Pohtimus maximus

Miksi terrierit kieriskelevät? Aina ja kaikkialla? Lelujen päällä, lumella, nurmella, matolla... kierkierkier, hinkhinkhink. Näyttää typerältä, aivan kuin koira yrittäisi hinkuttaa tyhmyyttään pois. Hämmentävän pitkän matkan se eläin kulkee ylösalaisin itseään nylkyttämällä. Omituinen eläjä tuokin.

Tämä päivä on ollut hieno ja aurinkoinen päätöspäivä Maaliskuulle. Ihan tulin asiakseni asiasta kertomaan, ettei nyt lukijakunnalle jäisi väärää käsitystä. Että siellä se akka vaan istuu persus homeessa töllissään ja ottaa kuvia ikkunoistaan. Joita ei pese. Ja valittaa. Ja luettelee töitään. Joita ei saa tehdyksi.

No osittain totta tuokin mutta en minä nyt niin mahdoton ole.
Tämä päivä on jostain syystä ollut sekavien ajatusten päivä.

Heräsin krapulaisena. Yritin eilen psyykata itseäni ikkunanpesufiiliksiin ja sinnittelin ääntä päin yhden (sic!) lasillisen valkoviiniä. Hyvää ja kelvollista viiniä se oli, mutta kun ei hissi toimi niin ei hissi toimi.

Miksi ihmiselle tulee krapula, tympeä kohmelo ja kitkuttava päänsärky yhdestä viinilasillisesta, joka ei sitten ollut litran mitta.

Mitä iloja sitten jää jos viinikään ei maistu eikä mene alas? Ihan vain antioksidanttisten vaikutustensa takia minä olen viinileiliin päin kallellani. Luen vain ne terveystutkimukset joissa ylistetään viinin iloja ja etuja. Ja ohitan sujuvasti huuhaana ne tutkimukset joissa kerrotaan viinin aiheuttamista vaivoista.

Eihän sen viinin kanssa pidä läträtä hillittömästi, semmoisesta pelistä kuuluukin tulla krapula. Ja se on han harrastelijoiden hommaa se. I have no hangover, I have a wine-flu...

Miksi lumi ei sula? Vuosi sitten on ollut jos sulia kohtia pihassa. Kaksi vuotta sitten tänä samana päivänä täällä vieraili närhi. Nyt oli mustarastas joka käy kertomassa huonoista säistä. Missä ne punatulkut luuhaavat? Kolmas talvi täällä ja vain ekana syksynä nähtiin muutama tulkku. Sitten: nada.

Miksi muna on kanaa viisaampi? Meillä oli tänään periaatteellinen keskustelu perillisten kanssa hevosenpidon mielekkyydestä, niihin uppoavasta rahamäärästä ja kaikesta siitä vaivasta jonka isot elukanrohjakkeet ihmisen elämään tuovat. Nuorempi totesi, että "edes sinä, Äiti, et voi tehdä niin tyhmää sijoitusta, että rakennat upean tallin ja pidät sen tyhjänä. Meillä on talli ja siellä on hevosia. Piste".  
Näin.

Vielä toistaiseksi se olen minä joka riemastuu nollasta sataan äärimmäisen hölmöyden edessä, mutta jotenkin veikkaan, että jään kohta toiseksi. Temperamenttia on lapsosille suotu. Ja teini-ikä lisää pentuihin vielä lisää tehoja, sille kiukkuenergian puolelle.

Ja vielä, mihin katosi kyky valvomiseen? Mihin katosi kyky nukkua pitkään?
On oikeasti ihan törkeän epäreilua, että vapaailtana sitä nuokkuu ja pilkkii tuolissaan ja hädin tuskin tunnistaa kymmenen uutisten alkusoundit. Sitten aamuulla kun olisi periaatteellinen mahdollisuus nukkua puoli kahdeksaan, sitä herää heti kuudelta. Eikä saa enää unta.

Vain ärsyttävää koiranunta, torkkumista ja sopivan asennon hakemista. Ja pissahätää.
Luonnollisesti arkiaamuina tyyny on optimiasennossa ja unta riittäsi katsottavaksi asti kun puhelin aloittaa vienon viserryksensä ja siitä siirtyy asteikolla hirvittäväksi raakkumiseksi. Tunnen fyysistä tuskaa erottaessani itseni tyynystä ja patjasta mutta noustava on. Miksi oi miksi ei voi kuitata univelkoja edes lauantaisin?

Tässä lauantai-illan iloksi vielä vako talviseen tyyliin. Ei tässä vaossa pottu kasva eikä siemen idä. Vaan ehkä vesi löytää maahan ja avaa sulalle reitin levitä laajemmalle.

Joo, tätä ja jotain muuta maksimaalista pohdiskelua oli tämän lauantain ohjelmassa. Oli mulla jotain henkevääkin ajatelmaa mutta ne katosivat. Kas kun kello luikahti yli iltakymmenen, luikahti loput järjestäkin jo off-asentoon.

Iso-J oli käynyt Somerolla saakka morjenstamassa vanhoja tuttuja. Terkkuja vaan sinne Kutulaan.

Huomenna olisi ohjelmassa Palmusunnuntain kuviot. Perilliset huiskivat virpomisvitsalla Äitikultaa ja kuittaavat palkkioksi roiman satsin karkkia. Täytyy olla nopea ja vikkelä että pääsen osingoille. Pupuneidin kevätrakeet ovat parhaita!

Ai niin, se suuri kysymys: Miksei Roope Ankan kolikoita enää valmisteta? Ne olivat huippuja.

Älkääkä huomenna uskoko mitään. Se on Aprillipäivä... se seuraa sinua, se löytää sinut, missä lienetkin :D

Let there be light

Yeppers, idästä nousi aurinko!
Eilinen kotiahdistus katosi sen siliän tien kun aamupökertyneisiin aivoihini virisi vähäinen älyn liekki ja se kertoi, että ulkona paistaa aurinko.

Vanha kunnon keltainen pallo!

Ihan on aamusta alkaen voittajafiilikset päällä kun aurinko paistaa.
Valo on kuitenkin armoton. Se paljastaa kaikenlaista ikävää, niinkuin nyt nuo vuosikertapesemättömät ikkunamme.

Otetaan tässä pieni kuvakierros torpalla, näätte itsekin etten mä turhasta nillitä. Niitä ikkunoita on jokunen. Oikein sööttejä maalaisromanttisia pikkuruutuisia mummolamalleja.

Tässä tuvan ikkuna pihatielle päin. Ensimmäisessä kuvassa tuvan ikkuna takapihalle päin. Tuvassa on vielä kaksi muuta ikkunaa, samanlaisia kuusiruutuisia kuin nämäkin.

Ne ovat kolminkertaiset ikkunat ja se tekee ihan itkettävän monta pestävää ikkunapintaa. Per ikkuna. Per huone se on jo paljon ja per talo jotain jota ei pysty ajattelemaan, 4 x 36 ruutupintaa. Ristus!

Epäreiluahan tässä on se, että jos jätät yhdenkin ruudun yhdenkin pinnan huonolle putsaukselle, se likatahra äljöttää taatusti silmiin räikeänä kuin syylä missin otsasta.

