Vuoristorataa

Kemialliset aseet

Päivä on ollut melkoista tunteiden vuoristorataa. 

Aamuhan lähti käyntiin ihan hienosti tykkihyvällä jalkajumpalla koutsin kanssa, hieman polvet notkuen (vain hieman) hoipertelin pukkarin puolelle. Sitten pikapikaa fyssarin tiskille, pidemmän aikaa piinannut lapajumi oikealla puolella vaati tarkastelua. Epäkäslihaksen takaosa (?) ja pitkä selkälihas riitelivät keskenään ja tuloksena oli aimo jumi. Vähän se jo aukenikin ja nyt selkääni koristavat siniset kinesioteipit.

On se vaan loistohomma, että saan saman katon alta kaikki palvelut mitä kehon (ja mielen) hoitoon tarvitaan. Tunteiden vuoristoradalla olinkin komeassa nousukiidossa kun kikkailin autoa kotia kohti.

Kengittäjä saapui silloin kun pitikin ja siitä alkoi Töttiksen show. Ja alamäki. Kengät sai kyllä ottaa irti, mutta auta varjele kun uusia piti kilkutella kiinni. Se ei nyt kertakaikkiaan sopinut Töttiksen biorytmien kanssa yksiin ja kolmella jalalla seisominen oli tälle hevoseläimelle (myytävänä, halvalla) tänään mahdotonta. Molemmat etukengät on nyt kuitenkin hevosessa kiinni. Takakengät ei. Ne odottavat tallin pöydällä, että haen klinikalta rauhoittavia aineita geelimäisessä muodossa (koska piikkikammo, hevosella). Sitten otetaan uusi yritys.

Suoraan sanoen v-tutti se porsastelu ja tukanheiluttelu, ihan jonninjoutavaa ja tarpeetonta. Olkoon vaikka kuinka pms-oireita tai ihan mitä vaan. Sikamaista käytöstä en hyväksy hevoselta enkä muiltakaan elollisilta olennoilta. Onneksi kengittäjämme on maailman rauhallisin ja hevosta aidosti kuunteleva kaveri. En kertakaikkiaan ymmärrä mistä tämä äkillinen protestointi naulaamista kohtaan, sama tyyppi on kuitenkin meillä hevosten pedikyyrit hoitanut kohta viiden vuoden ajan eikä yhdelläkään kerralla ole ollut minkäänlaisia käytösongelmia. Onneksi Vallu seisoi omalla vuorollaan kuin patsas. Ehkä kerran vähän korvat heilahtivat. Olen varmaan aiemminkin maininnut kuinka yksi järkevä ruuna paikkaa monen puolipölhön tamman aiheuttamat murheet. MOT.

Kolmen tuuman tappi silmien välissä ja v-tutuskäyrä ynnä verenpaineet tapissa lähdin kuromaan aikataulua kiinni ja takaisin kaupunkiin. Sieltä pikapikaa kotiin kääntymään ja taas matkaan. Esikoisen riparipassissa on vielä aukkoja ja niitä parsitaan nyt urakalla, aikaa on palmusunnuntaihin. Ja kyllä, kulkemisiin tarvitaan autokyyditys koska bussit eivät täällä todellakaan kulje samaa tahtia kuin kolmosen ratikat. Kymmenen kilometrin matka julkisilla ottaa bussien aikatauluilla toista tuntia.

Kun sitten viimein iltaseitsemän jälkeen raahasin kauppakassit Torpan portaita ylös, tuntui, että nyt lähtee näkö ja järki. Nälkäkin oli sietämättömän kova. Enkä minä todellakaan ole kivaa seuraa kun minulla on nälkä ja minua väsyttää sekä korpeaa erään hevoseläimen typerät temppuilut.

Päivän awwwww -momentum oli tämä pikkuinen orvokki joka heti lumivaipan alta päästyään päkisti kukan. Onko suloisempaa? No tähän päivään EI. Tuo on hieno. Kiitos Äiti Luonto, vaikka sekaisin oletkin, ovat kukat aina yhtä ihania.

Onneksi Toveri Tita lähestyi tekstiviestitse ja tiedusteli puhelumahdollisuutta. Jo vain se järjestyi ja toivottavasti päivä piristyi myös siellä pohjoisemmassa, minä sain tarpeellista vertaistukea (joskin valitettavan murheellisissa merkeissä) ja ehkäpä pystyin antamaan jotain ajatusta tulevia koitoksia varten. Ehkä en. Hengessä mukana kuitenkin olen!

Nyt tämä keskiviikko saa luvan olla taputeltu, painan Julkaise -nappulaa ja siirryn vaateriin. Minun piti vielä hautoa lapaani lämpötyynyllä ynnä hinkata putkirullalla mutta nyt ei pysty eikä jaksa. 

Hyvää yötä, missä lienetkin!

Yrittäjäainesta, todellakin

Nyt on keväällä ote

Extra Terrestial Irlanninkataja

Aurinkoista maanantaita! Jo vain oli aurinkolaseille tarvetta heti aamusta. Ei tarvinnut Hirnakan pimeässä loskassa ajella vaan ihan sai reteästi kurvailla pleksit naamalla. Ja kyllä, kyllä totisesti aurinko jo lämmittää, mieltä ja naamaa. 

Mukavan näköistä oli katsella aamuauringossa höyryten sulavien tienpenkkojen lumia, ilmassa oli oikeasti niin paljon vesihöyryä, että näytti sumulta. Ja jos tarkkoja ollaan, sumuahan se olikin. Pellot alkavat paljastua lumipeitteestään, on se totta. Kevät.

Käsittääkseni tätä aurinkoista herkkua on luvassa useammallekin päivälle, en mutise vastaan yhtään. 

