Tahmassa

Vääräuskoisen paskiaislullat... eiku

Tuskin oli suupielet pyyhitty laskiaispullien äklönmakean mantelimassan ja tuhdin kermavaahdon jäljiltä, kun tuli taas aika tarttua herkkuun. Hetki vain niin päästään asiaan. Ensin kerron tähän väliin parit kiitokset.

Ensinnäkin, tuhannen kiitosta Katille joka teki Hirnakan torpalle tuikitarpeellisen faceliftin. Hänen bloginsa on linkitetty tuohon Lisää luettavaa -luetteloon.

Toisekseen, tuhat kiitosta teille kaikille, jotka olette käyneet kommentoimassa tämän viikon vähäisiä kirjoitelmiani. Ei niissä kirjoituksissani ole montaakaan isoa ajatusta mukana ollut, kunhan olen vain hakenut väylää jolla purkaa ulos kaikkinaista ja totaalista turhautumistani. En näe tarpeelliseksi avata asioita enempää, kyllähän te tiedätte kuitenkin, että aina ei jaksa olla hyperaktiivinen, iki-iloinen ja onskuponskuonnellinen. Ei edes vaikka asuu maalla...

Ystävänpäivän kunniaksi palkitsin lähimmän ystäväni eli itseni ja karautin heti aamusta kaupunkireissun nimissä sinne hyvin tuttuun parkkihalliin. Vakiopaikkani on 133 tai 131, vähän riippuu kumpi on vapaana. Jostain syystä noista jompikumpi aina on. Ja voi sitä harmituksen määrää jos ei ole. Tuntuu niin tyhmältä parkkeerata ruutuun numero 128 tai jotain yhtä tylsää.

13 on onnenlukuni monessakin mielessä eikä elämässä ole mitään jännää jos ei kohtaloa vähän härnää. Toistaiseksi ainoa kohtalon kosto on ollut satunnainen pulunpaska autoni konepellillä. Vakuutuskorvauksia, saati uutta kiesiä niillä ei heru. Täytyy odotella kärsivällisesti, kyllä se sieltä vielä tippuu.

Ja anteeksi heti perään, edellinen kappale päättyi huonoon sanavalintaan ottaen huomioon eilisen surulliset uutiset Laukaalta. Sitä kauhun ja pelon määrää ei voi kuvitella. Suru tuli moneen taloon ja mieleen. Toivottavasti tästä virkamiesten luvatusta maasta löytyy riittävästi lujuuslaskelmat hallitsevia insinöörejä tarkistamaan KAIKKI harrastehallit, jäähallit ja ratsastusmaneesit mukaanlukien. Ettei enää yksikään halli romahtaisi kenenkään niskaan. Läheltä piti -tilanteita on ollut aivan liian monta.

Kolme pientä taloa torpan ikkunalla

Salilla minua odotti vinosti hymyilevä kuntokoutsi joka mainitsi päivittäneensä molemmat treeniohjelmani. Suurin osa uusista laitteista odottaa mörkösalin puolella, ne on niitä catepillarin keltaisia kauheita vempeleitä, prässejä ja mitä lie kauhistuksia. Heavy usereille suunniteltuja, ilmiselvästi.

Olin vähän niinkuin Mr. Bean uuden tilanteen edessä. Kiertelin ja kauhistelin pelottavan näköisiä vehkeitä ja vaivihkaa odotin, että joku karpaasi ryhtyisi reuhtomaan jossain niistä hökötyksistä.  Ei siellä ollut karpaaseja, vain pari setää ja kuminauhajumpan mammoja. Piti hakea kuntokoutsi opastamaan ja siitä se sitten lähti. Kivaa oli, liha liikkui ja nyt se on melkoisen kankeassa olomuodossa. Kuljen köpötellen ja varasin jo hevoslinimentin valmiiksi. Ensi yönä ei nukuta ilman moniteholinimenttiä.

Yksi vuorokausi pitäisi malttaa lepuuttaa, sitten pääsen tutustumaan kakkostreeniin. Huomenna pitää kyllä kipaista pikkuinen palautteleva lenkki, muuten menen ihan tukkoon, enkä pääse sängystä ylös ilman vinssiä.

Lihasten iloittelusta reipastuneena askelsin Arnold´sin donitsibaariin ja ostin reteästi kaksi ystäväboksia. Kaksi donitsia Perillisille ja yksi Iso-J:lle ja yksi.... Äitikullalle. Olin täysin immuuni niille sokerisen makean tahmean imelille kitalakeen tarttuville houkutuksille. Kanelisokeridonitsin kuva kyllä väikkyi silmissäni ja melkein maistoin sen maunkin, mutta pontevasti ilmoitin kassatytölle: ei kiitos muuta. Henkisellä puolella hakkasin itseäni selkään ja kiittelin mielenlujuudesta.

Sweets for my sweet, sugar for my honey

Päivä on edistyntyt tähän vaiheeseen ilman muitakaan suurempia vastoinkäymisiä tai koettelemuksia, joten voidaan jo varovaisesti todeta, että tämä päivä oli ihan ystävällinen päivä.

En minä niin perusta sellaisesta päälleliimatusta ystävällisyydestä. Riittää kun on reilu, oikeudenmukainen ja huomaavainen kaikkina vuoden päivinä. Myös itseään kohtaan.

Nyt onkin tullut aika piipahtaa hyssyttelemässä hevosystävät yöunille. Olen opettanut kumpaisenkin pitkänaaman siihen, että täytettyäni niiden karsinoiden omat juoma-astiat, juotan yhden ämpärillisen lämmintä vettä niille henkilökohtaisesti. Hassut juovat hartaasti ja herkutellen, sitten kun vaihdan toisen luo, toinen röpöttää alahuulestaan viimeiset litrat hihaani tai pipooni. Se on sitä hevosenrakkautta.

Koirat ja kissat ovat ystäviä keskenään eikä isompia kinanaiheita ole tänäänkään esiintynyt. Nassella ja Peetulla on tietysti ainainen kisa pururenkaista. Vaikka molemmat saavat yhtä aikaa tismalleen samanlaiset renkulat, se joka on toisella, on toisen mielestä parempi. Tietenkin. Nasse on jopa niin saituri omastaan (siltä jonka ryösti Peetulta), että käy iltapissallakin renkula suussaan. Ja könyää yläkertaan renkulan kanssa. Unileluksikin se hullunrinki käy, näköjään. Siitä en tykkää, että Nasse tuo sen puoliksi imeskellyn klöntin yöllä sänkyyn. Perin ikävä tunne törkkästä varpaansa kylmänlimaiseen nahankappaleeseen.

Hullunringistä kun puhutaan, Iso-J pihtaa ja panttaa omaa ystävänpäivädonitsiaan. Perilliset käyvät kurkkimassa sitä lasikuvun päältä, mutta eivät uskalla koskea. Minä nuuhkaisin ja totesin, että voin hyvin elää ilmankin.

Tehdään huomisestakin ystävänpäivä, jookos. Ei saa olla pienille paha ja silleen.
Hyvää yötä, missä lienetkin.