Toisaalta neljästä ikkunasta on se ilo, että valoa riittää aamusta iltaan.
Kesällä aina joku näistä on auki niin, että kissat voivat istuksia ikkunalla ja jahdata kärpäsiä. Pysyvät kissat notkeampina ja kärpäset vähempänä.

Tässä telkkarikammarin ikkuna tielle päin, aittavanhus kyyköttää alarinteessä hankien keskellä.

Bougainvillea vaatisi kipeästi pientä tervehdyttävää ja ilmettä piristävää leikkausta. Niin muuten minäkin. Kevätkalpea naama kylpyhuoneen peilissä on ankea näky. Ristin sormet ja sähähdän aina sen mörön nähdessäni.

Sitten kun tuo bougainvillea villiintyy kukkimaan, se saa kaiken ankeutensa anteeksi. Pieni pala helleenien pyhää maata tulee hetkeksi luoksemme. Ihana kasvi, ehdottomasti säilyttämisen arvoinen vaikka vähemmän hehkeä onkin. Vähän niinkuin ne kreikan viiksekkäät mummot.

Telkkahuoneessa viihtyvät kaikki kasvit, sohvaperunasta lähtien. Siellä olen saanut talvehtimaan niin passifloran kuin flamingonkukankin, bougainvilleasta enempää puhumattakaan.

Tämä osa taloahan on se kaikkein vanhin, pitkälti toistasataa vuotta nähnyt. Lattia vinksottaa milloin mihinkin suuntaan ja soffan alla on kylmä kohta. Joskus kun täällä pitää lattioita remontteerata, on tuo vanha puoli se josta aloitetaan.

Tässä telkkahuoneen eteläpäädyn ikkuna.
Ennenvanhaan taloille katsottiin hyvät paikat. Valon määrä on maksimoitu ja koti kumpareelle tehtynä takaa sen, että perusta pysyy kuivana ja tölli terveenä.

Tästä huoneesta tulee siis 2x36 pestävää ruutua lisää urakkaan.
Minä olen tänään oikeasti uhrannut melkoisen paljon energiaa noiden ikkunoiden pesemisen oikeanlaisen strategian hiomiseen. Ei riitä vielä.

Viisas sisareni pesee ikkunansa pääsiäispyhinä. Joka toisen pääsiäisen hän viettää yksikseen ja silloin on ikkunanpesupyhät. Täysin kuivin suin hänkään ei urakkaa selvitä, eihän ikkunanpesu oikeasti olekaan lasten katsottavaa puuhaa.

Ainakaan meillä.

Voi sitä tarvittavan valkoviinin määrää. Ja voi sitä kohmelon ankeutta joka pesu-urakan jälkeen odottaa.

Tässä työhuone, pestävät 36 pintaa etelään.
Vaikeusastetta ja haastetta lisää ikkunan eteen sijoitettu elektronisten vehkeitten muuri. Johtoja on kilometreittäin eikä tuota pöytähommaakaan pura ilman puskutraktoria.

Tämän huoneen voisi oikeastaan jättää Iso-J:n hommiksi sillä huone on hänen valtaistuinsalinsa. Itsepähän tärvelee omat koneensa.

Ikkunalla roikkuu Anoppiarmaalta saatu posliinikukka. Ruma rankula sekin mutta voi jeeveli miten se viihtyy tuossa. Multaa on ehkä desi, kovettuneena ja kivettyneenä pikkuisessa ruukussa. Silti tuo kasvi kukkii, aivan hullun lailla tyrkkii niitä hirveän makealta lemahtavia kukkiaan.

Olen minä kiittämätön, salaa leikkelen posliinikukan nuput pois.
Migreeni on kuitenkin niin välteltävä vaiva että ostan säryttömän päivän vaikka se maksaisi pari kukannuppua.

Portaikossa pääsee vähemmällä. Vain neliruutuinen.
Mutta ylhäällä odottavatkin todelliset jackpotit.

Oleanteri pääsi tuohon, ilmalämpöpumppu puhkuu lämmintä ilmaa, ikkuna tuo valoa ja muutenkin on mukava nurkkaus. Mitä nyt joskus ohikulkeva kissa roiskaisee vähän multia tai koira huiskauttaa hännällään irtolehdet pois.

Nämä kaikki ikkunat on uudistettu Suuressa Peruskorjauksessa vuonna 1985. Aukeavat ihan nykyaikaisella avaimella ja lasit ovat tehdastekoa.

Tokihan autenttinen tunnelma on menetetty samalla kun on pantu modernit ikkunat, mutta toisaalta lämpöhukka on ollut varmasti melkoinen.

Minua kiinnostaisi oikeasti tietää minne ne vanhat ikkunalasit joutuivat. Niistähän tekisi vaikka kasvihuoneen. Joku ehkä tekikin.

Ja näin, tässä yhdeksänruutuinen kolmikerrosikkuna. Pestävää pintaa riittää. En jaksa edes laskea montako niitä on. Ihan älyttömästi kuitenkin.

Kuva vanhempien makuuhuoneesta ja ikkuna etelään. Omenatarhan yli ihanalle eteläpellolle jota himoan liitettäväksi takaisin torpan tiluksiin. Siellä olisi nätti hehtaarin kokoinen kumpare, juuri parhain laitumeksi.

Kuulunut aikoinaan tämän tilan maihin mutta lohkaistu myöhemmin pois. Naapuritilan isäntä hoitaa peltoa sen verran, että saa lehmilleen muutaman rehupaalin. Lisäbonuksena pellon viljelyskäytöstä kahdesti vuodessa levitettävä lietelanta ja sen mukaan tuoma maanläheinen paskanhaju.

Viipyilevä jälkikatku ja vatsaakääntävä ensituoksu.

Perillisten ikkunat. Pienempi vain kuusiruutuinen, isompi vaihteeksi 9-ruutuinen. Oh yes, I'm blessed.

Meillä käyneet tietävät, kuinka yläkerta on käsityönä askarrellen rakennettu. Vanhaan vinttiin on tehty kolme makuuhuonetta, pieni pelitelkkarivälikkö ja kapea eteisaula.

Siellä voi suosiolla unohtaa kaikki standardimittaiset kalusteet ja kaapistot. Vain paikallarakentaen saa sopivat. Ja siksi yläkerran remontti on ikuisuusprojekti, Iisakin kirkko ja Rooman pyhä kaupunki.

Ja koska vanha hirsitalo elää vuodenaikojen mukaan, talvella asennettu kattopaneeli näyttää mielenkiintoiselta kesällä, sekin elää...  Ymmärrän niin hyvin Iso-J:n hetkittäisen nyppiintymisen ainaiseen remontointiin. Siksi jaksan kärsivällisesti odottaa, että meidänkin makuuhuoneemme pääsee muutoskohteeksi. Ne tapetit jotka sinne kolme vuotta sitten valitsin, ovat jo vanhentuneet ihan tylsiksi. Saan valita uudet.

Parraatipuolen eteinen on lasikuisti. Kaksi älytöntä ikkunaa tässä tilassa ja kuvaajan selän taakse jäävässä varastohuoneessa vielä yksi. Pelargoniat verryttelevät jo kesän kasvukautta varten ja hätäisimmät kukkivat. Ei olisi vielä tarvis. Minä katkon ne nuput vielä ihan armotta, kukkikoot sitten kun on sen aika.
Täällä ei hosujat selviä yhtä kasvukautta pidemmälle.