Kirmasin iloissani sohjoisessa hangessa aittaan hakemaan hallaharsoja ainokaisen havukasvikokoelmani (kaksi erilaista) suojaksi. Viime keväänä tuli niin massiiviset palovammat katajaparkaan, että ihmeen kaupalla se ylipäätään virkosi eloon. Nyt hänet on paketoitu sievästi paalinarulla (milläpä muullakaan) ja harsoilla. Siellä juuressa, vielä lumen alla lymyää jotain muuta katajalajia, olikohan se joku laakamalli? Ei voi muistaa. Jostain syystä tuo Irlanninkatajan kevättakki muistuttaa ET:a kylpytakissa.

Piha on jäinen ja helskatin pliukas, ihan menin mäkeä alas sujona, kumppareissa ei ollut yhtään pitoa ja hiekka, se kelvoton, on painautunut jään sisään tai vesikerros on sen huuhtonut sinne minne hiekkaa ei edes tarvittaisi. Olisin minä crocseissa muuten aittareissuni tehnyt, mutta kun lumisohjoa on melki polveen niin en tohtinut lähteä sukkia sinne kastelemaan. Kuten olen kai maininnut, crocsit ovat ainoat, joilla on jokin pito tuolla pihalla.

Millehän sitä alkais?

Viikon ohjelma näyttää taas mukavalta. Lomat aina sotkevat pikkuisen rutiineja, mutta nyt on taas tutut nuotit kalenterissa. Iso-J lähtee muutamaksi päiväksi reissuun ja me Perillisten kanssa pidetään Torppaa pystyssä. 

Ihmepojan satulahomma edistyy omalla painollaan, nyt pitäisi vain päättää ottaako sovulla upouuden vai odottaako sopivan käytetyn löytymistä. Kyseistä mallia on kyllä tarjolla, mutta jostain syystä myyjät pitävät melko suolaisia hintoja käytetyillä. No, niin kauan kun heillä on varastotilaa ja mahdollisuus roikottaa penkkejä myyntihyllyillä, ongelma ei ole minun. Ostan kun löydän sopivan ja edelleen saa lähettää vihjettä jos omissa tai tuttujen nurkissa pyörii kyseinen penkki joutilaana.

Nyt jos olisin yhtä reipas kuin suulas, olisin jo puskemassa parin kuukauden tositteet aikajanalle. Mitätön homma joka on taas aloittamista vaille valmis. Sehän tässä tympiikin. Keitänpä ensin kahvit ja kokoan sitten itseni tuohon paperien niputtamishommaan.

Mukavaa viikon alkua, missä lienetkin!

Mopsien viisautta

Hyvää naistenpäivää !

Good housekeeping

Naistenpäivän kunniaksi hinkkasin uunin niin puhtaaksi kun sen nyt suinkin saa. 

Hyvillä mielin jatkan pyhäpäivän viettoa. Sangen hartaissa merkeissä onkin päivä sujunut, aamulla jahdattiin riparipassiin merkintää kotikirkosta, nyt illalla vielä Taize-messusta. Täytyy kyllä mainita, että tuo Taize -laulanta kuulostaa minun korvaani huomattavasti mukavammalta kuin perinteinen narisevien virsien synkeä veisuu. 

Huomenna alkaa taas arki ja rutiinit, kevät saapuu nyt kohinalla, läiske ja lätinä vain käy kun lumet sulavat. Ensi viikolla on ennusteiden mukaan ihan hyvät saumat saada ensimmäiset pisamat nenänvarteen, aurinkoa luvassa. Pitääkin putsata aurinkolasit valmiiksi.

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin.

Välineurheilua

Vuosi sitten oltiin kuvan maisemissa, ihanalla pikku saarella keskellä Atlanttia. Samankaltaisissa hevosenpersausmaisemissa on näinäkin aikoina pähkäilty Ihmepojan satula-asioita.

On nimittäin tullut aika satulanvaihdon (kaikkien hevosihmisten kuuluu tässä vaiheessa kavahtaen hypähtää istuimeltaan ainakin kymmenen senttiä ylös). Kyllä, Operaation Satulanvaihto on täällä. On meillä karvanvaihtokin, mutta se on pikkujuttu.

Ihmepojan ensisatula siirtyi tarhakaverille ja sen jälkeen se päätyy vaikka baarijakkaraksi, ei siitä kalua tule enää, elämänsä ehtoossa on se penkki.

Ihmepoika on onneksi sangen suoranuottinen tapaus myös välineiden suhteen. Kunhan on sopiva, kaikki käy. Ja kuten ounastelinkin, siihen selkään ei mene yksikään satulamarkkinoiden edullisimmista merkeistä, kaikki pyörivät ponin vatsanseudun ympäri. Keikkuu eteen ja taakse, sivulle ja toisellekin. Kaikenlaiset satulavyöversiotkin on testattu, ei apua. On tyrkätty romaania alle (ei kirjaa vaan lampaankarvavällyä), pad-huopia, ihan kaikkea. Ja on sovitettu satuloita.

Asiaa on talven aikana pähkäilty ja tulin siihen tulokseen, että on syytä kokeilla jo edesmenneen hevoseni kautta tutuksi tullutta merkkiä.

Sattumoisin tulin vilkaisseeksi paikallisen varustemyymälän satulaseinää ja kas, siellähän oli pukilla tismalleen oikea malli, oikea leveys ja likimain täydellinen istuinkokokin. Kyytiin. Ja illalla sainkin ylistävää palautetta Ihmepojan tiimiltä, satula istuu 99 %:n hyvin, ehkä aavistuksen lapojen kohdalta kapea, mutta kunhan lapojen päältä tiristetään talvisilavat pois, penkki istuu kuin hansikas. Turha varmaan mainita, että ko. satulassa kuski istuu hyvin, oikein ja mielellään. Ei ole laihian kirkonpenkkimallia eli kapea, karhea ja kova vaan miellyttävä, mukava, perskurkkanoita hellivä istuin.

No siinä vaiheessahan hätäisempi heittää riemusta voltteja. Mutta muistin satulan hintalapun, 890 €. Joka oli kuulema tingitty hinta. No joo... tingitty ja tingitty. Itse samanmerkkisen satulan uutena ostaneena, vuosia käyttäneenä ja edelleen myyneenä uskon ymmärtäväni mikä merkkisatuloiden hintataso. Ja tuo 890 € on sen kuntoisesta satulasta paljon. Pari sataa on vähintään ilmaa hinnassa.

