olisi mitenkään tarvinnut näin avokätisesti muistuttaa.

Kummipojan visiitti sattui oivalliseen aikaan. Tämä päivä olisi ollut varsin raastava meille kaikille. Miksi? Koska huomenna on se päivä kun Äitikullalle asennetaan rytmikone rinnuksiin. Mummosta tulee beatboxaaja. Pakkohan se on mummon tanssia jatkossakin kun tahdit annetaan.

Arvatenkin Äitikultaa jänskättää, minuakin vähän jänskättää ja reipasta pitäisi esittää.
Oli siis mukavaa saada vierailijoita ja tekemistä. Tunnit eivät ole niin pitkät kun ne saa viettää hyvässä seurassa. Ja mikäpä mummolle mieluisampaa kuin lapsenlapsi jota harvimmiten näkee.

Eikä sovi unohtaa sitäkään seikkaa, että kummipojan isä on juuri se luikku joka EI näe tarpeelliseksi pitää yhteyttä. Onneksi pojasta polvi paranee ja paljon!

Näistä Inkoon sataman iltakuvista onkin hyvä lähteä purjehtimaan höyhensaarille. Aamulla herätys vinkuu jo kuudelta, sairaalan osastolla pitää olla kello 0700. Tasan.

Pyhäpäivä oli siltäkin osin mukava, ettei vieläkään tarvinnut avittaa Kullervo The Kukkoa ilmavoimiin siirtymisessä. Kukko sinnittelee elämänsyrjässä kiinni eikä näytä millään tavoin kituvalta. Murheellisen hahmon kukkohan se kuitenkin on, jolla aika käy vähiin. Saa elää jokaisen päivän jonka omin jaloin jaksaa vastaanottaa. Kiekaisua ei enää kuulu, eikä ole kuulunut aikoihin. Tänään se kuitenkin paimensi rouvansa pusikkoon, haukkapoikue hioo immelmannejaan ja muita taitolentokuvioita tilusten yllä. Erityisen hanakasti ne lekuttelevat kanatarhan yllä, naukuvat ja arvioivat kattauksen laatua.

Onneksi eivät ole osoittaneet suurempaa mielenkiintoa eikä yksikään ole intoutunut maistiaista hakemaan.

Patsymummo höntyilee päivittäin pihalla, on jostain syystä intoutunut ulkoilmaelämästä. Äitikulta kehuu kuinka Patsy on niin virkeä ja pirteä, minä kiusaan ja sanon, että se vain haeskelee sopivaa paikkaa johon henkensä heittää. Eikä haukkakaan sitä huoli. No vitsivitsi. Patsy on teräsmummokissa. Ja niin on Äitikultakin. Hyvin se huominen menee.

Hyvää yötä ja nättiä maanantaita. Mangsilla oli unikaveritkin talon puolesta, ihana!

Omanlaisensa kaivos

Jatketaan Orvokilla sillä päivän otsikko kertoo kaivostyöstä. Ei, me emme todellakaan päässeet vielä(kään) tutkimaan Outokummun Vanhan kaivoksen kiintoisia tunneleita ja kivinäyttelyä. Kuokat olalla marssimme koko perhe lampaiden talvimajan äärelle. Tallin eteisessä, heinävaraston sivuseinällä on bäbättimien talviresidenssi. Eihän sillä kokoa ole kuin neljä neliötä, mutta mukavasti bääbät talven siinä köllöttelivät.

Oli millä köllötellä. Heinäpatjalle kertyi talven aikana korkeutta n. 80 cm. Joku matikkanero voisi pikaisesti suorittaa laskutoimituksen siitä, montako kuutiota patjan tilavuus lopulta onkaan ollut.
Oli mitä oli, se piti kuokkia, kaivaa ja kärrätä pois. Kivettyneitä kerroksia, sementöitynä papanoilla ja lampaankusella.

Nythän joku kysyy, että mikä helkatin heinäpatja? No semmoinen heinäpatja kertyy kun lambi valikoivana syöjänä varistaa heinäverkoista liian kortiset heinänpätkät alas. Papanaa ropisee peräpäästä ja sorkilla kun tallotaan, patja tamppautuu, tiivistyy ja kasvaa korkeutta.