Tästä eteisestä lähdetään ihmisten ilmoille, kaupunkivaatteet ja kouluvaatteet ovat kohtuullisen hyvin turvassa hevosenkarvoilta, kananhöyheniltä ja maalaisaromeilta. Tässä tilassa lemahtaa partavesi ja sivistys. Urbaani henkäys ja kaupungin katku.

Käydään vielä takaeteisessä, siinä sikaosaston sisäänkäynnissä.
Tässä tilassa on kaksi ikkunaa ja viereisen sisäsaunan pesuhuoneessa vielä yksi tämmöinen iso.

Jätin tarkoituksella kinnaskorin ikkunan eteen näkyviin, röykkiöittäin pipoja ja lapasia ja muita talvikamppeita. Tässä eteisessä on karvoja, kissanhiekka-astia, karvakoipisten sisäänkulku ja kumisaapasvarasto. Tallivaatteet ja piharönttöset. Crocsit ja muut rumilukset. Heinänkorsia ja muuta tykötarpeistoa joka kertoo, että olemme maalla asuva lapsi- ja eläinperhe.

Apukeittiöksi tätä tilaa kutsuttaisiin jossain muissa huusholleissa, meillä tämä on lähinnä Apua!-tila. Talon kalleimmat neliöt remontoidaan juuri näihin tiloihin kun sisäsaunatilat uusitaan ja rakennetaan toinen vessa. Vaan ei remontoida ihan lähiaikoina. Korkeintaan valkoisella maalilla on vara vetäistä seinät.

Näin. Kierros torpan ikkunoiden äärellä on tehty. On niitä ihan älyttömästi.

Taidan lähteä kaupunkiin tankkaamaan varastot viikonloppua silmälläpitäen. Ehkä jopa vilvoittavaa valkoviiniä ikkunanpesua inspiroitsemaan? Strategia tosin vaatii vielä ankaraa ajattelua, hiomista ja viilaamista.

Nyt on joka tapauksessa liian aurinkoista ryhtyä pesupuuhiin. Kovalla pakkasellakaan se ei ole viisasta. Sateella ei voi. Tuulella ei kannata. Optimisäitä odotellessa taitaa mennä tämänkin vuoden pesut, sinne jalojen aikomusten ja hyvien suunnitelmien hautausmaalle.

Iso-J ei kuulu torpan muonavahvuuteen tänä viikonloppuna. Kuinkas sattuikaan, synttärit tänään ja mies matkalla etelään koko viikonlopuksi. Vasta tiistaina on aihetta odotella kotiin palaavaksi.
No menköön. Bumerangi palaa aina lähtöpisteeseen.

Hauskaa viikonloppua!

Sää tänään

Sää, sää, sää. Siinä se on päivän puheenaihe siellä, täällä ja varmaan myös tuollakin. Miten voi, miten jaksaa ja miten kehtaa sataa koko ajan? Kuka varasti kevään?

Valkea aamu tarkoittaa minulle mieleni harhoissa vaaleaa, kirkasta ja kaunista kevätaamua. Ei sitä, että aamurähmäisiin näkimiini osuu ikkunan takana tanssivat lumihiutaleet. Ei enää, ei, ei ja ei. Kertakaikkiaan nyt riittää tämä lumisade.

Vänisin ja känisin ja kiukkusin säätila-angstiani ja sitten tulee Äitikulta raportoimaan. Viime vuonna tähän aikaan on ollut pakkasta 16,4. Just. Pitäisikö nyt iloita tästä plussalähmäisestä tuhnusäästä ja heitellä pipoa ilosta ilmaan kun ei sentään ole pakkasta?  Minä jo mielelläni heittäisin pipolla peipposta.

Miksi, oi miksi ei voi olla edes vähän keväisempää?

Sielu alkaa muutenkin olla maitohapoilla tämän viikon takia. Perillinen N on ollut kotona koko viikon, ääni kulkee raakkumalla ja imusolmukkeet (kas kun ei imukravatit) ovat vieläkin kipua aiheuttavasti turvoksissa. Ei silloin mennä kouluun. Iso-J:n tämän viikon ajokilometrit alkavat olla uusissa tuhansissa ja muutenkin kaikilla pinnaa kiristää mitä pidemmälle viikko joutuu.

Syy on sää! Jos aurinko paistaisi ja olisi jotain muuta kuin ankean harmaan märkää, ei kotikomennuskaan ärsyttäisi niin paljon.

Täällä kotona kun kaikki laiskuuteni merkkipaalut muistuttavat ikävästi olemassaolostaan. Pyykit, pesemättömät ikkunat, lukemattomat kirjat, kissankarvat, tamppaamattomat matot ja parsimattomat sukat. Kunnon äiti olisi ne hoidellut tuosta noin kahvinkeiton ja pullanpaiston välillä. Ja ihan selvin päin.

Hönöpäissä hommaillessa ei tule kuin sanomista, paitsi ikkunanpesussa. Titakuoma on jo useana vuotena raportoinut siitä, kuinka konjakki tarkoin annosteluna toimii eräänlaisena mielen lubrikanttina ja ikkunanpesu sujuu vähemmällä kiukulla.

Tokihan sitä voisi ideaa kehitellä... jos oikein riuskan hömpsyn jälkeen hönkäisisi päin klasia, voisivat sitkeimmätkin kärpäsenpaskat irrota helpommin? Sulaisivatkohan ne? Sitten vähän vindusta ja kas, lasi on kirkas -ja toinen tyhjä.

Titakuomalla onkin aina aivan epäinhimillinen urakka ikkunoidensa kanssa. Pieniä ruutuja, vanhaa lasia ja jollain kitillä ja teipillä tiivistetyt, autenttiset wanhat wersiot. Ja silti se urhea nainen pesee ne lasinsa vuosittain.

Meidän torpan ikkunat on uusittu Suuressa Peruskorjauksessa parikymmentä vuotta sitten. Mutta pienet ovat ruudut meilläkin ja niitä on paljon. Sitäpaitsi minä en juo konjakkia joten en pese ikkunoitakaan vuosittain.

Huomiselle olin ajatellut kyllä uutta lähestymistapaa näihin perinjuurin ikävästi Hyvän Äidin titteliä himmentäviin epäkohtiin.

Tänään kiusattiin kissaa. Yritimme saada Veli Winstonista pääsiäispupua. Eihän siitä mitään tule, tuommoinen musta puikulapää ja liian lyhyet korvat. Ei yhtään pupumainen.

Tuohtumus

Kuvassa nuoremman perillisen tunnetta täynnä oleva teos Joukahaisen Kosto.
Tässä ei guggenheimeja tarvita kertomaan minulle mikä on taidetta, ylevää ja jaloa ja eheyttävää -jajajaja- mitä niitä muita typerryttäviä termejä nyt onkaan kehitetty kuvaamaan taiteen olemusta.
Iso osa katsojista ei ymmärrä enintä osaa taiteen nimissä tehdyistä tuotoksista. En yritä itsekään.

Vaan tätä minä ymmärrän. Kuva täynnä tunnetta, päättäväisyyttä ja liikettä. Kalevalani kelvottoman huonosti lukeneena  muistavana en yritäkään kertoa mikä se Joukahaisen main point kyseisessä kostoretkessä oli. Voisin veikata, että tässäkin nopeat ovat ns. syöneet hitaat ja Joukahainen jäi soittelemaan toista viulua.