Pikaisella googlettelulla löysin heti toisen myyjän jolla oli parempikuntoinen hintaan 700 €. Mutta väärä istuinkoko.

Niinpä luotan taas kerran sosiaalisen median voimaan ja laitan tänne etsintäkuulutuksen.

CLIFF BARNSBY YLEISSATULA (malli Omega?)

Leveys 4, istuin 16,5 / 17 "

Havainnoista ja hintapyynneistä voi laittaa tietoa minulle ihan millä vaan välineellä, vaikka kommenttilootan kautta tai hirnakka@gmail.com ja soittaakin saa.

Ilmaiseksihan ei hyvää(kään) saa ja köyhälle kaikki on kallista. Hinta saisi kuitenkin käytetyllä olla käytetyn tasoinen, uuden osaan kyllä ostaa ihan itsekin ja sen tekisin jos olisi ns. löysää rahaa hillopurkkijemmassa. Juuri nyt ei ole.

---

Muilta osin hiihtolomaviikkoa on vietetty melko vähäisillä aktiviteeteilla. Eilen katsoin ampumahiihtoa telkkarista, alkuhan se on sekin.

Alkuviikko meni Esikoisella ja Iso-J:llä sairastaessa mitälie kuumetautia, me Nuorimmaisen kanssa sentään käytiin venyttäytymässä Body Balancessa ja tänään kävin vetämässä ihan häiriintyneet selkätreenit rakkaan koutsini kanssa. Valitettavasti videomateriaaliakin on eräällä kanavalla tilanteesta julkaistu, anteeksi siitä.

Muut voivat kurkkia loppukuumottelujen tunnelmia vaikka tästä youtube pätkästä, siinä näytetään kuinka burpee tehdään. Minä tein siirtymän kahden loikan välillä täyskierähdyksellä maassa, se oli joku rullaava burpee. Tein ensin kymmenen ja videolla näkyy välikuoleman jälkeen tehdyt kymmenen. Ei ole sulokasta eikä energistä liikehdintää, ennemmin se näyttää mursun kuolinkamppailulta.

Noh, kaikkeahan sitä pitää kokeilla, jopa kansantanhuja. Tai ainakin burpeehyppyjä.
Mukavaa perjantai-iltaa, missä lienetkin!

Voima ja vahvuus

Nimiä sen tarkemmin mainitsematta katson, että nyt on aika lähettää Torpalta voimaa ja vahvuutta niille jotka sitä erityisesti näinä aikoina tarvitsevat. Kopin saa ottaa ihan kuka vain ja erityisesti toivon voimaa ja vahvuutta niille, joita elämä taputtelee vähemmän myönteisellä otteella.

Olette ajatuksissa.
Missä lienettekin.

May the Force be with you.

Tres Amigos

Toivepostaus Torpan marsuista.
Keväällä 2009 Perilliset olivat säästäneet viikkoroposistaan tarvittavan summan kokoon ja lähdettiin marsukasvattajan luo Nurmijärven suuntaan. Edellisenä yönä oli syntynyt kahden veljeksen pentue, rodultaan American crest. Ne ovat nuo musta ja ruskea tähtiotsa -tyypit. Niiden naapuriboksissa asusti pitkäkarvainen Sheltie (?) marsupoika, pari viikkoa vanhempi. Tyyppi viihtyi koko visiitin ajan kämmenelläni ja sai siinä ohimennen nimekseen Sulo.

Kun sitten vapuksi 2009 haimme marsupojat kotiin, kyytiin lähti myös tuo moppitukka Sulo.
Punainen sai nimen Nipa ja musta tähtiotsa oli Kalle.

Saman kevään aikana varmistui muutto Torpalle. Kun tuli muuton aika, marsupojat, kissat Patsy (R.I.P), mummo-Justiina ja Nasse pakattiin Äitikullan, Perillisten ja tv-systeemien kanssa autoon jonka kurvailin muuttoautojen edellä Torpalle.

Marsupojat olivat innoissaan vihreästä ruohosta jota riitti ja riitti, häkin yläosaa vain siirrettiin varjonpaikkoihin ja pojat söivät.

Talvet marsupojat asustivat Esikoisen huoneessa. Siellä niiden elinpiiri supistui väkisin häkin kokoiseen alueeseen koska Torpalla mellastivat silloin Veljekset Hulluudessa (R.I.P) eivätkä ne antaneet marsuille hetken rauhaa kun hoksasivat miten huoneen oven saa auki.

Niiden suurta hupia oli lojua häkin päällä ja haroa puolilaiskasti silloin tällöin marsujen heinäkasaa. Eivät marsut niistä mustista panttereista enää hätkähtäneet, eivätkä Peetusta joka uteliaana kurkki saaliseläimiä luontaisen vaistonsa varassa. Pian sekin hoksasi, ettei noista kavereista lähde muuta iloa kuin omituinen kuikutus ja jätti marsut rauhaan.

Joskus marsut pääsivät huoneeseen jaloittelemaan ja yllättävän vikkelästi ne pötkivät eteenpäin. Papanavana vain jäi jälkeen kun marsuralli pääsi käyntiin. Ne oppivat kulkemaan häkkinsä porttia siltana käyttäen häkkiin ja ulos.

Marsujen keski-ikä on käsittääkseni jotain 3-5 vuoden kieppeillä.
Nipa menehtyi viime kesän ukkosmyrskyllä salamaslaagiin, se sama salama halkaisi puun alle sadan metrin päästä ja Nipan sydän petti. Marsut viettivät silloin kesää riihen takana vesiheinää mussuttaen häkkikatoksessa.