Pientä pintaremonttia sekä case Alma

Nyt en rohkene kuvaakaan laittaa, sillä torpalla (virt.) on remontti käynnissä.
Julkisivua fiksataan ja nyt aletaan olla jo niissä sfääreissä joita minäkin tavoittelin kun blogin polkaisin pystyyn syksyllä 2009.

Itseäkin vähän jännittää mitä tästä loppujen lopuksi hioutuu, nytkin näyttää jo oikein hyvältä.
Ja minähän en itse näihin bloggerin hallintakaluihin koske, ne on osaavammat jotka fiksaavat. Tekijän toivon jättävän oman linkkinsä ja puumerkkinsä blogin etusivulle.

Tämä alkuviikko on sitten kyntänyt niin syvissä vesissä ettei mitään rajaa. Tähän saakka nenä on sentään pysynyt pinnalla, mutta tänään luulin jo hetken, että nyt upotaan pohjaan saakka. Sakkasi ja pahasti.

Nyt luulen, että tunnelin päässä näkyy sittenkin valoa, eikä se ole juna. Ehkä.
Viime viikolla tuli odotettu voitto eräästä kilipäästä, nyt on vähintään yhtä paljon pelissä. Toivottavasti tämä loppuu pian ja voin taas keskittyä olenaiseen.

Ihan vaan kurjuuden maksimoimiseksi päätin, että tällä viikolla vastaan jokaikiseen tulevaan puheluun. Minulla on ollut erittäin traumaattisia kokemuksia puhelinmyyjistä, joten olen systemaattisesti skipannut puhelut jotka tulevat tuntemattomista numeroista. Laatimaltani älä vastaa -listalta löytyy kymmeniä puhelinmyyjien numeroita. Eija Enialta, Tero DNA:lta, Seppo Elisalta, Mika Soneralta ja ketä teitä nyt onkaan. Ai niin, Mediapexin uuttera väki meinasi unohtua. Ne olivat sitkeitä. Minä en ole pyytänyt teitä soittamaan. Otan yhteyttä kun tarvitsen palveluita. Ihan itse soitan.

Koko pahuksen päivän odottelin, että joku kurja sielu soittaisi ja tekisi tarjouksen josta ei voi kieltäytyä. Kello oli jo 17.29 kun outo numero soitti. Ilahduin. Siellä oli Veera swishshwaswohs- firmasta. En saanut tuon enempää nimestä irti vaikka kysyin kolmesti. Veera sitten selittämään: Elikkä hei Hirnakka, kiva kun sain sinut kiinni koska tiedän, että suuhygienia kiinnostaa sinua varmasti paljon. WTF??? Mistä ne voi tietää, että pesen leegot kahdesti päivässä?

Veera tarjosi sähköhammasharjasettiä pelkkien postikulujen hinnalla. Ja sitten myöhemmin saisin kolmen kuukauden välein vaihtoharjoja. Pitelin poskistani kiinni ja sain kohtuullisen ystävällisellä äänellä kerrottua Veeralle, että nyt ei ole asia ajankohtainen. Meillä on hammasharjoja, sähköllä ja ilman riittämiin.

Sitten soitti Alma. Vanha ystäväni, ihan siis puhelintuttu, tuli elämääni viime syksynä. Aluksi luurista kuului väräjävällä mummonuotilla: Haloo?? Haloo?? Onko Liisa? Haloo, oletko Liisa siellä? Alma täällä! Johonkin väliin sain sanotuksi, että Alma hei, tämä ei ole Liisa. Noin kahdeksannella soitolla Alma vihdoin tajusi, että Liisan numero on muuttunut tai minulla on Liisan entinen numero tai jotain häikkää yhteystiedoissa on. Sitten oli tovin tauko. Eräänä päivänä joulun alla tuttu numero soitti taas. Nyt siellä oli Pappaikäinen herrasmies: Haloo? Onko tämä Liisa?

Pappa oli vielä huonokuuloisempi kuin Alma, joten sain kajottaa kovalla volyymillä, että Liisa ei nyt ole tässä numerossa. Opastin molempia Nollakakkosen pakeille, mutta ei tainnut mennä se valistus perille. Ei ainakaan uponnut. Vielä ennen joulua soitti Alma ja kyseli taas Liisaa. Nyt oli kuulolaitteessa uudet patterit (kiitos sille vävypojalle joka ne Almalle vaihtoi) sillä pystyin aivan normaalilla puheäänellä jutustelemaan Alman kanssa. Ihmeteltiin molemmat miten onkin jännä, että minulla on Liisan numero. Selvisi, että eroa on 040 ja 050. Numerosarja on muuten melkein sama.

Alma toivotti minulle hyvää joulua ja minä toivottelin Almalle valoisaa vanhuutta.

Tätä on nyt jatkunut muutaman kuukauden ja viime viikolla Almalla oli taas asiaa. Nyt hän jo naurahti, että ohhoh, eipä osunut seitsemän oikein tällä kertaa.
Nykyisin minulle tulee hyvä mieli kun Alma soittaa, siellä on ehkä yksinäinen seniorikansalainen jolla ei ole muita kuin Liisa.

Niin, tänään oli sitten muilta osin rauhallinen ilta puhelinmyyjien suhteen. Melkein petyin. Kun minulla oli Tössen vasen takakavio tiukasti kainalossani, puhelin vislasi Kill Billin melodian ja nyt osui Jymypotti, Estetty numero. Yleensä vastaan niihin aina ilahtuneena, sillä lainvartijasukulaisten soitot tulevat aina estetyistä. Tällä kertaa sieltä soitteli virolaisittain puhuva Marina joka tarjosi Evitan pikkareita (alushousuja) tutustumispakettina vain 3,90. Ehkä jossain joku neropatti oli päätellyt, että kuulun vielä siihen ryhmään joka a) käyttää hammasharjaa b) ei käytä vaippoja. Yllättäen Marina ymmärsi kun kerroin kuinka tukalassa tilanteessa olen juuri sillä hetkellä ja tammaakin tympii kökkiä kolmella jalalla kesken kaurojen pureskelun.

Siihen ne tämän päivän soitot tyssäsivät. Höh. Hammasharjoja ja pikkareita. Eivätkö ne mitään järeämpää tarjoa?

Jos se savvoo viäntävä akuankan myyjäpoika soittaa, minä tilaan akkarin ihan varmasti. On nimittäin kerran aikaisemmin otettu akun tilaus ihan vain myyjän supliikin takia. Loistotyyppi!

Muilta osin päivä ei ollut mitenkään jännittävä. Enimmäkseen tympi.
Onneksi Äitikulta värkkäsi laskiaispullia ja ihan silkkaan v-tutukseen söin niitä kolme.
Äitikulta päätti tehdä pientä yllätystä ja oli ihan itse veivannut mantelimassaa. Siis m-a-n-t-e-l-i-m-a-s-s-a-a! Meillä on  aina täytetty laskiaispullat kermavaahdolla ja hillolla. Mikä riemuidea oli survoa nyt sinne sitä äklöttävää massaa? Silti söin niitä kolme. Enkä uskalla ajatella kuinka monta olisi uponnut jos ne olisi täytetty oikein.