Mutta komealla hevosella, helkkyvin heloin ja hohtavin jouhin tässä mennään, vetten päällä oikeutta janoten.

Niin monen asian puolesta olisin itsekin valmis karauttamaan kostoretkelle, oikeuden valomiekka tanassa taistelemaan heikompien puolesta. Laiskana protestoin kuitenkin vain täältä kotisohvalta, purnaan ja vänisen.

Tita-Kuoma sen sijaan tekee ja paljon tekeekin. Lyhyesti kysymys on nyt siitä, että Raahen lähellä on kultakaivos. Nyt se juuttaan kultakaivos hakee lupaa losottaa myrkkyliemivetensä mereen, kyllä, sinne pohjanlahteen juuri. Ja kun oma poistoputki ei heillä ole vielä valmis, ovat hakeneet lupaa sujutella liemensä mm. Haapajoki nimistä pikkuista uomaa pitkin.

Kyseinen uoma kulkee halki vanhan viljelysseudun, halkoo laitumia, kulkee ikiaikaisten asuinpaikkojen  ja asutuksen vierestä ja päätyy lopulta melkein umpinaiseen lahteen. Tarkoittaa sitä, että kaivokselta tuleva soosi sotkee sekä uoman että merenlahden. Ja painuu siinä pohjaan että humahtaa. Ja sinne jää. Ei se mihinkään avomereen päädy. Ja tokkopa tuo sielläkään hyväksi muuttuisi.

Pöljät siellä kaivoksella ovat pikkuisen väärin kalkyloineet jätevesialtaidensa kapasiteetin, nyt jo tulvivat, eivätkä kevätsulamiset ole vielä edes vauhdissa. Että ojaa pitkin vaan merta päin.
Perhana. Ei se niin voi mennä.

Nyt näyttää ilmeiseltä, että pöljät täällä Karjalan kunnaillakin ovat samalla sössimisten tiellä. Ei riitä opiksi se mitä Talvivaaralla tekevät ja mitä edelliset ovat jättäneet tekemättä. Täällä päättäjät kierivät mehuissaan kun joku kaivosyhtiö tahtoo tulla tännekin. Nähdään vain työtä ja toimeentuloa ja kiitollisena rakennetaan tiet ja väylät kaivosyhtiön käyttöön.

Korkeintaan joku vihreämpi kunnanedustaja vinkaisee jotta "pidättehän te sitten huolta, ettei luonto pahasti pilaannu". Juu juu.

Nostan katseeni siniselle taivaalle ja toivon, että joku siellä yläkerrassa olisi hereillä. Lähetäs nyt vähän tulta ja tulikiveä päättäjien niskaan. Semmoiset rätingit pitää kaivosväeltä löytyä jotta kestävät merivettä ja Suomen oloja. Semminkin kun justiinsa oli hirmuinen haloo siitä, että mökinmummojen pitää investoida hirmuiset jätevesipuhdistamot ettei Itämeri pilaannu. Pankoot tulpan sinne Pietarin Nevan suulle.

Samaan yläkerran osoitteeseen lähetän myös vienon toivomuksen, että tekee seuraavasta hevosten sukupolvesta vähän päivitetymmän ja parannellumman version. Luokattoman huonosti on hevosten suolisto ja jalat suunniteltu. Oman tallin väki on tällä kertaa kunnossa, mutta murhetta riittää monella suunnalla.

Voimattomana voi vain kuunnella, milläpä autat jos eläinlääkäritkin veikkailevat pitkävetoa vaivojen syistä ja seurauksista.

Onnea ja menestystä toipumiseen ja sisua hoitajille.
Parempia aikoja odotellessa toivotaan edes niitä aurinkoisia kevätpäiviä. Meille on tosin lunta ja räntää luvassa. Kohta on leskenlehtien aika!

PeeÄääs: tässä linkki maikkarin uutiseen aiheesta:

http://tinyurl.com/cbhxbad

Seuraavat puoli vuotta

Se on sitten kesäaika nyt. Tietäkää se ja varautukaa mouruamiseen kesäsäistä.

Kunhan nyt nuo lumet tuosta sulaisivat, voisi vähitellen virittäytyäkin kesätunnelmiin. Trampoliinin paikalla on riuskat 70 cm sulamatonta lunta ja on sitä vielä kaikkialla muuallakin. Tiellä onneksi vähemmän.

Ihan kesäajan kunniaksi hankkiuduin suksille. Pajunoksia piti hakea lapsosten askartelutarpeisiin ja omaan maljakkoon ja koska eessä oli umpihanki, katsoin parhaimmaksi hakea hiihtimet alle. Niillä ei uponnut yhtään.

Talven hiihtoansioihin täten kirjataan noin 100 m sinne ja 100 m takaisin. Tyhjää parempihan se on tuokin. Mutta Hejahejassa tuolla ei heru mainepisteitä eikä mitali kiillotu kultaiseksi.

Less is more, isn´t it?

Mitähän lie tuossakin kuvan tapauksessa sattunut? Jäljet kohtasivat toiset, sitten tuli mylläkkä ja lopun tietää kukalie. 

Ilolla panin merkille, että jänikset, rusakot ja muut ristiturvat eivät ole näillä lumilla mellastaneet ompputarhassa. Pari yksinäistä jälkivanaa löysin. Sen sijaan hevosten tarha on suosittu mellastus- ja riettailukohde, siellä on suolakivi, heinää ja siemeniä. Tästä suuri kiitos sille taholle joka jäniseläinten liikkeistä päättää. Vanhat omenapuut ovat jo ansainneet pari jänisvapaata talvea.

Kovin oli hiljaista vielä marjapuskissakin. Siellä vielä nukutaan. Vieno herukka-aromin henkäys tuli nenään kun oikein vimmassa nuuskutin. Silmut ovat ehkä vähän pulleampia ja silmun sisällä taatusti on kuhinaa. Veikkaisin, että parin viikon päästä tämä länsirinne on radikaalisti muuttuneen näköinen ja puskat ponnahtavat kiepistään ylös kohti valoa ja lämpöä. Niin tekisin minäkin jo mielelläni.

Kesäajan kunniaksi Iso-J lähti Perillinen N:n kanssa lääkäriin. Lapsosen kuume, keuhkojen rohina, kasvojen harmaus ja kadonnut ääni antoivat osviittaa jonkinlaisesta tulehduksesta hengitystiehyeissä. Torstai-illasta saakka sitä ollaan arvailtu ja tulehdukseen päädyttiin. Oli siellä semmoinen. Hoidoksi kipulääkettä kahta sorttia ja lepoa. Minä lisään hoitoon omat rohtoni ja oletan penskan olevan oma itsensä parissa päivässä. Ettei nyt koko kesä menisi sairastamiseen.

Ja täysin härskisti ja itsekkäästi anelen yläkerran suunnasta ymmärrystä, ei kiitos enempää kurkkutulehduksia eikä kuumetautipotilaita tähän torppaan. Vähällä ollaan tautien suhteen päästy ja jatkossakin pärjättäisiin ilman. Menkööt taudit muualle. Meiltä huspois.