 

Kalle ja moppi-Sulo elelivät Nipan kuoleman jälkeen rauhallista ukkomarsun elämää, kunnes viime lauantaina Sulo henkäisi viimeiset henkoset ja nyykähti heinäkasalle. Tiesin heti sitä vilkaistuani, että nyt on henki paennut Sulosta ja nostin vielä lämpimän marsu-ukon syliini. Se olisi täyttänyt 6 vuotta aivan näinä päivinä.

Kalle on vielä jäljellä. Se muutti pienemmässä häkissä Nuorimmaisen huoneeseen ja saa nyt erikoishemmottelua, lisäsalaattia ja muuta hyväskää. On varmasti yksinäinen ja ihmeissään. Eivätkä elinpäivät hänelläkään enää korkoa kasva, vähissä ovat. Askel on verkkainen ja uni maistuu.

Marsuhan on semmoinen epeli, että se virkistyy illaksi ja joskus öisin niiden metakka oli melkoista. Eivät ne kyllä tapelleet, ihan sopuisa joukko vaikka kolmeen pekkaan asustivatkin. Ei ollut tyttömarsuja rauhaa häiritsemässä.

Marsu on mukava lemmikki ja kiitollinen hoidettava. Meidän triolla oli monipuolinen ruokavalio kaikkea vadelmanlehdistä kuivaan heinään, juureksia, kuivaa leipää ja marsupellettiä. C-vitamiinilisää eivät saaneet elinaikanaan kertaakaan koska ruokavalio oli niin monipuolinen ja saivat kunnollista marsupellettiä jossa vitamiinit kohdillaan. Eivät sairastaneet mitään, koskaan. Joskus joku aivastus, mutta sekin oli selitettävissä puhtailla häkin puruilla tai heinätupon pölyhitusilla.

Ainoa hankala homma on kynsien leikkuu, mutta sekin sujuu kun pienestä pitäen opettaa marsut käsittelyyn.

Ei meille enää Kallen jälkeen uusia marsuja tule, laitetaan häkki myyntiin ja päätetään tämä ajanjakso  elämästä siihen. Oli mukava seurata näiden pikkuisten elämää vastasyntyneistä vanhuksiksi.
Toivotaan Kallelle pitkää ikää ja yhtä arvokasta lähtöä kuin Sulollekin. Nipakaan tuskin tajusi mikä sille tuli kun sydän äkkiä petti.

Pikkukavereista on ollut paljon iloa eikä häkin viikkosiivouskaan näin jälkikäteen ajatellen mikään mahdoton tehtävä ollut. Vaikka Perillisiä piti patistaa joskus sangen suurin kirjaimin hoitamaan homma.

Lämpimästi suosittelen marsukuikeloita lemmikiksi. Osta vastuulliselta kasvattajalta ja aina vähintään kaksi kaveria, marsu on laumaeläin!

Huomioita helmikuusta

Ensinnäkin, helmikuu sujahti sukkelasti. En muista näin nopeaa helmikuuta kyllä ensinkään. Voihan tässä olla nyt se, että elämässä ollaan ns. kiihdytyskaistalla ja viikot, kuukaudet sekä vuodet vilahtavat ohi entistä vinhempaan .

Helmikuu oli lämmin. Epätalvi. Muisti- ja mielikuvissani helmikuu on kylmä, talven kylmin kuukausi, vasta loppupuoliskolla hetkittäin helpottaa kun aurinko paistaa päivisin sen verran, että pientä sulamista tapahtuu.

Helmikuu oli vähäluminen. Tammikuussahan satoi harva se päivä ja aina, lunta. Nyt sataa mutta vettä, räntää tai jotain muuta sen kaltaista märän olomuodon ainetta. Hanki vajui kymmeniä senttejä ja nyt jo näkee metsissä paljaita länttejä, isoja pälviä ja täysin lumettomia alueita.

Helmikuussa käytiin reissussa, Tukholmassa asti. Oli kiva reissu, Nuorimmaisen ensimmäinen visiitti naapurimaan pääkaupunkiin. Olisihan siellä viihdytty pitempäänkin mutta joskus toiste sitten.

Helmikuu oli kuntoilukuukausi, ei pahempia kolhuja, ei näkyviä vammoja eikä kipsejä. Uskallan näin optimistisesti jo todeta vaikka vielähän tätä kuukautta on muutama tunti jäljellä. Kunto kasvaa kohisten ja mieliala paranee samassa tahdissa. Uutena ihanuutena liikuntaan olen saanut kehonhuoltotunnit, säännöllisesti pari kertaa viikossa. Putkirullailua pitäisi harjoittaa kotona, mutta se on niin mahdoton yhtälö nostaa rulla nurkasta matolla ja aloittaa. Sitä nimittäin tietää, että kipeitä jumipaikkoja löytyy ja rulla saa ne mitä mojovimmin tuntumalle. Katselin taannoin kauhulla kun eräs tuttu hinkutti harmaan viemäriputken (muovinen) avulla. Vieläkin puistattaa.

Helmikuussa hölmö kiuruveteläinen kana aloitti hautomisen, sitkeästi on munakasan päällä kököttänyt mutta tipun tipua ei ole vielä näkyvissä. Voihan se olla, että nuori kukko ei ole vielä hoksannut hoitaa hommiaan eikä munissa ole mitä idättää. Täytyy nyt vaan odottaa, kyllä sieltä vielä tipuja tulee.

Helmikuussa Oscar ja Felix, nuo roistot, siirtyivät konsulttien elikkäs valmentajien kerhoon. Eipä ole leikkaus millään tavoin rauhoittanut kattipoikien mieltä, samanlaisia matonruttaajia ja mätkähtelijöitä ne ovat kuin ennen leikkausta.

Helmikuu oli Torpan väelle helppo, pitkästä aikaa on mukava sanoa näin. Arki sujuu omalla painollaan, ei ole sairasteltu ja muutenkin on ollut ihan sitä ihanaa rutiinien rytmittämää arkea. Parhautta.

Helmikuussa kamerani on saanut huilata, voisi vähitellen herätä talviunilta ja vaatia säännöllisempää ulkoiluttamista.

