Kolme ihmettä ja vähän muuta

Nasse pinteessä, mitäs läksi polunraivaajaksi... edelläkävijät joutuvat joskus haasteellisiin paikkoihin.

Olihan se kieltämättä työläs taival hankkiutua aittaan. Aikani seisoin toljailemassa kätevintä reittiä ja totesin, että kissojen tekemä polku on varmasti tarkoituksenmukaisin. 

Kissoja harmittaa kovasti kun heidän hieno hankipolkunsa on nyt mammutin jyräämä.

Ja mikä merkittävintä, ei mene kuin pari kuukautta ja tuossa polun paikalla on massiivinen ruttojuurikasvusto jonka siimeksessä kissojen on pätevä kytätä pihatien tapahtumia.

Vaivani ja ponnisteluni tuottivat kuitenkin tulosta, retuutin röykkiön taimikasvatusalustoja, minikasvihuoneita ja muita härpäkkeitä kätevämmin saataville. Ja muistan tulevana syksynä taltioida nämä keväänkapistukset toiseen varastoon.

Äitikulta pääsee paapomaan multalaatikoita, chilit nyt ainakin pitää kiireesti laittaa tekeytymään.

Suurin vaivahan taimikasvatuksessa on pitää kissakansalaiset ahneine kitoineen erossa taimista. Missä vihreää, siellä kissa. Tässä näytteeksi Justiina-Mummon muotoilema pääsiäisruoho vuodelta 2011...

Taidan tänä vuonna täyttää tuon ruohomaljan suoraan suklaamunilla ja jätän vihreät väliin.

Pääsiäiseen ei enää pitkälti olekaan, pashapurkit olivat ilmestyneet meijerimyymälään! Meillähän eivät muut pashan päälle ymmärrä, joten ihan saan herkkuni itse syödä. Ja koska en näe järkeväksi tehdä ikiomaa pashaa, ostan sen valmiina. Suosittelen muitakin kokeilemaan Lieksan Laatuherkkujen versiota, se on oikeasti hyvää. Monen muun valmistajan yritelmät olen kaapinut kananruokaan, paha on pahaa vaikka sitä pashaksi kutsuisi.

Kyllä tämä nyt muutenkin näyttää kevääksi kääntyvän. Aamulla oli jokunen aste pakkasta, mutta nyt jo aurinko lämmitti jääpuikot valuviksi. Talven kynsien ote kirpoaa päivä päivältä.

Leuto ja lyhyt talvi tämä taisi olla. Meillä oli lunta yllättävän vähän, pakkaskausi oli just passeli eikä kurakausikaan viime syksynä ollut kohtuuton. Maa pysyi kovana ja kohmeisena, vesisateita oli, mutta kohtuullisesti.

On se kuitenkin hieno asia, että meillä on selkeästi neljä vuodenaikaa. Ja loppujen lopuksi, ne ovat juuri sopivan pituiset. Kunkin vuodenajan loppupuolella sitä jo malttamattomana odottaa seuraavaa. Syksyllä lumi on tervetullut, keväällä sitä odottaa lumien sulamista ja loppukesästä minä ainakin odotan innoissani syksyn ruskaa ja kirpeän kuulaita syyspäiviä. Vesisateet ovat nekin tarpeellisia vaikka ovatkin tylsiä.

Ja kesä on aina kesä. Sitä kohden tässä mennään pontevasti. Kevään ensimmäinen ulkonakuivattu lakanapyykki on niin luksusta, niin luksusta.

Tälle torstaille on taas yhtä sun toista ohjelmaa. On jonkinlainen taitolaji tunkea näihin kohtuullisen ohjelmoituihin päiviin mitään ylimääräistä. Tänään on pakko kurvailla siemenpakkaamolle hakemaan kauroja. Kaupunkireissu taitaa jäädä huomiseksi.

Pakkaamo on semmoisen syherötien takana, että en mielelläni sinne kurvaile kelirikon aikaan, en ainakaan omalla pikkukiesilläni, sillä jossa ei ole nelivetoa. Joten nyt on hyvä hetki ja korkea aika täydentää kauralaarit. Säkkejä purkaessa tulee hoidetuksi päivän pakollinen lihasjumppakin, 40 kiloinen säkki on metka harjoitusvastustaja, se on niin hankalan muotoinen, painava eikä siitä saa kunnolla otetta.

Tai saa jos on ihmisen kokoinen. Minä metrinmitta saan tosissani vääntää ja veivata kunnes säkit ovat sievästi rivissä siellä missä niiden pitääkin olla.

Perillinen N lahjoitti äidille oman hevosen

Kevät tuo tullessaan lisää ajankäytöllisiä haasteita. Eilen tuli miekkamieheltä postia. Iso-J:n syntilista ei olisi kestänyt yhtään nopeusrajoituserhettä ja semmoinen on nyt sitten kirjattu lainvartijoiden ylläpitämään  rikerekisteriin. Ja taas pitäisi ajolisenssiä lepuuttaa. 

Eihän siinä kenelläkään mieli mettä keitä kun tuo tilanne taas tulee eteen. Tarkoittaa hyvin pitkälti sitä, että se olen minä joka siirtyy Pesoliton rattiin. Luvassa niitä ei-niin-leppoisia pikareissuja Kajaanin kautta Vantaalle ja illaksi kotiin.

Kiristyy hermot, aikataulut ja leukaperät.

Toivottavasti ei  rapsahda täyttä kuutta viikkoa. Rikkeet ovat kuitenkin niin harmillisen pieniä eikä yhtään oikeaa vaaratilannetta ole aiheutunut. Toki rajoitukset koskevat kaikkia tiellä liikkuvia eikä Iso-J:n aika ole yhtään sen arvokkaampaa kuin muidenkaan. Silti saan purnata koska minunkin elämääni nämä edessä olevat piinaviikot vaikuttavat ja paljon.

Oi miksi oi miksi!!!

Tähän loppuun rauhallisempaa kyytiä, Perillinen N on nyt (vihdoin) oivaltanut, että hänellä on kotona hevonen jolla voi ja jolla pitää ratsastaa ihan päivittäin. Vaklasin ikkunasta kuinka neidit hölköttivät ravia, tekivät stop and go -harjoituksia ja muita kiemuroita. Minä sain tuommoisen söpön kangashepan omaksi ilokseni.

Kuvassa on yksi raivostuttava epäkohta. Tuo oranssi paalinaru, iljettävyys vailla vertaa. Olen niille henkisesti allerginen ja kerään kaikki löytämäni visusti roskapussiin. Ja sitten yksi kammotus helottaa aitatolpassa.

Onhan paalinaru passeli tarvike, yhtä näppärä kuin niksipirkan kiittelemät sukkahousut. Paalinarulla korjaa vaikka mitä ja se kestää. Ja on se siltikin niin karmaisevan hirveän ruma. Hiertää sielua aivan kuin sukkahousut, ne ahdistavat penteleet joihin naisväen oletetaan survoutuvan.

Itse asiassa, maailmassa on kolme ihmettä. Paalinaru, Jeesusteippi ja sukkahousut. Yksikään ei ulkonäöllä koreile mutta ilman niitä moni rakenne romahtaisi.

Menipä syvälliseksi...

Nyt on tämän päivän kahvikiintiö täysi ja on aika siirtyä ulkoilmaan. Jätän läppärin mikrotukikissan hoteisiin.