Vuorenkilpi on kiva, sieltä se mokoma puskee pintaan vaikka lumen läpi. En muistanutkaan, että meillä on aitan kulmalla koivun alla mokomaa kasvia. Ja niin on eläväisen vihreäkin. Jouluruusut nukkuvat vielä lumihuppu niskassaan, sitä kulmaa on turha mennä tämän kuun puolella tonkimaan.

Vaikka kesä nyt ei aivan just hollilla olekaan, pääsiäisruohoastiassa kasvaa muukin kuin home ja aurinko lämmittää lupaavasti. Kohta, aivan kohta pääsen kiroamaan kelirikkoa, loskaa ja kuraa. Ja marisemaan sateista kun maa ei kuivukaan.

Ne on niitä kevään kestovalituskohteita.

Mutta kesä ei voi tullakaan vielä, hevoset eivät ole valmiita. Niillä on vielä karvanvaihto kesken:

Tästä se kuitenkin alkoi, kesäaika armahin. Olkoon se kiva tasapuolisesti kaikille, edes jollain tasolla.

Pyhäpäivän hommiksi on varattu vielä heinäkuorman haku, sinne siis. Alkavat olla viimeiset paalit joita näille lumille tarvitaan, kohta viritellään ekat laidunaitaukset. Tuskin maltan odottaa. Hädin tuskin.

Titalle lähetän täälläkin paljon kissanposken pehmoisia, lämpimiä ja toivottavasti lohdullisia ajatuksia. Sintti-kissalta ehtyivät elämät viimeyönä, taivaalle syttyi uusi tähti. Pieni ja kirkas. Sieltä Sintti ja monet muut eläinystävämme vilkuttavat tähtikirkkaina öinä terveisensä.

Kulje vain valoa kohti, valoa kohti!

Kanan arvoitus

Lauantai on valjennut ja vaihteen vuoksi sataa lunta.

Eilen oli aurinkolasipäivä ja koska minä ja pleksini olimme edelleen erotetut toisistamme (en tiedä missä ne ovat), hommasin eilisen siristelyillä lisää uusia ryppyjä silmien alueelle. Peli alkaa olla pelattu, silmänympärys on kuin se kuuluisa pakanamaan kartta.

Mutta kun on mieli nättinä niin eivät rypytkään haittaa.

Hirveen nättinähän se mieli onkin, aurinko paistaa ja lämmittää ja lumet sulavat kohisten. Ja totta kai kauhun tasapainon nimissä ja Luontoäidin kieron huumorin ansiosta, sulanutta lunta tuplasti vastaava määrä sataa yhdessä päivässä uutena. My ass!

Tälläkään viikolla en keksinyt ratkaisua maailman murheisiin, en saanut manattua järkeä poliittisten päättäjien päihin, en laihtunut, nuortunut enkä varsinkaan viisastunut. Paljon pohdin kanoja ja kanan elämää.

Kana on mainio eläjä. Pikkuinen, vaatimaton ja omalla tavallaan kauniskin. Jopa minä, lievästi lintufobinen ihminen voin mennä niiden keskelle aivan rentona ja rauhallisena. Vain pelottavasti syöksähtelevät lokit ja rumat naakat aiheuttavat inhon puistatuksia. Kana on ihmisen kaveri.

Meillä on kanoja kahdessa parvessa. On Kullervo The Kukon Wanhan Liiton rouwat, parven vanhimpana hoippuu valkoinen Britney. Se jonka jo kerran julistin kuolleeksi, mutta joka vain nukkui. Heltta vain heilahti kun närkästynyt Britney havahtui paheksumaan raatokeräilijän rivakoita otteita.

Kullervon parvessa on yhdeksän kanaa. Niistä seitsemän kanaa on ruskeita munia värkkääviä tehotuotantomunijoita. Yksi on Britney joka ei enää muni ja yksi Kullervon poikuesisar, musta alholaiskantainen Pataässä. Ummessa sekin.

Outojen Lintujen parvea hallinnoi moneen kertaan kurmootettu vanha silkkikukko, Gaddafiksi moitittu ruma turjake. Hällä on kolme silkkikanarouvaa ja yhdellä rouvalla valkoinen nuori kukkopoika, viime vuonna kuoriutunut komistus. Kukkopojan kohtalo on vielä vähän kiikun kaakun. Jos ei osaa olla nätisti ja haluaa ns. kalifiksi kalifin paikalle, se on niksnaks kaula katki Fiskarssin neuvotteluissa. Mutta jos vanha kukko muuttuu vaivaisukoksi, nuori kukko on ns. kruununperijä. Katsotaan päivä kerrallaan kuinka kevät kanalassa etenee ja mitä ratkaisuja siellä pitää tehdä.

Kanat ovat kovia kiusaamaan jos sikseen tulee. Ja hirveitä pyrkyreitä. Toiselta viedään vaikka mato suusta jos suinkin mahdollista. Ne nokkivat, räkättävät ja potkivat toisiaan jos joku yhtään provosoi. Kyynisesti voisin todeta, että aivan tyypillinen naisvaltainen yhteisö.

Ruskeat tehomunijat ovat ns. uraohjuksia. Ne munivat, munivat, munivat, plop-plop-plop. 

Munaa pukkaa ja kanaparka polttaa itsensä burnouttiin muutamassa vuodessa. Eivät ne sille mitään voi, ne ovat jalostettu semmoisiksi. Meillä on tehokanalaan verrattuna pieni parvi ja leppoisat olot, joten munintauransa päättäneetkin ylisuorittajat mahtuvat parveen. Ne höperehtivät omiaan ja yhtenä aamuna heltta ei sitten enää heilahdakaan. Kana lensi taivaalliseen kanaparveen. 

Tehokanalassahan semmoista laiskottelua ja leppoisia rouwanpäiviä ei hyvällä katsota, lihamyllyn ja nuggettikoneen kautta maailmalle lähtee munimaton ja tuottamaton kana. Onneksi minä en elä tehokanalassa...

Ruskeat kanat ovat pelottomia, seurallisia ja uteliaita. Ne juttelevat kovasti ja syövät kädestä. Niillä on ilmeitä ja omia temppujaan.

Outojen Lintujen parvi on täynnä haudontahimoisia emoja. Niiden elämäntehtävä näyttäisi olevan munantuotannon sijasta suvun jatkaminen. Munat ovat pieniä ja vähäpätöisiä ja niitä tulee harvakseltaan.

Kolme chabo-rotuista kanaa omivat alleen silkkirouvien pikkuiset munat, väsäävät pari omaa tuotostaan lisäksi ja sitten levittäytyvät hautomaan. Tuossa vaiheessa pitää olla vikkeläsorminen ja peloton, munat pitää kerätä kiireesti pois mikäli EI tahdo tipuja. Kana kyllä näyttää lopettavan hautomisyrityksen (hetkiseksi) ja luovuttaa yritysvuoron seuraavalle.

Tällä hetkellä yksi ruskea chabo hautoo. Aluksi siellä alla oli silkkikanan munia, niitä oli kolme. Chabokana hääti valkoisen silkkikanan pois hautomasta ja omi pesällisen itselleen.

Nyt kun alkaisi olla tipujen aika, pesässä tapahtuu ikäviä asioita.