Uteliaana jään odottamaan minkälaisia mietteitä maaliskuusta irtoaa. Se alkaa hiihtolomaviikolla. Kalenterissa on väljempää ja tilaa jopa pienelle spontaanille irtiotolle, päiväreissu naapurikaupunkiin tai jotain. Taidan aloittaa kurkkaamalla Lippupalvelun tarjontaan, sieltä voisi vaikka saada ideoita.

Rauhallista, rentoa lauantaita, missä lienetkin!

***

PeeÄääs:
Voi noita nykyajan nuoria...
söin juuri yhden parhaista aterioista ikinä. Nuorimmainen aloitti iltapäivällä kokkailut ja tarjolla oli mitä mahtavin ateria. Padassa (ja punaviinissä) pitkään haudutettua pohjois-italialaista lihapataa, itse leivottua ciabattaleipää, uunissa paahdettuja perunoita ja jälkiruokana raikas ja kirpeä sitruunarahka-mansikka-keksimuru -jälkiruoka. Kiitos ja ylistys koulun kotitalousopetukselle. Hyvä on ihmisen vanheta kun on ruokahuolto turvattu.

Ilon kautta

Ei lisättävää

Viikko torstaissa, helppo viikko tähän saakka, suorastaan ilon kautta kulkenut. Toki pientä säätöä aikataulujen kanssa, mutta muuten oikein kelpo viikko kerrassaan. Sain sitten vihdoin luovuushousut jalkaan ja synnytin ilman suurempia tuskia muutaman tuotekoosteleiskan (hirveä sananakin). Ihme ripellystä ja säätöä kuvaformaattien ollessa jokainen omanlaisensa. Luurit korvilla sain muun Torpan äänimaailman suljettua melko tehokaasti pois ja pystyin jopa uppoamaan työhön ihan kuin vanhoina hyvinä aikoina. Miten me ennen tehtiin luovia töitä kun ei ollut spotifyn runsaudensarvea??

Hupaisaa on se, että kun teet jotain suunnitteluhommaa ja päädyt omasta mielestäsi hyvään, selkeään ja helppotajuiseen versioon, aina löytyy joku joka huutaa, että hei tästä puuttuu se ja se ja se. Kun se tyyppi ihan vedoksen avaamalla ja ajatuksella lukemalla näkisi ne tiedot, koosteena kuvien yhteydessä. Eipä suotta sanota, ettei pidä koskaan aliarvioida ihmisten käsityskykyä ja ohjeet tehdään yksinkertaisimman mukaan. 

Siinä vaiheessa kun mainitsin laittavani seuraaviin tekstit tavutettuna ja KEP-PI-KIR-JAI-MIN taisi pointtini tulla selväksi. No se siitä. Kyllä ne oppivat, myyntimiehetkin, ilon kautta !

Yläkuva näyttää päivän parhaan viestin. Tämä alempi taas sen iloisen faktan, että reilut sata päivää aurinkoon. Ihan sama mitä täällä kotimaassa silloin sataa, me vietämme vuoden toisen juhannuksen ja sitä seuraavan kuukauden huomattavasti aurinkovarmemmassa paikassa.

Juhannus 2015, ver.  2.0

Hommahan menee niin, että vietämme perinteisen suomalaisen pipo-sadetakkijuhannuksen näillä sään kurittamilla kunnahilla ja siirrymme sen jälkeen viettämään espanjalaista Juhannusta sen oikeana ja virallisena päivänä. Itse asiassa, tuo laskuri on päivää liian aikaisessa, muistin lentopäivän väärin. 23.6. on juhannusaatto ja 24.6. ihan virallinen pyhä, San Juan. 

Sadassa päivässä ehtii kuitenkin tapahtua paljon ja monenlaista. Jos nyt kaikki sujuu kuten suunniteltu, saadaan Esikoinen ripille ja elämä siihen malliin, että päästään reissuun koko kööri, jopa samalla lennolla. Koska mukana on aina pari muuttujaa, mikään ei ole varmaa. Elän kuitenkin toivossa ja odottelen sandaalikelejä. 

Nythän tuolla pihalla saa taas pliukastella, ei ota kumpparin pohja pitoa sitten millään. Käsi otti  yllättävän kipeää, mätkähdin nääs (oman) kontin kautta kylkimakuulle pihalla, ensin tärähti gluteus, sitten oikea lapa ja hyväksi lopuksi iskin oikean käteni jäähän, kuin homman sinetiksi. Nyt on koko kämmenselkä ja ulkosyrjä enempi vähempi arkana. Olen hölvännyt käteen hevoslinimenttiä, magnesiumsuihketta ja lukenut kaikki osaamani loitsut. Jospa se siitä parantuisi issekseen. Kipsiä ei tarvita.

Huominen perjantai vielä ja sitten meidän koululaiset kirmaavat hiihtolomalle. Kaupunkiin kirmaa myös runsaasti kisaturisteja, alkavathan ne ampumahiihtokisat naapurikunnan puolella. Meillä ei ole tarkoitus ampumahiihtostadionille hankkiutua, Esikoinen menee lautailemaan lähirinteeseen ja ehkäpä Nuorimmainen pääsee Ihmepojan kyytiin. Niistä kiemuroista sitten tuonnempana. Nyt mallia Oscarista ja pötkölleen. 

Ilon kautta, missä lienetkin!

Pehmeetä touhua

MUOKS:
Elämän ironiaa. Juuri kun päivän otsikkona on 'Ilon kautta', tulee illalla viesti joka vie polvet veteläksi ja tuo surun sydämeen, ystävän perheen vaikean tilanteen takia. Voi kun voisin syntymäpäivääsi tuoda edes hitusen onnea. Muista, että voit soittaa koska tahansa. 

Ei tunnu missään

Tähän alkaa jo tottua. Eikä kuitenkaan totu ikinä. Meillä on vesivahinko.