Laitan huomenna tänne alas kuvan laskiaispullasta. Nyt vetäydyn yöorrelle, huomiseksi on ohjelmaa.

Moido! Missä lienetkin.

Hataria muistikuvia

Kuvat otettu 8.2.2013 joten silloin ainakin paistoi aurinko. Tirpat, mitä lie sirkkuja, ottivat aurinkoa piharakennuksen katolla, tuo taitaa olla se bright side josta Monty Pythonkin mainitsi. Se, mistä herra python tuli mieleeni jääköön tällä kertaa mainitsematta.

Auringossa on ilmiselvästi uutta tehoa. Nyt se on latautumassa lumisadepilvien takana, eikä näy muuten, kuin lisääntyvänä valoisuutena. Ilta illalta valoisa aika venyy pidemmäksi. Ei tästä enää pitkälti ole yöttömään yöhön, hätäisesti laskien noin neljä kuukautta.

Lunta satoi viikonlopun riemuksi mutta ei sentään ihan ameriikan malliin. Siellä kaikki on niin suurta, lumisateetkin. Minulle riittää jo vallan hyvin tämä lumimäärä. Enempää en tohdi toivoa, pitäähän sitä muillekin piisata.

Näennäishurskaasta toivomuksesta huolimatta, tai juuri sen takia, uutta lunta on luvassa. Silti päästin hevoset ulos ilman nuttujaan, saavat piehtaroida puhtaassa lumessa ja hoitaa hipiäänsä. Paikkakunnan täsmäsää osasi kertoa, että hevosten tarhausaikana ei montaa hiutaletta tule, illalla ehkä enemmälti.

Sunnuntaina juoksutettiin molemmat hevoset. Hankihumpalle en ehtinyt, kiirettä nähkääs pitää arkena ja pyhänä.  Soosi osaa jo hienosti ravata komeata showravia, molempiin suuntiin kohtuullisen hallitusti. Toki minäkin kehityn liinanpitäjänä ja opin lukemaan hevosta myös metrien päästä aina vain vikkelämmin. Sitä pitää itseään osaavana juoksuttajana kun kerran on omistanut hevosen, joka juoksi ympyrää halutussa askellajissa, vapaana. Semmoinen oli Herra Harmaa.

Viikinkihevosen kanssa homma ei olekaan ihan niin helppoa. Koko ajan pitää olla tarkkana, valmiina ja pajattaa kiitosta sekä ylistystä. En tiedä kumpaa kiitän enemmän, hevosta vai yläkerran isäntää joka kerta toisensa jälkeen säästää meitä isommilta kolhuilta.

Sattuneesta syystä juoksutussessiosta ei ole kuvia. Osaamisemme ei ole vielä sillä tasolla, että pystyn hallinnoimaan samanaikaisesti hevosta, juoksutusliinaa, raippaa ja kameraa. Ehkä vielä joskus.

Veli Milton kyttäyskeikalla

Viikonloppuna pohdin kerran jos toisenkin ajankäytöllistä osaamisani. Se on luokattoman huonossa jamassa. Minä toki tiedän, että on olemassa valtaisa joukko ihmisiä, joilla on tuhat rautaa tulessa, kiirettä kaikilla rintamilla. Vielä enemmän kuin minulla konsanaan. Mutta koska oma napa on armain, pohdin asiaa puhtaasti omalta tontiltani.

Ensinnäkin tein sen havainnon, että minun (varmasti monen muunkin) päiväni rakentuu säännönmukaisesti toisten aikataulujen mukaan. En voi itse vaikuttaa siihen, ainakaan helposti saatikka ilman kohtuullisen epäreilua syrjintää. Liika tunnollisuus, sen myönnän taakakseni. En osaa sanoa ei.

Arki ja viikonloput eivät juurikaan eroa toisistaan. Viikonloppuina kyydityksiä on vähemmän, mutta viikonloppuisin on sitten paljon semmoista tekemistä mihin ei viikolla pysty. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden kokonaisen päivän tekemällä kaikki omassa tahdissani, omassa rauhassani, silloin kun tuntuu siltä, että ylipäätään huvittaa tehdä mitään. Tai jättää kaikki tekemättä.

Eläimet ja perhe-elämä pitävät huolen siitä, että juoksen kilpaa kellon kanssa myös viikonloppuna.

Suurin osa juoksemisista liittyy erinäisiin harrastuksiin. Eilen juoksin juoksutushommista takaoven kautta torppaan, vaihdoin lennossa farkut, nappasin pari nyyttiä mukaani, vaihdoin takin ja juoksin etuovesta autoon ja suhasin Esikoisen kanssa kaupunkiin. Aikaa koko talon läpijuoksuun siihen sisältyvine toimenpiteineen kului noin kolme minuuttia. Onneksi olin pakannut kamat ajoissa, jonain aiempana joutohetkenä.

Hiipivä pantteri

Alan vähitellen hyväksyä aiemmin kammoksumani sanan ruuhkavuodet olevan totista totta omallakin kohdalla.

Jep. Ruuhkavuodet olkoot nämä. Onpahan jotain mitä voi konjakkihönössä sukkaa kutoessa mummona muistella.

Tarkoitus ei ole valittaa. Ei hemmetissä. Sen kuitenkin tunnustan, että nyt väsyttää aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Ehkä nämä nykykiireet olivat syy siihen, että koin ns. liikunnallisen heräämisen. Hyväkuntoisena jaksaa paremmin?

Siitä pistän kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että olemme välttyneet flunssilta, kröhiltä ja muilta sairauksilta, toistaiseksi.

Ettei aivan valitukseksi menisi, tiedän nytkin erään jota väsyttää aivan tolkuttomasti. Iso-J:n armoton herätyskello piippasi aamulla neljältä ja Pesolito pörähti tielle viideltä. 

Tänään lupasin olla kiltti itselleni ja siivosin kalenterista kaiken ylimääräisen, mukaanlukien salitreenin. Minä en lähde kaupunkiin tänään. Aamuhommien jälkeen yritin pötköttää soffalla ihan vaan rentona. Ei onnistunut. Sitten päätin kokeilla laskunmaksuterapiaa. Yleensä se, että on maksanut kuukauden laskut, helpottaa kummasti päänsisäistä painetta. No sen tein ja hankkiuduin taas isosta eurokasasta eroon. Eipähän tarvitse tässäkään kuussa keittiöremonttia suunnitella.

Koska silmäni laajentuivat kauhusta nähdessäni tilille jääneen saldon, on turha kuvitella rauhallista päiväunituokiota. Silmät rävähtivät niin auki, että hädin tuskin asettuvat ennen puolta yötä.

Ei mun olisi lintupaistia mieli tehnytkään, ovi auki!

Eilen minulle jäi tovi aikaa seurata russeliryhmän treenejä. Voi sitä hännäheilutusta, ähinää ja vipellystä mikä mokomista tappijaloista lähtee kun ne oikein innostuvat. Peetu on pieni, veljeensä verrattuna. Ja pikkuinen Minni-tyttö on ihan minimini. Jokainen omanlaisensa väkkärä. Mutta yllättävää kyllä, yksikään näistä ei ollut maanisesti pomppiva superpallo joka räksyttää ja rähisee tauotta. Kun ne tekevät töitä, silloin mennään sata lasissa ja seuraavassa hetkessä ollaan vaan ja hengaillaan. Kaikessa rauhassa.