Hautova kana on työntänyt altaan kolme munaa, ne köllöttävät pesäkopin laidalla. Ei niistä enää elävää tipua tule. Tänään ne pitää siivota pois.

Minusta tuntuu, että nämä kolme hylättyä munaa ovat ne alkuperäiset silkkikanan munat. En tiedä olivatko ne jotenkin viallisia, lähinnä kai hedelmöittymättömiä, eikä niistä olisi tipua tullut. Vai onko sittenkin mahdollista, että kana tunnistaa allaan olevat munat? Omia hautoo, vieraan munat työntää pois?

Jos näin olisi, Käki olisi kai kuollut sukupuuttoon sillä sehän munii toisten pesiin ja pikkuinen västäräkkiparka elättää käenpoikaa omanaan.

Tässä kohtaa tunnustan tappioni kanalle ja kanan ikiaikaiselle viisaudelle.

Valistakoon minua se, joka tämän arvoituksen osaa järjellä selittää.

Tänään on pakko ottaa osumaa ja tutkia hautovan kanan alusta. Eilen huomasin yhden rikkoutuneen ja tyhjän munankuoren saman pesän takalaidalla, onko siitä tullut tipu vai onko sisältö valunut heiniin? Se selviää vain varovaisella vakoilulla. Perillinen N on saanut syntymälahjaksi munavarkaan sormet joten hän ropeltakoon kanan alla.

Kovasti odotan kevättä ja sitä päivää kun saamme laskea kanat tarhaan, maata kuopsuttamaan ja matoja vainuamaan. Hannumyrskyn murjoma seiväsaita on toki korjattava ja muutenkin koko kanalahommaa pitää uudistaa.

Se on niin kivaa istuksia aurinkoisena aamuna pihakeinussa kahvimukin kanssa ja seurata kanojen elämää. Niillä on niin mystisiä juttuja, ettei sitä ihmisälyllä voi tajuta. Sen minä olen jo aikaa sitten tunnustanut, että halveksuvat tuhahtelut kananaivoista ovat pelkkää kateellisten ihmisten panettelua. Heltan alla piilee nero. Vaistoillaan ja miljoonavuotisen historiansa tuomalla viisaudellaan kana on älykkäämpi kaksijalkainen kuin ihminen ikinä. Löydätkö sinä maata kuuntelemalla itsellesi evästä?

Kana ei ole keksinyt pyörää, ei eurobondeja, ei vakuusrahastoja, ei antibioottia eikä laukaissut yhtäkään ydinasetta. Kana elää lyhyen ja joskus melko väkivaltaisenkin elämän, mutta kana löytää aina ruokaa.

Hauskaa lauantaipäivää, missä lienetkin!

PeeÄäs: kuvat ovat sekalainen otos omista arkistoistani, uusia kuvia en ole lähtenyt talven aikana kanalasta hakemaan kun kuvausolosuhteet siellä ovat niin huonot. 

Hovimestarin erehdys

Hovimestariasuinen Veli Winston on hurmaava kissa. Ei ehkä turhalla älyllä kuormitettu, mutta kelpo kissa kuitenkin. Kuva on parin illan takaa jolloin telkkarihuoneessa oli tuommoinen esitys päällä. Vanha Justiina makasi täysin pihalla kaikesta tuolin yläosalla eikä olisi huomannut vaikka Winstonin tilalla olisi ollut sininen kiinalainen marakatti.

Kerron vähän myöhemmin mikä Monsieur Pöntöniä noin järkytti.

Tänään oli eläinten huoltopäivä. Tai mitä uutta, ainahan se on karja hoidettava kun sitä on torpalle hommattu. Tänään oli kuitenkin semmoinen päivä, että ulkopuolisten asiantuntijoiden apua tarvittiin. Päivällä tuli vuolija huoltamaan hevosten kaviot. Eikä ole mikään turha heppu, kyseli viestillä passaako tulla 45 minuuttia etuajassa.

Tässä kohtaahan hevosharrastaja lentää ällistyksestä seljälleen. Sangen useinhan kengittäjät tunnetaan siitä, että ne eivät soittele, pahoittele eivätkä varsinkaan anteeksipyytele. Ne tulevat silloin kun heille passaa. Tai jättävät tulematta. Osa syynsä tähän on varmasti joidenkin hevosharrastajien valitettavan holtiton laskunmaksutahto. Tai jokin muu. Onneksi kunnon miehiäkin alalla on ja monta tunnen nimeltä.

Niin, kaviot tulivat huolletuksi. Se ruskea, huohottava pieneläin joka meillä toimittaa koiranvirkaa, se mokoma pääsi tänään vihdoin trimmaajan käsittelyyn. Joskus muinoin minulla oli tapana trimmata itse koirani, isot ja pienet terrierit. Mutta ei täällä maalla kuulkaa jouda. Työtä on silmät, korvat täyteen.

Tämännäköisenä se ruskea, huohottava pieneläin, koiraksi kutsuttu, palautui kotiin. Sulavalinjainen ja sievä, niin hirrrrveen nätti poika. Kyllä nyt kelpaa terrierin kanssa patsastella. Vyötäisilleen kertyneistä makkaroista en mainitse mitään, ei kertakaikkiaan ole varaa solvata koiraa... koira liittyy oitis katuviin ylensyöjiin ja katuu talven aikana ahmimiaan herkkuja. Eikä ole siinä kerhossa yksin.

Mutta mitä tekivät kissat? Veli Winston huusi (kuvaannollisesti): VAIHDOKAS, VÄÄRÄ KOIRA! -Nassen nähdessään. Pakeni häntä pörhällään riihen suojiin ja hiipi sieltä mummolaan tasoittelemaan pulssiaan. Kermakippo auttaa aina järkyttävissä tilanteissa. Minä suosisin kyllä konjakkia, kerma lihottaa.

Veli Milton tutki ja tsekkasi ja omaksi totesi:

Tallissa Nasse törmäsi uudelleen Winstoniin. Kissa ei vieläkään tuntenut koiraa oman lauman jäseneksi. Sylki ja sähisi ja murisi ja vetäytyi loimitelineen suojiin. Nasse vinkui, kerjäsi ja käyttäytyi naurettavasti anellessaan heimotervehdystä.

En tiedä mistä sille reppanalle kissalle moinen black-out tuli. Vielä pitkään kotonakin kulki kulmat kurtussa, mulkoili koiraa epäluuloisena ja kyyläsi kauempaa. Mieluummin ylempää.

Olen aina sanonut, että kissat ovat omituisia. Ja meidän hovimestariasuinen Winstonimme on kiistatta yksi oudoimmista. Silti en tuota karvapersausta pois antaisi, jotenkin tuommoinen höntti sopii tähän torpan kokoonpanoon äärimmäisen hyvin. Viisaus ei asu meissä.

 

Viisautta on kuitenkin olemassa, rouvan pelko on perinteisesti miehisen viisauden alku. Mene ja tiedä. Ja kerro jos tiedät.

Iso-J osoitti piileviä kykyjä. Astui aivan vapaaehtoisesti (vähän vain puhelimitse yllytin) sisään hevostarvikeliikkeen konkurssipesän loppuunmyyntiin. Eihän semmoinen mies voi aivan kelvoton olla joka palaa kotiin mukanaan suitset, hienonhienot ruskeat suitset. 