Ei onneksi niin massiivinen kuin edellisellä kerralla jolloin koko takaeteinen (kodinhoitohuone), kylpyhuone ja sisäsauna menivät remonttiin. Remontin loppusumma oli viisinumeroinen eikä se alkanut ykkösellä. Tarkistin asiaa säännöllisesti vakuutusyhtiön korvauskansiosta ja sydän pomppasi kurkkuun aina kun näin uuden summan joka oli maksettu urakoitsijalle. 

Nytkin on jo tullut sähköpostiin ilmoitus korvauksesta, omavastuu 250 € on pakko niellä. Tässä tapauksessa sekin on vain murto-osa vahingon loppusummasta.

Aineelliset vahingot jäivät tuohon vettyneeseen ja homehtuneeseen pärekoriin jossa säilytettiin sekalaisia muovisandaaleita ja muuta kesäkenkäsälää. 

Kosteusmittaaja tuli kellontarkasti aamulla sovittuun aikaan, oli jo paikalla kun kurvasin pihaan.

Sama tyyppi joka oli viimeksikin. Seuraavaksi tulee purkuryhmän johtaja, purkuryhmä, kuivattajat ja siitä se sitten taas lähtee totuttuun tapaan.

Paitsi että ei näihin vesivahinkoasioihin kyllä totu ikinä. Tälläkin kertaa oli onni matkassa, perusrunkoon ei ole tullut kosteutta vaan pelkästään etueteisen (jälkeenpäin rakennetun) seinään ja lattiaan. Siinä on tuommoinen saappaidenpesuallas jota ei ole käytetty koko aikana kun olemme tässä asuneet. Ilmeisesti sulkueriste on vuosien kuluessa kovettunut ja nyttemmin pettänyt, jolloin pientä tihkumista on ollut ties kuinka kauan.

Nyt noista (melkein) viimeisistä 80-luvun kaakeleista ja klinkkereistä päästään eroon... ei taaskaan siinä tahdissa jossa olisin toivonut, mutta kuitenkin. Koko vesipiste poistetaan ja pesukomeron väliseinä puretaan pois jolloin saadaan paljon avarampi ja valoisampi sisäkuisti. Joskus ostetaan sinne joku passeli kaappi, mieluusti valmiiksi vanha talonpoikaistyyppinen systeemi.

Huoh. Onneksi ja vielä kerran onneksi nyt ei tapahtunut pahin eikä edes toiseksi pahin. Suurin riesa taitaa tulla vieraan väen ramppaamisesta talossa, mutta sekin on väliaikainen riesa.

Onneksi on kotivakuutus.

Muuten elo Torpalla sujuu entiseen malliin. 

Nasse kävi eilen lääkärillä ja eturauhanen oli suurentunut kuten ounastelinkin. Piikki niskaan tuli siitä. Anaalirauhaset olivat täyttyneet ja ne tyhjennettiin (hyh mikä käry). Sydän oli ok ja keuhkot normaalit, mitään viitteitä sydämen vajaatoiminnasta ei löytynyt. Nyt pidän tarkkaa päiväkirjaa mahdollisista oksenteluista ja räkäisistä aivastuksista ja yritetään löytää jokin järkeenkäypä selitys oudoille oireille. Molemmat rekut saivat roiman matolääkkeen eilen ja Nasse nauttii lisäksi kymmenen päivän antibioottikuurin.

Itse olen saanut terveenä kitua, mitä nyt vähän gluteus tykkäsi huonoa eilisestä kyykkäysmaratonista ja vasemman käden peukalohanka otti tänään osumaa puntinkulmasta.

Säätila on vaihteleva, joko sataa vettä tai lunta. Välillä vaihteeksi räntää.

Kissat ovat entisellään, riehuvat kuin riihipirut. Niiltä taisi lähteä pallien myötä viimeinenkin järjenhitu, ei ole jarruja eikä järkeä.

Mukavaa viikon jatkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs: Ponimies oli eilen opetellut uuden taitolajin, hevosenkengänheiton. Oli sievästi nakannut toisen etukenkänsä hatelikkoon josta se kylläkin löytyi pienten etsintöjen jälkeen. Niin nätti ja ehjä, että sen saa vielä taottua takaisin. Toivottavasti ei ota tavakseen.

Korkealta ja kovaa

Ja se soi

Tämä Steinway & Sons -merkkinen flyygeli (?) soi niin kauniisti säestäen perjantai-illan konserttia. Istuimme Äitikullan kanssa eturivin parhailla paikoilla ja nautimme ensimmäisestä koskettimen helähdyksestä lopun huikeaan O sole mion -yhteisesitykseen. Ihan pitää vasiten mainita, että Herra Kaupunginjohtaja puolisoineen istui takanamme *tirsk*

On syytä merkitä tämä korkeakulttuurin annos Torpan päiväkirjaan, niin merkittävä se oli. Vaikka en tuntenut alkuosan ooppera-aarioita sen kummemmin, nautin kyllä Taikahuilun, Jevgeni Oneginin, Toscan, Turandot'n, Carmenin ja monen muun aarian tulkinnoista. Väliajan jälkeen oli kevyempi osio musikaalisävelmiä ja napolilaislauluja.

Tähtinä loistivat tenori Tero Harjunniemi (ihan Orlando Bloomin näköinen), karismaattinen baritoni Juha Kotilainen ja sopraano Henna-Mari Luolamo. Flyygelin ääressä istui Kemal Achourbekov ja harmonikkaa näpelöi Arto Tarkkonen. Tanssijana lihotti Mira Heiskanen. 

Kovasti paljon tykättiin kuulemastamme ja yritetään jatkossakin hankkiutua musiikkitaiteen äärelle jos tilaisuus tarjoutuu. Ehdotinkin Äitikullalle kotiin ajellessamme, että seuraava onkin sitten Deathmetalkeikka tai Tuskafestarit, kun sitä mukavuusaluetta pitää kuulema aina vähän laajentaa.