Peetukin porhalsi pentuagilityn radalla kuin tornado ja sen jälkeen istuksi tyynenä kuin buddha.

Taas yksi ennakkoluulo murrettu. Osoitettu turhaksi yleistämiseksi. Kaikki russelit eivät ole sekopäitä vouhottajia.

Kukahan murtaisi tämän kovasti tapetilla olevan hevosenlihaskandaaliin liittyvät ennakkoluulot? Äkkinäinen arvelisi, että maailmasta poistuisi nälänhätä joutuisammin kuin rahat pienyrittäjän tililtä, jos ihmiset saisivat jaetuksi kaiken ruuan ylituotannon kysynnän ja tarjonnan mukaan. Se määrä, minkä me heitämme roskiin tai jota emme katso jostain syystä voivamme syödä, ruokkisi koko maailman väestön. Siinä on kuitenkin tuo JOS. Kolme kirjainta jotka vaikuttavat paljon ja paljoon.

Jos nyt olisin niin viisas kuin hetkittäin uskottelen itselleni olevani, oikaisisin itseni soffalle ja miettisin kaikkea sitä hyvää joka osakseni on koitunut. Jättäisin murehtimisen vähemmälle ja hyväksyisin sen, että maailma rullaa radallaan vaikka löhnöttäisin evääkään heilauttamatta tunnin. Tai toisenkin.

Pitäisikö kokeilla? Uskaltaisinko? Milloin konditionaalista tuli näin hallitseva? 

Mietin sitä ja palaan myöhemmin.

Pysy kartalla, missä lienetkin.

Ollos huoleton, kissa valveill on...

Veli Winston turvaa uuninpankon

... meillä kissat nukkuvat kaikessa rauhassa, niinkuin aina ennenkin, ennen Ellin seuraavaa ylläripylläriä. Jota ei muuten tule, jos lääkäri suinkin ehtii kissan sanoa, ennenkuin Elli vilistää villahousut pöllyten naapurin navettaan.

Tiedän sen sijaan kaksi huushollia jossa elo ei ole rauhaisaa. Molemmissa on kissanpentu, toisella poloisella kaksi. Kaksi ensinlähtenyttä härveliä riekkuu Lievestuoreen tienoilla herättäen pahennusta, närkästystä ja suoranaista kauhua kanssa-asujissaan. Viimeinen kissinpilli kulkeutui perjantaina Kiteelle. Matkalla oli tullut itku ja parku mutta uudessa kodissa kehruun volyymikin oli löytynyt.

Meille laskeutui rauha ja kutakuinkin normaali elämän tahti.

Taivaalta laskeutui lunta. Aamulla Veli Winston syöksyi hirmuloikalla ovesta pihalle -ja upposi mahaansa myöten pehmeään lumeen. Sillä ilmekuvalla olisi voittanut mennentullen Vuoden veikein mirri -kilpailun jos toisenkin.

Kun lumityöt oli tehty, alkoi uusi sade. Onneksi siinä kahden sateen välissä ja heti linkotraktorin lähdettyä saatiin heinäkuorma pihaan ja jo tutulla rutiinilla muljautettiin paalit paikoilleen. Se on ihan tekniikkalaji, meinaan suurpaalien pyörittely ihmisvoimin. On melko helppo kuutioida noin arviolta paalipallukan tarvitsema matka, asettaa kuormalava paikoilleen, hop-hop ja touchdown. Paali laskeutuu just sinne mihin pitääkin.

Heitettiin naapurin isännän kanssa yläfemmat ihan vaan täydellisen paalin telemark -alastulon takia.
Hyvä mieli tulee joskus niin vähästä.

Hyvä mieli tuli myös Tössetamman kontaktinottamisesta, hällä on nyt niin seuranhaku päällä, ettei ennen ole nähty. Suitset menevät päähän, kuolaimet suuhun ihan ilman temppuja. Toki mulla on jemmassa tilkka siirappia kuolainten kyytipojaksi joten niistä on tullut mieluista imeskeltävää.
Huomenna, jos Luoja suo ja Luontoäiti sallii, lähdemme hankihumpalle.

Saahan sitä suunnitella. Katsotaan nyt miltä maailma aamulla näyttää.
Hyvä mieli tuli myös siitä, että Soosipossun harja on taas kuosissaan, hieno nuori Viikinkihevonen. Kuvaa ei ole, koska kamera ei ole nykyisin siellä missä minä, vaan elää omaa elämäänsä (pölyttyy tuvan ikkunalaudalla). Uskoo ken tahtoo ilman kuviakin, Soosilla on hieno sänkiharja. Vapaalla tyylillä veistelin ja melko hyvä tuli.

Hyvä mieli tuli siitäkin, että kummipoika johtaa tuoreimpien tilastojen mukaan pistepörssiä. Aika kova saavutus, etenkin kun kyseessä on jääkiekon eteläisen suomen sarjat.

Joo, hyvää mieltä on monestakin syystä. Onhan tässä jo muutama viikko melko syvissä vesissä kynnettykin. Ettei peräti pohjamudissa.

Hyvää mieltä ja hyvää syntymäpäivää Kummitustädille sinne savoon, kummitytär lähettää terveisensä. Samaisella kummityttärellä (Nuorempi Perillinen) paloi tänään hihat ja pinna poniopiston tunnilla. Oli kuulema aivan säädöt kateissa sekä häneltä, että tallin laiskimmalta ponilta. No, sisulla siitä selviää ja kunhan viikon miettii, on asenne taas pikkuisen topakampi seuraavaa tuntia ajatellen.

Nyt minä otan kissoista mallia ja siirryn venyttäytymään. Minulla on paljon patoutunutta laiskottelunhalua ja tarvetta.

Mukavaa illanjatkoa, missä lienetkin. Tähän loppuun laitan vielä yhden biisin joka on soinut päässäni useamman päivän. En tiedä mistä Disneytuotannosta tuo biisi on, mutta komeasti poika vetää.

Josh Groban: Brave

Veli Milton turvaa uunin alaosan

PeeÄäs:
voisiko joku ns. asioista perillä oleva taho kertoa minulle mistä tässä findus-hevosenlihahommassa on kyse? Hevosenlihaahan kehutaan parhaaksi pihvilihaksi ja nyt se onkin yllättäen ihmisravinnoksi kelpaamatonta jätettä jota Findus on epähuomiossa polkaissut muutamaan lasagneannokseen. Oliko se Tesco joka pyysi nöyrästi anteeksi myytyään hevosen lihaa? Ei tajua laakson lapsi tätäkään.

Ken vei tiistain?

Pikkuinen kissinpissi pahnanpohjimmainen saa luvan demonstroida ilmettäni, kun tajusin tänään tuossa iltapäivän kähmyssä, että joku vei minulta tiistain.