Niin, näköjään Iso-J on yhäkin kehityskelpoinen yksilö. Osaa hoitaa hevoset ihan yksin ja ostaa niille tuliaisia. Kohta häntä voikin kutsua hevosmieheksi. 

Takaisin Herra Hovimestariin. Katti hävisi kuin rosvo Lontoon sumuun eikä ole vieläkään ilmiintynyt. Varmaankin vuodattaa jossain hämärässä nurkassa viihtyvälle angstiselle Elli-neidille järkytystään. En tiedä kuinka kauan tässä kissan kriisissä mahtaa mennä, ei ole moista ennen nähty.

Ai joo, se eka kuva ja Winstonin teelautasmalliset silmät...

Se oli Animal Planet -ilme. Vuorossa oli joku ötökän elämää -jakso. Kusiaisia tai jotain muuta jännittävää, Veli Winstonille riittää näköjään vähempikin.

Ja minulle riittää nyt valvominen, kello on törkeän paljon ja huomenna on pitkä päivä. Itse asiassa, liian lyhyt päivä suhteessa siihen, mitä pitäisi saada aikaiseksi. Ja eniten ehkä tympii se, että listalla on vain tylsiä tehtäviä: tee ruokaa, etsi itsellesi hyvinpalkattu työ, silitä hirveä läjä pyykkiä, pese vessa, nuorru....

Plääh.

Hyvää yötä!

Kevätpäivän tasaus

Jippii, se on nyt sitten aurinko siirtynyt pohjoiselle pallonpuoliskolle ja meillä alkaa kesäaika.

Sunnuntaina tapahtuva turhanpäinen kellojen rassailu on oikeastaan kaikkein varmin kevään merkki. 

Tottahan toki se ottaa päähän veivata kaikki kolmekymmentä torpan kelloa tunnilla eteenpäin. Vallankin kun tietää, että maanantaiaamun tokkurassa katsoo ajan sen ainoan siirtämättömän kellonperhanan mukaan. Ja myöhästyy.

Ja luontoäiti, se kelvoton heitteli meitä laittoman iljettävillä lumikuuroilla päin naamaa, tietysti. Lunta on tullut reilussa vuorokaudessa hilpeänhauskat 10 senttiä. Nyt ne ovat painavaa vetistä sohjoa joita ei hulluinkaan lumimies lähde kolailemaan mihinkään. Huomiselle luvatut lämpöasteet pitävät huolen, että nuo sulavat pois jaloista vielä tämän viikon aikana.

Auramies kävi sentään päivällä ja työnteli ajoväylät puhtaiksi. Eihän täältä pääse autolla tielle jos lumi sulaa, jäätyy, sulaa ja kokkaroituu aina vain pahemmaksi kyntöpelloksi.

Päivä oli oikeastaan ihan mielettömän keväinen, säiden puolesta. Eikös kevään kuulukin olla epäreilu, raukkamainen ja äärimmäisen oikullinen? Sitä oli tänään.

Muilta osin päivän maineteot ja ansaitut ahkeruuspisteet jäivät harmillisen vähiin.

Olkoon huomisen anti suurempi.

Hankihauskaa

Lauantai-illan huumaa Torpan tyyliin... Elli riiaa visiittikoira Bobia kun ahdasmielinen kotiväki ei päästä neitiä kylille maalismoukujaisiin. Edellisen kyläreissun tuotokset saatiin onnistuneesti sijoitettua eteläiseen Karjalaan mutta eihän sinnekään pentuja äärettömästi mahdu. Joten Hönö-Elli jumii kotona ja riiaa hönttiä koiraa. Nassea ei riiaa koska Nasse on Setä.

Sunnuntaiaamu oli aurinkoinen ja kaunis. Heti aamusta jo plussalla. Pihan ylittäminen ja ylipäätään siellä hallitusti eteneminen on extremelaji. Mikään hiekka siellä ei pysy, liukuu sivuun tai uppoaa sulavaan lumeen. Joten hiihtelen, hitaasti ja huterasti.

Nakkasin hepat aamun kirkkauteen ja hiihtelin tupaan pitkälle aamukahville, ei mitään seisaaltaan haukattua leivänkänttyä vaan ihan tuvan sohvalla pötkötellen nautiskellut myslit ja runsain mitoin kahvia. Ja viikonlopun lehdet. Muut nukkuvat, se on pyhäaamun parhautta. Toki varmistin aamurauhan ruokkimalla katit ja koiran ja päästämällä Veljekset pihalle. Elli tömisti taas kerran hirmu jytinällä takaisin yläkertaan mököttämään.

Päivän teema oli "hankihauskaa". Hanki hauskaa ja mene hevosella hankeen.
Naapurin Minna huikkasi huomenet tallin ovelta tasan kello 12 ja siitäpä siirryttiin käynnistelemään hevosvoimia. Luomuneliveto, ehta kauramoottori hörähtää ihmiselle ja kysyy kirkkain silmin "mitä tänään tehtäsiin? Vai syödäänkö jo?"

Tamma lähti ihan ponnella hankeen, eiliseltä tutuille reiteille. Pikkuisen hällä alahuuli värähti ja niskoja nakkeli kun tajusi, että tarpomispolkua piti ihan omin jaloin jatkaa, pellonlaitaahan täällä piisaa.

Eilisen kommenteissa Toveri Tita kehotti kirittämään hevosta takaa. Oi kuule, ei tuo tamma lähde työntämällä käyntiin. Jos ei mamma kulje edellä ei kulje tammakaan. Paitsi sitten kun mamma sanoo pontevasti pahan sanan. Koska mamma meni justiinsa lakkoon, otti kuski hoputtimen käteen. Ja kas, ihme! Ketterästi nousi jalka ja suunta oli eteen.

Kuskillakin oli kivaa. On ihanaa, että voin joskus tarjota naapuriapuna pientä vaihtelua pikkulapsiarkeen. Lastenvahdiksi en tarjoudu, mutta hevosta lainaan mielelläni. Sillä pääsee kätevästi ja vähällä vaivalla arkea hetkeksi karkuun. Muistan toki oivallisen hyvin mitä luksusta tallireissut aikoinaan olivat itsellenikin.

Perillinen N joutuu valitettavasti työstämään vielä kauan suhdettaan onnistumisiin ja epäonnistumisiin. Tänään hänellä ei ollut hyvä päivä hevosen kanssa ja kun vielä oli kaverikin painetta tuomassa niin kiukkuhan siitä nousi.

Ovetkin siinä paukkuivat ja pitkän keskustelun paikka aukeni vähän pyytämättä.
Äitiinsä kun on tuossa suhteessa tullut, reppana saa työstää onnistumisen pakkoaan vielä vuosikaudet.
Perillinen M on tuossa suhteessa rennompi ja rauhallisempi. Hänellä on niin vankkumaton itseluottamus ja usko omiin kykyihinsä, että ei varmaan edes tunne sanaa epäonnistuminen. Ei semmoista ole hänen maailmassaan. On vain asioita jotka eivät ehkä juuri nyt suju, mutta jotka kyllä sujuvat kohta.

Onneksi kaapista löytyivät ainekset mokkapaloihin ja perillinen N pääsi loistamaan leipurina. Hyviä, meheviä ja räävittömän makeita niistä tulikin.