---

Viikonloppu on ollut oikein leppoisa. Perjantaina rehkimme Siskolikan kanssa salilla, minä koutsin kanssa ja Siskolikka omillaan. Sitten käytiin toinen keikka kaupungilla, Esikoinen osti ne farkut *hmph*. Tänään kävin viemässä Esikoisen ja Peetun kaupunkiin aamuvarhain, lähtivät Savonmuan puolelle näyttelyyn. Tuliaisina oli vaatimaton EH, koska turkki ei ollut hyvä ja Peetun liikkeet hieman töpöt, niin on kipeästi hieronnan tarpeessa koko piski. Hälytin jo Heidin hommiin eli parkkeerasin Peetun hoitojonon jatkoksi.

Siskolikka lähti etelän tielle, seuraavan kerran sitten pääsiäispyhinä, ehkä.

Illan ohjelmassa on lähinnä vötkistelyä naistenlehtien parissa, väsyttää ankarasti eikä ulkoilukaan maita. Siellä on nyt niin liukas pääkallokeli, että saattelin Äitikullan saunalle ja takaisin, hän hiihteli potkurin avulla ja minä yritin varmistaa, ettei kuljetus kellahda kumoon. Mikään hiekoitussepeli/hiekka ei pysy vaan valuu vetisen jäiseltä pinnalta sivuun. Ainoat pitävät jalkineet ovat ihme ja kumma vanhat uskolliset crocsit, niissä on jokin pito sentään. Kumppareilla on nurin saman tien.

Huomenna Iso-J lähtee hänkin etelään, me jäämme aloittelemaan viimeistä viikkoa ennen hiihtolomaa. Rippikoulupassi vaatii vielä rasteja ruutuun joten Taize -messu on luvassa illalla. Kyllä sitä kaikkea näkee ja kokee kun tarpeeksi vanhaksi elää. Ihan kivaahan tämä on, näkee vähän uuttakin ja muuta kuin kotitorpan nurkat.

Leppoisaa lauantai-iltaa, missä lienetkin!

Tekniikka tutuksi

Samsung aukene! Ja Samsung aukeni

Torppaan melko tasan kaksi kuukautta sitten kannettu monsteri-tv osoittautui savolaiseksi malliksi, suattaapa kuva ilmestyä vuan suattaapa olla ilmestymättäkkii. 

Tuommoisilla monsteritelkkareilla on ihan ikioma Vip-huolto jossa huoltomies pyytää luvan käyttää tv:n nettiyhteyttä ja klikkautuu sisään telkkariin sieltä jostain nörttikonttorin peräkammarista. Ihan turha enää pohtia valvotaanko meitä ja kuka niin tekee, telkkarin kautta voi varmaan ihan kuka vaan huoltohemmo tsiigailla perheemme olohuonetapoja, kyllä kai siinä kaksisuuntainen kamera on.

No, siinäpä katsovat ja näkevät monta erilaista tapaa röhnöttää soffalla ja tuoleilla, monta tapaa kaivaa nenää ja laajan kirjon teinien ruokavaliosta. Tokkopa silmät lasittuina ruutua tuijottava, posket lakuja pullollaan mussuttava teini on pidemmän päälle mitenkään inspiroivaa katsottavaa.

Siinä vaiheessa kun kuuntelevat Torpan äänimaailmaa, on minun syytä punastua. Saattaapa nimittäin olla, että nörttikonttorin pojilta menee energiajuomat nenään kuullessaan kuinka meitsi käskyttää kissoja, teinejä tai koiria. Tai keskustelee Iso-J:n kanssa. Ups. Sori.

Asiaan. Telkka piti kantaa tuvan pöydälle koska ei ollut muutakaan tarpeeksi laajaa pintaa mihin sen asettaa. Lattiamatolle ei voinut laittaa koska jalusta. Joten tupaan. Älysin onneksi passittaa eräät nelijalkaiset pallittomat kaaharit jäähyboksiin, olisi kuulkaa tullut rumaa jälkeä kun tuosta virtapiireiltä lähdetään sutimalla hatkaan.

Piti vaihtaa emolevy. Tässä kuitenkin vielä jonkinlainen lähikuva telkan 'sisuksista.

Kuka pölli kuvaputken? Litteä on.

Emolevy, en muista kumpi versio

Niin tuli emolevy vaihdetuksi sekä telkkariin, että erilliseen mustaan ohjausyksikköön. Tämä uusi telkkaan asennettu levy ei keskustellut samoilla sävelillä ohjausyksikön levyn kanssa,  joten molemmat piti vaihtaa. Jopa ilmestyi ääni, jopa tuli kuva.

Kaikenkaikkiaan huoltomies värkkäsi täällä yli kolme tuntia, matkat päälle ja päivä oli hänelläkin täys.

Tekniikka pelaa taas ja Torpassa on sen osalta rauha maassa. Minulle on herttaisen yhdentekevää onko meillä koko vehjettä, en minä sitä juurikaan istu katsomassa, mutta muille se on ajanvietettä ja olkoon niin.

Siskolikka ja kaksi nuorempaa poikaa hurauttivat pihaan iltapäivällä ja viivähtävät täällä vain hetken, lauantaina lähtevät ajelemaan etelää kohti. Pyykkivuori auton perässä vaatii kuulema kiireellisiä toimenpiteitä. Ymmärrettävää.

Meillä saadaan hiihtolomaa odottaa vielä yksi kokonainen viikko, kymppi on se meidän lomaviikko.
Esikoinen viihtyi eilen lumilautailuopetuksessa niin hyvin, että tahtoo kuulema toistekin. Opettaja oli kuulema 'tosi kiva, nuori ja jajaja... *punastus* joten äkkiähän tuosta johtopäätöksen tekee :D

Mikäs siinä, kyllä minä häntä rinteelle kuskaan, eihän lähimmälle nyppylälle ole kummoinenkaan matka. Se opekin on kuulema hänen ikäisensä ja käy Itä-Suomen koulua (venäjä ekana vieraana kielenä). Ja oli se lautailukin kuulema ollut tosi hauskaa ja sujuvaa sitten loppuvaiheessa.

Huoh. Nuorena kaikki on niin täyttä ja totta ja ihanaa.