Piti tutkailla kalenteria, lasten lukujärjestyksiä ja omaa puhelinta. Että mitä on tullut tehdyksi päivänä nimeltä tiistai. En saanut tolkkua.

Hämärästi muistan kyllä heränneeni, tehneeni aamuasiat, olleeni oikeassa paikassa suunnilleen oikeaan aikaan. Ja silti pelkkää harmaata huttua, koko hela päivä.

Tänään saattelin Iso-J:n reissuun, Perilliset kouluun ja löysin itseni yllättäen äheltämässä taljavetojen ja vipunostojen ääreltä. Olin hakenut sitä ennen yhden satulan sovitukseen, kiikuttanut onnittelukortin Ulla-neidin residenssille ja hoitanut pari muutakin asiaa.

Iltapäivällä palaset vähitellen loksahtelivat paikoilleen kun tajusin, että eletään keskiviikkoa, helmikuun kuudetta päivää. Viikkohan on jo puolessa, ylikin.

Senkin tajusin, että tämä talvi on kyllä puristanut meitsistä viimeisenkin puhdin. Ottanut luulot pois ja nakannut turhana tunkiolle. Ihan kuin parvi kiukkuisia MC Tinttikerholaisia olisi käynyt kimppuun ja nakuttanut irti ajattelevan ihmisen tuntomerkit, mukaanlukien älyllisen toiminnan.

Huomaan myös lähentyneeni henkisellä tasolla armasta Lumppu-Elliämme. Se ei välttämättä ole hyvä merkki, onhan Elli moraaliltaan arveluttava ja äärimmäisen helposti höynäytettävissä kaikenlaisiin kissanmoukujaisiin joita naapurinavetan kulloinenkin kolli keksii järjestää.

Minua ei kyllä sen puoleen höynäytetä torpalta mihinkään riekkujaisiin, vähintään pitää olla tosi hyvä syy. Ja onneksi semmoisiakin on. Yksi sellainen on ystäväperheen maisteribileet ensi kuun puolella. Sinne siis, cincin!

Mutta älyllisesti alan olla yhtä lamaantunut kuin Elli. Mikään ei oikein tunnu miltään, tekisi mieli paskat nakata kaikille velvollisuuksille ja kaivautua vällykasan alle muutamaksi viikoksi. Äitienpäivänä olisi hyvä aika havahtua takaisin elämään. Koska se ei ole mahdollista, on käännyttävä aina viisaan Luontoäidin puoleen. Nyt täytyy toivoa kevätauringon ihmeitä tekevää piristystä ja lisääntyvän valon tuomaa keväthulluutta. Ikäkriisihän ei näin nuorta *köh* koske ja minun pitäisi olla elämäni kunnossa ainakin fyysisesti. Tai ainakin matkalla parempaan.

Life is a bitch. And then you die -Elli-

Viisaus ei asu meissä

Kyllä tähän (puoli)aurinkoiseen ja kohtuullisen mukavaan päivään hyviäkin pätkiä jo mahtui. Sen lisäksi, että eiliseen verrattuna olin tänään ns. kartalla suurimman osan päivästä.

Aamulla räjähdin spontaaniin nauruun kun huomasin rakkaan sisareni julkaiseman kuvan Facebookista.

Siinä on ihminen jonka ajatuksenjuoksua ihailen vuosi vuodelta enemmän ja jota ymmärrän samassa suhteessa aina vain paremmin ja enemmän. Ja totean myös hiihteleväni samoja latuja, toki muutaman vuoden viiveellä. Vaikka elämä on meitä kuljettanut välillä fyysisesti, välillä henkisesti hyvinkin kauas toisistamme, on silti ilolla todettava, että veri on vettä sakeampaa.

Jep, ei epäilystäkään. That´s my sis:

Iltatallin jälkeen totesimme Nuoremman kanssa taas yhden satulan Soosipossulle epäsopivaksi. Onneksi se on semmoinen malli johon voi vaihtaa erään osan joka levittää satulaa leveämmäksi. Huomenna saan ratsuttajan kaveriksi joten pähkäilemme asiaa uudemman kerran ja koeratsastamme tämän ehdokkaan sen verran, että nähdään mistä kinnaa ja minkä verran.

Satulahan on semmoinen kapistus, että se sovitetaan aina ensiksi hevosen selän ja rungon mukaan ja sitten katsotaan passaako se ratsastajalle. Ei suinkaan toisin päin, että ensin valitaan kivoin väri ja sitten koeistutaan ehdokkaat. Ei ei ei. Kaiken sovitusruletin jälkeen vaihtoehtoja jää yleensä yksi. Kallein.

Sauna pehmitti aamurääkin jäljiltä hieman naukuvat lihakset ja luulen, että nyt on aika hankkiutua vatupassiasentoon. Se, että Iso-J on poissa, ei suo sänkyyn yhtään enempää tilaa. Ette usko kuinka laajaksi Peetu, vähänläntä piski, voi levittäytyä. Ja loput tilasta vie Nasse, vanhemman herrasmiehen arvovallalla. Minä kärvistelen tuhannella mutkalla jossain sängyn laitapuusta roikkuen.
Se joka keksi, että koira on ihmisen paras ystävä oli kyllä sangen yksinkertainen vajukki tai muutenvaan hölmö.

Ei ole pyyteetöntä koirankaan rakkaus. Kaiken se vie.

Tämä taitaa nyt olla tässä. Heipat sulle ja heipat tälle pikkupennukalle, mokoma viirunaama muuttaa omaan kotiinsa perjantaina.

PeeÄäs: tänään nauroin toisenkin kerran, hihitin kutakuinkin hysteerisenä enkä saanut sitä lopetettua. Katsokaa tämä, omalla vastuulla. Ja äänet päälle.

How to dance when you´re high on life

Tanssien kohti torstaita, missä lienetkin!

*snort*

Oi katso Suomi...

Torpan päiväkirjassa harvemmin otetaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, toki joskus omiakin mielipiteitäni kerron.

Nyt kyllä oikeasti katson, että jokin raja on ylitetty. Senkin uhalla, että julkisesti tunnustaudun patavanhoilliseksi kukkahattutädiksi jolla huuli väpättää mielipahasta. Minusta tämä suuri housuunpaskomis-tempaus ei kerro mistään muusta, kuin tekijöidensä täydellisestä harkintakyvyttömyydestä.

Jos kyseessä oli tarkoitus tehdä ihmiskoe, tuon olisi voinut tehdä muualla kuin bussissa.

Jos kyseessä oli jokin "en tahdo olla kiltti tyttö" -tempaus, metsään meni.

Jos kyseessä oli pyrkimys kiinnittää huomiota vanhusten huonoon kohteluun hoitolaitoksissa, ei tuo ollut toimiva keino.

Voi jestas tuota typeryyden määrää!

PeeÄäs: mikäli joku lukijoista tietää mikä jutun perimmäinen idea oli, kertokaa se minullekin. Minun mielikuvitukseni ei riitä.

Sienikatsaus

Edellisessä Torttua ja Piirakkaa -merkinnässä esittelin muotopuolia kyhäelmiäni leipomusten saralta. Ei kai se oo niin justiinsa noiden kakkujen kanssa? Pääasia, että maku on kohdillaan. Sitäpaitsi, kaikki on syöty, kanoille ei jäänyt mitään. Leipomokakuista jää aina osa myös kanasille, omatekemistä ei.