Hurjan hyvä juttuhan se patja on, lämmittää talvipakkasilla ja pitää juomavesipaljun sulana.

Niinpä tämä perhe kuokki, talikoi, nosteli ja kärräsi kolmen kottikärryn ketjuna tavaraa pois. Iso-J sisuuntui loppujen lopuksi ja tyhjensi puoli boksia ihan issekseen. Me muut jo poistuimme kaivokselta uskoen, että pyhätyö on hyvätyö.

No, pyhätyöksi jäi pesu, kalkkimaalin levitys ja  tallissa parin seinän pesu painevehkeillä. Eihän se ponin roiskepaska muuten irtoa. Siltikään en luovu valkeista tallinseinistä. Niissä näkyy roiskeet ja röpöt. Ja kun ne ovat tahrattomat, tietää, että talli on puhdas. So simple.

Näiden aherrusten jälkeen onkin hyvä ottaa ensimmäinen heinäkuorma sisään ja ajattaa kuivikepellettien ensimmäinen lavallinen kotiin. Ja hepat saavat taas nauttia tallin yömukavuuksista heti kun syksyn sateet alkavat. Laitumessa kyllä riittää syötävää. Ja osa jää syömättä. Ajattelin aidata vielä yhden uuden päiväsyöntilohkon, olkoon aidattuna pakkasiin saakka.

Turha varmaan kertoa, että saunaan hipsi pölyinen, hikinen ja hirveän pahanhajuinen perhe. Tämä toinen perhe ei haise pahalle. Se haisee ihanasti koiranpennulle.

Tämmöinen omanlaisensa kaivaus, ettenkö sanoisi runsauden sarvi, nähtiin jokunen viikko sitten. Ne ovat nyt niitä kuuluja hermosahoja, jumalanvitsauksia, superpalloja, pikkupiskejä. Eli ehtoja ja aitoja Jack Russel terrierejä.

Jätettiin asia häilyvään harkintaan, sillä Iso-J ei ollut mukana pentulaatikon hämmentämiskeikalla. Tänään hän kuitenkin pontevasti ilmoitti, että pitäähän niitä nyt käydä katsomassa ja tehdä varaus jos meinataan yksi saada. Jumaleissöni, nyt se kakkoskoiran hankinta onkin yhdenäkin Kuningasidea! No joo, koirakassapurkki keittiön pöydällä hellyttää näköjään karskimmankin könsikkään.

Mene ja tiedä mutta yritän saada kasvattajalta audienssin mahdollisimman pian. Nyt pitää takoa kun rauta on kuuma. Ja kyllä, tiedän, että Iso-J lukee tätä päiväkirjaa. Mitäs puhuit lasten kuullen moisia. Semmoisesta puheesta joutuu tilille ja päätyy kahden rekun kuumotettavaksi öisin. Sänkyynhän ne änkeävät kuitenkin.

Joku miettii varmasti nyt, miksei perintöprinssi ole Nassen tyyliin borderi. No siksi ei, että jsillä ainoalla oikealla kasvattajalla ei ole pentuja tälle syksylle ja toisaalta, tänne mahtuu vain yksi borderi kerrallaan. Vääjäämättä sekin päivä on vielä edessä jolloin borderin paikka meillä aukenee. Se päivä ei onneksi ole vielä nyt. Nasse on vahvasti (hajusta päätelleen) kuvioissa mukana.

Joku toinen varmasti miettii tykönään, miksi helkkarissa jackrusseli? No siksi, että minä olen nähnyt elämäni aikana kymmeniä russeleita. Aivan kauheita maanisia superpalloja ja aivan ihania puuhapettereitä. Ne itsetietoiset, rennot koirat ovat tehneet paljon rodun maineen pelastamiseksi. Ja minä uskon, että oma kokemus riittää vielä yhden pienen terrierin kasvattamiseen kelpo koirakansalaiseksi. Sen mopsin hommaan sitten eläkepäivien pulmapähkinäksi.