Maanantai kärkkyy jo ihan nurkan takana ja tämän päivän paisteella pitäisi pärjätä ainakin pari päivää. Lunta ja tuiskutusta on luvassa heti huomisen riemuksi.

Tulevalla viikolla hevosvoimilla on edessä paljon puuhaa ja vuolijakin käy kurkkaamassa molempien menopelien mahanalusen. Nasse pääsee vihdoin ja viimein villahousuistaan ja minä yritän jollain ilveellä hallita aikataulukaaosta. Keskiviikko näyttää nyt jo katastrofilta, toivottavasti yhtään mitään ylläriä ei ole tulollaan.

Nyt kuitenkin vielä illan viimeiset hitaat, halihali ja hampipesu. Nukku-Matti kellistetään tänään heti, ensin toki pitää siivota liiat kissannahkat pois sängystä. Siellä näkyi olevan ruuhkaa...

Liha(s) on heikko

On se vaan myönnettävä, kaukana historiassa ovat ne nuoruuden notkeat päivät jolloin lihas oli piukea ja askel ketterä. Monet unohduksen lumet ovat sataneet entisen hyvän fysiikkani ylle. Nyt on askel lyhyt ja lihaksen paikalla kivettynyttä massaa.

Treenin puutetta, sitähän se. Liikaa leppoisia rouvanpäiviä ja kotoisten lihapatojen äärellä notkumista. Liian vähän ruumiillista työtä, kieltäymystä ja asketismia. Laiskan liha(s) on heikko.

Tänä aamuna en herännyt päänsärkyyn. Sen rinnalle ja ohi kiri hemmetinhirveä, asteikko kamalasta hirveään ei riitä. Olin täysin jäykkä. Kuin keppi, tönkkösuolattu muikku.

Ja nyt seuraa se noloin homma. Tunnustus kuinka tähän tilaan päädyin.

Olisihan mun pitänyt jo Iso-J:n ilmeestä tietää... hän karautti työreissuilleen ihmeen hilpeänä. Soitteli sopivasti kun olin tullut aamutallilta tupaan kalibroimaan kofeiiinitasapainoani. Kertoi, että halontuoja on tulossa, ole valmiina.

No pihaan ajoi punainen auto ja veti perässään hirvittävää peräkärryä. Se oli niin tiukkaan pakattu polttopuuta että en ole ikänä päivänä semmoista lastia nähnyt. 2,7 pinokuutiota tiukkaan pakattua puuta.

Kuski esitteli itsensä Viljamiksi, ikää 77 v. Ja eikun purkamaan. Pappa kipaisi kuorman päälle ja sylys täynnä alas ja rupesi latomaan.

Minä yritin vinkua, että eikö niitä voisi jotenkin kipata tuohon riihen lattialle, kyllä me sitten viikonloppuna ne pinotaan. Ei voi kipata, tulee roskaa ja turhaa työtä. Pitää pinota heti. Ja niin pinottiin. Pappa ei edes puuskuttanut silloin kun minä olin jo tuhannen romuna.

Kaikista kauheinta oli se, että hän oli itse, yksin, lastannut puut ensin ladosta mönkijän kärryyn, ajanut auton peräkärrylle, purkanut ja lastannut uudelleen. Että samoja puita värkkäsi moneen kertaan.

Perillinen N piirsi Soturikissan

No, me sitten saimme puretuksi ja pinotuksi sen kuorman.

Sen jälkeen tein normaalit tallihommat ja normaalin perjantaipäivän ja rojahdin kohtuullisen väsyneenä illalla petiin. En jaksanut edes läppärin kantta raottaa.

Aamulla sitten olo oli mitä oli. Lihakset vinkuivat ja nivelet kitisivät. Ja sitten soi puhelin; Viljami tiällä huomenta, mie tuon justiinsa toisen kuorman. My ass!!

Onneksi Viljamilla oli kiireitä (ja iskias vaivasi) joten hän jätti peräkärryn riiheen ja kurvasi pois. Ei ihan samalla forssilla tarvinnut purkaa.

Nyt on kesän saunapuut riihessä, passaa fiilistellä saunan terassilla kesäiltoina.

Sen tiedän, että huomenna ei Viljami tuo puukuormaa, peräkärry on meillä! Kaupat on toki tehty myös ensi talven uunipuista, niistä pitkistä haloista.

Juuri kun olimme saaneet kuvan määrän tuplattuna nättiin pinoon, pihaan tuli naapurin Minna. Olimme sopineet hevosaktiviteeteista. Joten vaihdoin vain kuivaa ylle ja riensin harrastuksiin.

Tammalle laitettiin kevyt varustus sillä hankeen tuli lähtö. Ei satulaa vaan pelkkä satulahuopa ja ratsastusvyö jalustimineen. Minna kiipesi kyytiin ja minä näytin tietä. Hankeen mentiin ja tietysti se olin minä joka toimi lumiaurana. Hevonen sipsutti nätisti valmiilla väylällä perässä.

Siinä vaiheessa kun minä juoksin hangessa ravikuninkaan perillisen rinnalla ns. jäniksenä, totesin että hullunpuuhaa tämä hevoshomma. Juoskoon hän jolla on neljä jalkaa. Hiki tuli hevoselle, hiki tuli kuskille ja arvatkaa puuskuttiko "jänis" pää märkänä pajukkoon nojatten. Kyllä. Khylkhyl.

No kyllä se homma siitä hyväksi kääntyi ja minulle jäi tehtäväksi lähinnä nojailla tarhan aitaan ja pitää seuraa Soppaponille. Askeltakaan en olisi enää jaksanut ottaa. Näillä lihaksilla ja näillä kiloilla ottaa kunnon päälle kirmata märässä umpihangessa, litimärät uggit jalassa. Nekin perhanat saivat jo osumaa, tuli ikävä palkeenkieli oikean käpälän kuljettimeen, toivottavasti suutari osaa parsia kasaan. Uusia ei ole vara ostaa.

Kuvassa Suomenhevonen menee metsään, lumikelkan uralla oli näppärä käppäillä ja tietä riittää. 

Iso-J:n kanssa värkättiin taas yksi uusi versio heinäverkosta Soppaponin karsinaan. Nyt on pienempi ja korkeammalla. Se pahuksen vitsaus poniksi saa olla melkoinen akrobaatti mikäli meinaa verkottua, toistaiseksi tämänpäiväinen versio on poniturvallisin. Kaikki mahdolliset kauhuskenaariot on yritetty ottaa huomioon. Aamu näyttää... 

Innolla odotin illan saunaa, pihasauna lämpeni ja sain vihdoin lämpöhoitoa vaivaisille lihaksilleni. 

Harri-serkku tuli huiman koiransa kanssa myös, pitkästä aikaa. Nasse-Setä viiletti hullunrallia pitkin pihaa, ihan ehtaa metsäsikatyyliä!

Googleparka muuten tarjoaa edelleen metsäsika -hakuun osumaa Hirnakan torpalle. Vähissä ovat metsäsiat Suomessa jos ainoa löytyy meiltä. Mutta meillä onkin paras metsäsika ikinä, Nasse-setä.

Nyt lienee aika kuorruttaa itsensä horsepower -linimentillä ja maastoutua petiin.

Huomiseksi menin huimana sopimaan kaikenlaista hankiliikuntaa.... liha(s) kituu huomennakin.