Esitin kysymyksen Kanadaan, minulle on nimittäin jostain jäänyt mieleeni, ettei meidän sienestysharrastuksemme olekaan mikään maailmanlaajuinen hupi. Silkkaa pohjoismaista hyvinvointivaltioiden ylellisyyttä nämä tattimme ja muut luonnonherkkumme.

Jotain tatintapaista kasvaa toki muuallakin eurooppalaisella mantereella mutta kun puhtaudesta puhutaan niin mehän painimme ihan omassa mestaruusliigassamme. Ja sanokaa mun sanoneen, on vain ajan kysymys kun ensimmäiset kotimaiset tryffelisienet ilmestyvät myyntiin.

Noh, se kysymys. Sain vastauksen, kopioin sen tähän:

"Hei taas täältä Supperista. Tutkin Internettiä ja löysin tietoa, että Black Chanterelle kasvaa Californiian pohjoiosassa. Minulla on myöskin mielessä, että sitä voisi löytyä Newfounlandista Kanadan itärannikolta. Newfoundland on ainoa paikka Kanadassa, jossa kasvaa puolukoita ja lakkoja. Sudburysta asti jotkut suomalaiset kävivät siellä asti puolukoita ja lakkoja poimimassa!"

Purkissa lukenut Horn of Plenty on siis vain markkinanimi, ei mikään virallinen englanninnos tuolle Mustalle kantarellille eli torvisienelle.

Jep. Että pikkuisen kunnioitusta sitten ensi syksynä kun syystä tai toisesta käppäilette metsässä. Ne puolukat joiden päälle piskinne kuseksii, ovat harvinaista superfoodia jota kannattaa kahmia ainakin kourallinen kitaansa aina nähdessään. Samoin mustikat ja lakat/hillat. Ynnä sienet.

----

Sunnuntaina pakkasin pikkukillixit koppaan ja hurautin etelä-Savon puolelle. Varkauden abc:lla kissatrokari jakeli antimiaan, kuului miu ja mau ja kisulit olivat uuden omistajansa hallussa. Kotimatka sujui mukavasti puhelimessa (oli hands-free, tietenkin). Illalla oli uusi kaupunkikeikka edessä, Peetun koirakoulu, munakuljetus ja salitreeni. Illalla väsytti asteikolla 0-10 noin kahdeksantoista edestä.

Eilispäivänä niitin uutteran salitreenin ja melko rivakan hölkkälenkkini satoa voitelemalla kinttujani hevoslinimentillä ja köpöttelemällä varsin jäykin jaloin.

Toki maanantaihin kuului muutakin, mm. autuaasti unohtamani Äitikullan silmäklinikkareissu. Sitten posti toi muistutuksen, tämä kelvoton äiti on kiireissään unohtanut Esikois  Teinin hammastarkastusajan. Voi pottujen pottu ja muusit päälle. Minä tiesin, että viime torstaina olisi pitänyt olla jossain muualla kuin missä olin. No se oli se hammaslääkärikeikka tietenkin. Arvatkaapa tuleeko oikomishoidon suunnitteluun aikaa tämän kevään aikana? Nope.

Sainkin sitten iltapäivällä jonkinlaisen v-ttu minä en jaksa tätä savottaa enää hetkeäkään -kohtauksen ja nukahdin silkasta väsymyksestä tunniksi tuvan sohvaan. Joskus vaan käy niin, että pienikin vastoinkäyminen kaataa koko korttitalon.

Tänään on huomattavasti paljon parempi päivä, vaikka tunnin välein pitääkin sätkiä sinne ja tänne. Paperihommiakin olisi ihan työksi saakka, ehkä tylsintä puuhaa ever.
Tilitoimisto menee vaihtoon, yhtiömuoto menee vaihtoon ja kaikenlaista muutakin pitää ajatella uusiksi. Myös auto. Valitettavasti se kiesi jolla minä suhaan, on ja pysyy pihassa edullisuutensa vuoksi. Kunhan nyt saataisiin ensin Iso-J:n alle uusi kärry. Oi jos saisin jostain toimivan kristallipallon josta kurkata tulevaan.

Aurinko paistaa ja Soosipossu on aloittanut tarmokkaan karvanvaihdon. Tamma pitelee vielä kiinni villahousuistaan mutta Poni pöllyttää karvojaan antaumuksella. Kun se piehtaroi, hankeen jää karvakuorrutus. Ovat siis ulkona ilman nuttuja, paljain pyllyin. Pakkasta on noin -6° ja hiihtokeli näyttäisi olevan parhaimmillaan.

Uutta talvinuttua Ponille taannoin tilatessamme tajusin, että tänä talvena ei ole tarvinnut loimittaa tallitoppiksillakaan vielä kertaakaan. Viime vuonna näihin aikoihin oli jäätävät pakkaset.
Sen puolesta tämä talvi on ollut armollinen. Eikä luntakaan ole vielä masentavia määriä. Vähemmän täällä on kuin etelässä.

Valitettavasti realisti minussa muistuttaa, että kyllä sitä vielä saadaan. Lunta ja pakkasta.

---

Tähän loppuun vielä päivän kevennys, tämä perustuu täysin kuulemani ja muistamani varaan. Se ei ole paljon se. Yritän. Tarina on kuitenkin tosi ja oikeasti tapahtunut, näin minulle vannottiin.

Eräässä perheessä asui kotona aikuinen poika, iso ja vahva mutta älyllisesti kehitysrajoitteinen. (Anteeksi, etten tiedä korrektia nimitystä). Pojan mielipuuhaa oli metsässä samoilu sekä puunhakkuu. Tavallisena työaamuna vanhemmat lähtivät töihinsä ja poika jäi kotosalle. Kohta isän puhelin soi ja poika hihkuu puhelimeen: Isä, isä, minä sain peikon kiinni.
Isä ei oikein tahtonut uskoa asiaa ja käski poikaa lopettamaan pelleilyn. Kohta poika soitti taas ja kertoi, että nyt se peikko on vangittu ja istuu liiterissä, isän pitää tulla heti katsomaan.

Isä aavisteli pahaa ja lähti kotiinsa tarkastamaan tämän peikkokeissin.

No siellä liiterissä oli thaimaalainen marjanpoimija, pelosta kalpeana ja kauhuissaan. Poika oli häneen törmännyt metsässä käppäillessään ja napannut parempaan talteen. Peikkona.

---

Mene metsään, takuulla yllätyt!

Torttua ja piirakkaa

Tänään ansioiduin kyökkihommissa. Tai ainakin parhaani yritin. Älkää pahoittako mieltänne kuvien takia. Toki aamulla ensin hoitelin hevoset mäjelle ja herättelin kukot aamupuuhilleen. Ja kyllä ne juuttaat kanarouvia huudattivatkin. Munaa tulee kuin rännistä joten huomenna vien taas kaupunkiin muutaman kennollisen. Varautukaa asianosaiset, täältä pesee.

