Sovitin

Juu ei tässä mistään semmoisista sovittamisista ole kyse. Ei kenkien, vaatteiden eikä syntien.

Tämä sovitin on pieni, suunnilleen muistitikun kokoluokkaa oleva muovikalikka. Toisessa päässä usb-liitin ja keskellä kolo johon tungetaan kameran muistikortti.

Nyt on sovitin hukassa.

Tässä talossa on suunnilleen ääretön määrä paikkoja joihin pieni musta muovinen palikka voi kadota. Mikäli katoaminen tapahtui kissa-avusteisesti (tod.näk.), voin sanoa uskolliselle sovittimelleni goodbye. Omilta jäljiltäni se on vielä toistaiseksi aina löytynyt.

Että osaa olla elämä kiinni yhdestä pienestä mustasta muovinpalasesta. Mutta nyt on.
Koska sovitin on se tuikitarpeellinen välikappale siirrettäessä kuvia kameralta koneelle. Enkä jaksa nyt millään yhdistellä kameraa tietokoneeseen kaapelilla. Koska en tiedä missä kaapelit sisältävä kamerakassini on. Huokaus, taitaa olla loputon suo. Ja selityksiä piisaa.

Kuvia on onneksi muuallakin kuin kameran kortilla, mutta siellä olisivat nyt olleet ne kuvat joita olisin halunnut tähän päiväkirjamerkintään liittää.

Sangen ärsyttävää olla näin riippuvainen ja orjuutettu. Mustan muovipalikan orja.
Tekniikan alistama, polvilleenlyömä ja nöyryyttämä. Kurja kuvaajapoloinen.

Huomenna hilpaisen sinne jossa on tyhmää maksaa liikaa ja lunastan itselleni uuden sovittimen. Sitä ennen olisi ehkä syytä vielä kerran tullata reissukassi, siellä saattaa vielä olla yksi lokero johon musta pieni muovikalikka voi ilkeyksissään sujahtaa.

Päivän nimi on tiistai ja tämä on ollut hyvin tuulinen ja sanalla sanoen, keväinen päivä. Eivätkös kevään säät ole oikukkaita?
Välillä meillä on lumipyry, sitten paistaa aurinko, sitten nousee kaamea puhuri ja kohta taas pyryttää.

Nyt tuuli mellastaa torpanmäellä varsin äänekkäästi ja viskoo äkäisesti lunta. Viskoisi edes entisiä mutta ei, uutta työntää taivaalta aina vain kiihtyvällä vauhdilla.

Kaupunkireissulta kyörättiin ensimmäinen säkillinen taimimultaa. Äitikulta komensi minua kahlaamaan aitalle, tuonne umpihangen taakse, pihan perille. Siellä ovat taimikasvatuksessa ratkaisevan tärkeät minikasvihuoneet.

Joku fiksumpi olisi jo syksyllä ennakoinut kevään puuhat ja taltioinut ne helpommin saataville... se fiksu ei ollut Äitikulta enkä se ollut minä. Joten minä kahlaan, olkoon se hankeen syntyvä polku aasinmyssyni ja tyhmyyteni sinetti.

Kaupunkireissulla tyhjennettiin taas kerran kirpputoripaikkamme. Se oli nyt kolmas kaksiviikkoinen myyntijakso muutaman kuukauden sisällä. Ja ilahduttavan hyvän tilin sieltä saa mukaansa. Nytkin tuli nätti nippu seteleitä. Mukava päästä eroon turhasta kamasta ja laittaa se kiertämään.

Seuraavan kerran sinne mennään keväämmällä, huhtikuun lopulla. Silloin voikin hyvin tyhjentää perillisten tämän talven vaatevarastoa, pieneksi jäävät farkut ja neuleet ovat vielä ihan kelpo tavaraa kierrätettäväksi. Samoin luistimet ja hiihtimet, sinne vaan. Syksyllä pitää kuitenkin ostaa taas uudet.

Mutta koskapa päivän sana on sovitin, jatkan vielä hakuammuntaa sen löytämiseksi. Otin juuri uunista ihanan muhevan lammas-feta-oliivi-pinaatti -täytteisen piirakan. Pala sitä ja lasillinen kylmää valkoviiniä työstävät sovittimen aikaansaamaa ärsytystä.

Samperin muovipalikka. Eläköön hyvä ruoka. Tulkoon parempi mieli.

JÄLKIKIRJOITUS: 
Lienee sanomattakin selvää, että tämän tekstin julkaistuani marssin kuin magneetin vetämänä eteisen siniselle kaapille. Otin alahyllyltä kadonneeksi julistamani kameralaukun ja sen sisätaskusta mustan Transcendin sovittimen. Tunsin itseni tyhmäksi. Tältäkö se tuntuu kun muisti oikeasti alkaa pettää??