Päivän muihin aherruksiin voidaan varmasti lisätä tunti kohtuullisen ahkeraa kilvoittelua kuntosalilla ja puolentunnin juoksukoulu. Juoksin kokonaiset kolme minuuttia, loput kävelin. Se on semmoinen ohjelma jossa edetään maltilla ja tasaisesti lisääntyvällä kuormituksella. Sopii hyvin.

Kullevo The Kukko elää vielä mutta lähtölaskenta on päällä. Ei ole kukko kuosissa ei.

Nyt siemaisen viikon toisen (!) viinilasillisen ääntä kohden ja hinaan rääkätyn ruhoni vällyihin. Uni on ansaittu ja tulee tarpeeseen. Päivä kaivoksessa ja oheisaktiviteeteissa oli raskas ja otti kunnon päälle.

Tyhjäpää

Otsikko ei taaskaan todellakaan tee oikeutta näille kuville. Minä olen se tyhjäpää, yllätysyllätys?
Harvat ovat ne järkevät ajatukset jotka päässä tällä hetkellä pyörähtelevät, tyhjillään se pönttö kolisee, kuin tivolin karuselli sateisena päivänä.

Ottaa todella koville tämä arkeen laskeutuminen. Tänään piti elvytellä itseään päiväunilla, puolisen tuntia nukuin ja se on ihme. Päiväunien nukkumistaito jäi jonnekin pikkulapsiarjen tiimellykseen eikä ole takaisin tullut. Paitsi silloin kun olen kipeä. Ja nyt, kun olen ilmeisen väsynyt.

Päikkäreistä huolimatta yritän tässä sinnikkäästi pitää luomia auki vielä tovin.

Aamu oli ankea niin meille aikaisinherääjille kuin vieraspatjan runtelemalle Anoppiarmaallekin. Iso-J:n mamma ja isä tulivat torpalle eilen ja sekin on kyllä pienoinen ihme, että meinasivat ihan pari yötä viivähtää. Yleensä ovat kuin Hätä ja Hoppu, aina jumalaton kiire johonkin suuntaan. Tervetuloa vaan, meille mahtuu kyllä ja on niin kiva, kun jaksavat tänne saakka porhaltaa. Lähtökynnys on korkea joten arvostan ihan tositosipaljon. Kohtahan he taas lennähtävät takaisin andalusian auringon kärvennettäviksi ja seuraava tapaaminen on joskus hamassa tulevaisuudessa.

Siirryin tuvan ankeasta ilmapiiristä varsin mielelläni ulkotiloihin sillä hevosilla oli tänään koulupäivä. Ilohan sitä menoa on katsoa, kumpainenkin on edistynyt yllättävän nopeasti. Nyt maltti on valttia, tämä hitaastikiiruhtaminen on näköjään kova sana hevostemme kanssa.

Orvokki tuli kommentoimaan oppitunteja ja etenkin ponille päätti näyttää oikein pitkää kieltä, niillä kahdella on joku ihme vääntö. Aina illistelemässä toisilleen. Orvokki otti oikein keltaisen kortin käyttöön.

Iso-J ja vanhemmat kurvasivat kotiseutumatkailun merkeissä eteläiseen naapuripitäjään ja viihtyivät reissussa kauan, oli kuulema ollut mukava reissu.

Tälle päivälle ei muita ansioita. Kullervo The Kukko taitaa nyt suunnitella tosimielellä siirtymistä ilmavoimiin, raskas on askel ja habitus hento. Vaari M. veikkasi kukon olevan masentunut. Tai työuupunut. Tokihan kymmenen kanarouvan paimentaminen käy työstä. Monelle miespoloiselle yhdenkin paimentaminen ottaa liian koville *viheltelyä*

No, ansioihin voidaan ehkä kirjata yksi tiukkatahtinen kävelysuoritus. Puolikkaatkin tunnit lasketaan.

Tähän vielä vähän koiraenergiaa, minun omat energiavarastoni vaativat kipeästi lataamista, tyyny on paras laturi.

Höpö höpö ja huomenna lisää!