Vaihdossa otan espanjalaisen perunatortillan kunnollisen reseptin, kaikki kokeilemani ovat olleet ällön öljyisiä ja tympeitä.

Päänsärky iski hevosia ulkoistaessa, aivan kuin lekalla olisi kalautettu ohimoon. Hinasin itseni tuvan soffalle toipumaan ja parin tunnin unien, kahden ibumaxin ja kahvimukillisen jälkeen olo olikin jo vähän parempi. Aika outoa, olenhan tunnollisesti nappaillut estolääkitystä jo useamman kuukauden.

Kun ei kuitenkaan migreeniä tullut, totesin aikataulun vaativan kiireellisiä toimenpiteitä aiemmin sovitun kakkukahvituksen suhteen. Äitikulta oli jo aamutuimaan paistanut kakkupohjan, minulle jäi sen hajoitus, kokoaminen ja täytekakuksi tekeminen.

Ensin veivasin kuitenkin yhden suolaisemman tortun. Ihan vaan pirkkapiirakkapohjalle (pakaste) läimäistään lampaan jauhelihaa (paistettuna ja sopivasti maustettuna), pinaattia (pakaste, sulatettu), minttua (tuore), valkosipulia (hakkelus, EI puristettuna***), yrttimausteita, suolaa, kolme munaa, ruokakermaa ja tuorejuustoa. Ainekset pinaatista tuorejuuston jälkeiseen pisteeseen sekoitetaan keskenään vihreäksi veteläksi mössöksi. Lopuksi mössön päälle murustetaan fetaa (kreikkalainen) ja oliiveja (kreikkalainen Kalamata, kivetön).

Tuikataan uuniin puoleksi tunniksi ja annetaan sen jälkeen tekeytyä toiset puoli tuntia.
Maistui niin, että Iso-J:lle jäi iltapalaksi vain yksi vähäinen biitti.

Tällekkään ansiokkaalle makupläjäykselle kuva ei tee oikeutta. Mä olen niin huono kuvaamaan annoksia, kaikki näyttää aivan järkyttävän hirveälle. Mutta sen takaan, että kyllä ne noissa minunkin kuvissani näyttävät paremmilta ennen syödyksi tulemistaan kuin sen jälkeen.

Ruissipsejä, makuna valkosipuli. Niiden sisään kökkäre Horn of Plenty (oikeasti) -nimistä musta torvisienisulatejuustoa. Kotimainen tuote. Päälle jonkinlainen lastu kylmäsavustettua lohta, tiraus sitruunaa ja vähän yrttimaustetta. Ei mitään yrttisuolaa vaan ihan kunnon tavaraa.

Näitäkin piti tehdä toinen satsi, maistui kaikille, jopa niille jotka eivät sieniä syö. Horn of Plenty maistuu näköjään sieniä kaihtavillekin. Mahtaako Suppurin suomalaiset tuntea tämän mustan torvisienen? Kasvaako se Kanadassa? Olisi hauska tietää.

Teinin kakutuskahveille tuli Iso-J:n serkku perheineen, se joka lainasi eilen oman teininsä meidän teinin kaveriksi. Illan juoksulenkillä mietin, että Teenager -nimitys pitäisi olla Teenanger, kuvaisi paremmin tuota mielialojen vaihtelua. Varsinainen kiukkutipu.

Olivat ne vähän semmoiset läksiäiskahvitkin, tämän perheen isäntä lähtee huhtikuussa työkeikalle, sille miltä omin jaloin paluu ei todellakaan ole itsestäänselvää. Hyvät rahathan siellä maksetaan, mutta kova on hintakin. Sen maksaa mies ja omalla tahollaan vaimo ja lapset. Ensin on kuukauden koulutusjakso kotimaassa ja sitten lähtö sinne jonnekin *huokaus*

Edelleenkään en katso olevani oikeutettu toisten valintoja arvostelemaan, mutta hiljaa mielessäni toivoin useampaa suojelusenkeliä peräänkatsojiksi.

Vaya con dios, palaa elävänä takaisin!

Tämmöisiä kiekurarinkeleitä Nuorempi Perillinen värkkäsi aamupäivällä Äitikullan kanssa. Tosi hyviä. Ohjetta en tiedä, riittää, että NP osaa näitä tehdä.

Nämä kakutuskahvit olivat vähän kokeiluakin, toukokuussa täällä on isommat kinkerit kun Äitikulta täyttää isot kymmenet ja olemme lupautuneet toimimaan sekä pitokartanona että majatalona. Uskon, että ulkoistan sekä piirakanpaiston että voileipäkakut oman kylän leipomolle. Eiköhän kahvinkeitossa ja boolinsäätämisessä työllisty yksi jos toinekin torppalainen.

Pitää kysellä löytyykö kylältä joku ponteva Marttakerholainen hoitamaan kyökkiemännöinnin.

Ja sitten päästään kakkuun. Olihan se omanlaisensa tekele, tämän ulkomuodon takia olen enemmän kuin innokas ulkoistamaan kakkuhommat kondiittoreille. Maku oli kyllä hyvä, raikas ja maukas. Kelpasi hyvin ja vain pikkuinen palanen jäi vadille. Onneksi eivät ole niin silmilläsyöjiä nämä meidän kahvitettavat. Maku on tärkein. Suurkiitos kanalan rouville jotka jaksavat veivata kuohkeiden kakkujen tärkeintä ainesosaa. Meillä on kuohuvat kakut. Voisi melkein kuvitella, että kanojen juomakupeissa on skumppaa veden asemasta.

Joo, ei tällä ulkomuodolla juhlita. Moni kakku päältä kaunis sanoo Torpan Armo ja kuittaa päivän päätökseen.

Kahvikinkereiden jälkeen kipaisin pimeyteen ja hölkkäsin särkylääkejäämät ulos. Kotisuoralla vedin ihan täysillä, urku auki. Epämääräinen pahan olon klöntti suli hien myötä pois. Iltahetki hevosten korviin höpötellen tallissa, sauna ja iltapala, nyt on hyvä köllähtää maate.

Aamulla on edessä reissuunlähtö killinpentujen kanssa, kaksi pikkuhirviötä kullannuppua lähtee huomenna uuteen kotiin, Annille Jyväskylään. En ole varma onko Anni lukijakunnassa enää viikon kuluttua, palautusoikeuttahan killiäisille ei ole.

Ai joo, päivän Peetu. Tai siis eilisen Peetukevennys. En muistanut tuossa Kilpisoturihuumassa siitä mainitakaan.

Kissat pyydystivät vaivalla hiiren. Pienihän se oli ja poikien käsittelyssä vähän vaiviintunutkin. Mutta elävä se oli. Sitten paikalle pyyhälsi Peetu, nappasi hiiren kissojen nenän edestä, ihan tuosta vaan. Iso-J kertoi silminnäkijänä kuinka Peetu oli nakellut hiiripoloa ilmaan, kopitellut suullaan. Ja juoksi sitten täysiä, kanuunankuulaterrierinä kohti ovea. Tarkoitus oli ilmiselvästi muiluttaa hiirireppana torppaan ja jemmata jatkotoimenpiteitä varten johonkin näppärään jemmaan, esimerkiksi sohvatyynyjen alle.