Nuorimmainen valmistautuu huomiseen taksvärkkipäivään. Kotitalousope oli antanut tehtäväksi suunnitella ja valmistaa italialainen tai ranskalainen kolmen ruokalajin ateria ja siihen on nyt suurella hartaudella paneuduttu. Yritin ehdotella jälkiruuaksi limoncelloa mutta ei kuulema kuulu terveelliseen ruokavalioon. Höpöhöpö. Mulla on Limoncelloflinda pakkasessa ja äkkiä sieltä suut makiaks saadaan.

Taksvärkkiläinen saa retuuttaa kaikki irtisaamansa tekstiilit hankeen, raanut ja tyynyt ja torkkupeitot ja matot. Sitten luvassa on jännittävä imurikiertoajelu joka huipentuu lattian huolelliseen pesuun.

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin!
Tähän loppuun suosikkipoliisini Rauno Repomies kiteyttää tv-kannanottoni:

Nykyajan laitteet!

Tule mukaan muuttumaan

Joko mennään, joko??

Valkeni tiistainen aamu. Koko aamun ne surkeat nälän näännyttämät karvanaamat kehräten kerjäsivät ruokaa, mutta pidin pääni eikä herunut murun murua. Felixiltä ei tullut naukuakaan, kielikin oli ihan kuiva. Kävin kaupungissa ja tulin ajoissa kotiin, ei tarvinnut sitä käheää mouruamista kuunnella koko aamua.

Pikkuisen ennen kymmentä kerroin pojille, että nyt on aika lähteä Tule mukaan muuttumaan -matkalle. Kerran elämässä -tilaisuus muuttua kollista konsultiksi. Bonuksena aamupäiväkännit.

Sinne siis. Jo vain oli helppo nakki saada kissakelmit häkkiin. Ei tarvitse kuin avata boksin ovi ja utelias katti sujahtaa sisään, toinen perään. 

Nukku-Matti iski yllättäen ja tuli paha elämä

Eipä mennyt ekasta piikistä kauaa kun Felix äkkinäisenä poikana sai päihteistä pahan elämän ja puklasi mitä lie sylkeä. Oscar simahti saman tien.  Itse toimenpide ei kokeneelta mieheltä kauaa kestänyt, suunnilleen tyyliin viilto, viilto, pisto ja plops, ensimmäinen pallukka pyörähti virkaheittona pöydälle. Sama toiselle, pari pistoa tikkejä ja katti lepoon, ensimmäinen konsultti oli syntynyt.

Eniten minua hirvitti kissojen avonaiset silmät, ne kun eivät tuossa tajuttomuuden tilassa sulje luomiaan. Niihin laitettiin paksu kerros geeliä etteivät kuivu ja kolhiinnu.

Se oli noin 40 minuuttia kaikkine puheineen kun poistuin sangen kohtuullinen lasku taskussa kattilaatikkoa retuuttaen. Kissat saivat myös rokotukset ja koko homma kustansi 133 €. Ei paha. 

Kotona asettelin uupuneet seikkailijat suihkutilan lattialle heräilemään. Yllättävän monta tuntia jätkät elpuuttivat. Ensimmäisenä (alleen laskenut) Oscar hoiperteli omin jaloin kuivempaan paikkaan nukkumaan. Felix virkosi paljon myöhemmin. Nyt ovat kumpikin syöneet, hyppäävät jo entiseen malliin ruokatarjottimelleen mutta istuvat turvallisella 'selkä penkkiin' tyylillä, ilmeisesti hännänalus on kipeä kipulääkkeistä huolimatta. Felix pitkistä unista johtuen siristelee silmiään melko lailla, taisivat kuivahtaa tipoista huolimatta. Muita murheita ei ole. Lattiakin on pesty ja hajua ottanut pikkumatto pyörähti koneessa.

Tikit sulavat aikanaan eivätkä pojat edes tiedä mitä menettivät kun viihdevehkeet hukkasivat reissullaan. Täydellinen win-win tilanne jossa kaikki voittivat.

Hyvä näin.

Nasselle on varattu oma aika ensi maanantaille, katsotaan se sydän koska oireet viittaavat sydämen vajaatoimintaan (nesteen kertyminen hengitysteihin) ja kopaistaan eturauhanen.

Rauhallista illan jatkoa, varo päihteitä missä lienetkin!

Konsultit elpymässä

PeeÄäs: se taannoinen Pages -ohjelmamurhe on poissa. Olin vain valinnut väärän tallennustavan. Kun älysin kokeilla 'vie' -toimintoa, kuvat pysyivät just semmoisena kuin pitikin. Että ihan ite osasin. Kerrankin.

Vielä siitä ystävyydestä

Ehkä tämä kuva kertoo enemmän kuin pystyn kirjaimin selostamaan. Siinä se on, ystävyys ja luottamus eikä edes vadelmavenekarkkeja ole rukkasessa. Onni on hevosen kokoinen ystävä.

Ihmepoika voi hyvin ja on entisellään, rento ja kiva kaveri. Näytti toki tarhakaverilleen, ettei hänen ihmistensä luokse ole tuleminen tai tunkeminen ja tammavarsa väisti nätisti. Jännä oli nähdä miten antoi kaverinsa ensin meitä haistella ja sitten ajeli kauemmas, että varmasti saisi jakamattoman huomiomme.

Osasipa vielä kääntää ahterinsa minulle sanoen 'tuosta takajalkojen välistä nyt sitä rapsutusta sitten', se on meidän yhteinen juttu ollut ihan Ihmepojan varsa-ajoista asti. Pitääkin valistaa tallilaisia, että muistavat karvanlähdön muututtua totiseksi hakea heinäharavan ja raapia ponin persausta, siitä poni tykkää.

Meille tuli todella hyvä mieli jälleennäkemisestä enkä usko, että Ihmepoikakaan harmittelee yllätysvieraita. Nyt on ruunalla hyvä.

Palataan taas!

Kuka muu muka??