Minäkin näin kuinka hiiren häntä roikkui Peetun yhteennipistettyjen huulien välistä. Ja kun Iso-J nappasi piskiä niskavilloista kiinni, se piru nielaisi sen hiiren. Elävänä. E-LÄ-VÄ-NÄ! Yrjötys.

Koko päivän jännäsimme milloin ja missä muodossa hiirenkalmo ilmestyy tuvan lattialle. Ei ole näkynyt. Ehkä se tököttää jossain penkassa pökälöityneenä. Kevät näyttää senkin kamaluuden.

Tämmöistä tänne tänään. Nuku hyvin ja ota lungisti. Jos voit. Missä lienetkin.

PeeÄääs:  Nyt seuraa selitys ***-merkeille, eli kolmen tähden varoitus valkosipulin kanssa askaroiville. Älkää hyvät ihmiset menkö ja tunkeko niitä armaita valkosipuleita minkään puristimen läpi. Ottakaa se pullea, hieno kynsi, kuorikaa ja leikatkaa kanta irti. Sitten kynsi kerrallaan siivutetaan pitkittäin ja toisen kerran poikittain, nätisti pientä silppua. Varokaa hyvät ihmiset murjomasta niin herkkää ja aromaattista herkkua kuin valkosipuli on. Murskatusta valkosipulista ei seuraa mitään hyvää. Se käristyy pannulla, ei kuullotu. Ja maistuu kitkerältä. Ja haisee, haisee ja haisee hengityksessä. Se on joku sipulin öljyjen sisäinen taistelu jossa murskattu aikaan saa tuhoa ja hävitystä, silputtu hellii ja hivelee makuhermoja.

Olen kuunnellut useammankin italialaisen kotikokin luennon ja nähnyt käytännön esimerkit valkosipulin oikeaoppisesta käsittelystä. Se on aarre. Ettehän te muitakaan aarteitanne myllystä läpi runno??

Helmikuun ensimmäinen

Kyllä vaan, rakkaat naispuoliset lukijani. Kuukausi on vaihtunut ja minulla on tilaisuus, velvollisuus ja ilo esitellä kuukauden Kilpisoturi.

Miespuoliset lukijani (kaikki kolme?), huomaavaisena ja ehtoisana emäntänä ajattelin teitäkin ja järjestin teille ihan omaa aktiviteettia siksi aikaa kun me hiljennymme ihmiskehon upeuden äärelle. Runoutta lihaksissa, runoili jo 80-luvun lopussa Jaana Rinne, tuo sanoittaja Luojan armosta.

Ja nyt, hyvät herrat, voitte siirtyä tähän testiin:

Ammatinvalintatesti

Kerron tuolla muutaman kuvan päässä, mikä minun oikea ammattini pitäisi olla. Valittaen on todettava, että todella suuri harmini määrä on, kun en tälle oivalliselle ideaaliuralleni aikanaan päässyt, maamme lainsäädäntö oli silloin sangen vanhakantainen. Minulla olisi niin paljon annettavaa isänmaallemme. Nyt on vain tämä vähäinen blogi. Enkä veronmaksajanakaan ole häävi.

Päivä on ollut kiireinen, as usual.
Heti aamusta riensin kaupunkikeikalle ja itsekin yllätyin kun löysin itseni, arvannette kyllä mistä.
Tietotekniikka, tuo ihmisen luoma hirviö, teki taas kerran ilkityön. Minun treeniohjelmani elää omaa elämäänsä muistitikulla jonka tungen kulloinkin vuorossa olevan härvelin holetsekkiin. Härvelin näyttötaulu kertoo paljonko sarjoja, minkä verran kiloja, montako toistoa jne.

Käytössäni on harmaa ja hiljainen, mutta tappavan tehokas personal trainer, TGS Key. Passar bra. En kyllä kestäisi hetkeäkään siinä vieressä otsasuoni pullistellen meuhkaavaa könsikästä: jaksaa jaksaa, vielä menee, menee, menee. Ja sitten multa menisi hermo ja tipauttaisin kymppikilon kiekon jäpikän varpaille.

Vaan tänään ei ollut tikulla mitään dataa. Ihan piti ulkomuistista vedellä sarjat läpi. Koska olen perin sinnikäs ihminen, korvasin muistini puutteet tekemällä jokaisella härvelillä yhden ylimääräisen toistosarjan. Eli jos muistin vastuspainot alakanttiin, korvasin sen ylimääräisellä sarjalla. Loogista, rakas Watson. Nyt jo tiedän katuvani vatsarutistusten määrää, huomenna ei paljon uskalla nauraa. Ei pysty.

Seuraava kaupunkikeikka sujuikin autojonossa madellen. Kutostiellä on tänään pelti rytissyt urakalla ja yhden tämmöisen rytäkän takia matelimme kaupunkia kohden hitaasti, voi miten hitaasti. Aivan hermoja kiristi se hitaus. Mutta onnettomuuspaikan raivaustyöt vievät aikansa. Oli aikaa ajatella omaa ajotapaansa ja ainakin hetkeksi havahduin ajorutiineistani. Tuttua tietä sitä posottaa aina samalla tyylillä. Ja sitten sää yllättää autoilijan -otsikot kertovat kuinka siinä sitten kävikään.

Vähitellen ilta alkaa olla siinä vaiheessa, että voin vaihtaa farkut verkkarihousuun ja keskittyä olemaan laiska ja joutilas. Se siunattu tila.

Mitään tipatonta tammikuuta en viettänyt,  mutta ihan vaan helmikuun kunniaksi ja tammikuun tappioksi tirautin iltapihvin seuraksi jokusen sormenleveyden verran valkoviiniä. Semmoista vähäsokerista eli dieettiviiniä.

Viikonlopun to do -lista on kimurantti. Huomisen täytekakun ja suolaisten tarjottavien loihdinnan välissä pitäisi irtaantua moneen suuntaan. Ja olla kotona viideltä jolloin tulee kakutettavia. Ja tallissa seitsemältä. Ja sitten juoksemaan ja saunaan. Minä en suoraan sanoen tiedä mihin väliin sen kissanpentukeikan tungen, menee vääjäämättä sunnuntaiaamun hommiksi.

Ja nyt, rakkaat lukijani, saanko esitellä, kuukauden Kilpisoturi Antti Halonen!!!

PeeÄäs: se ammatti... onko se kenellekään yllätys. Upseerihan se! Kakkostilalla oli jotain maisema-arkkitehti -osaston hommaa. Muita en muista koska tuo ykkösvaihtoehto on itsessään niin veret seisauttava. Hieno testi.

Lumisota

Kiireessä kelpaa killikin

Laitan killin kuvan tuohon koristeeksi, tänään ei oikein ollut kuvausmoodi päällänsä.

Yöllä tuiskutti ihan ruokottomasti. Oli synkkä ja myrskyinen yö, kuten Snoopy tapaa romaaninsa alkusanat asetella.

Aamulla kiesi otti penkkaan kiinni niin tukevasti, että piti herättää konttoripäivää (lue: nukkuu pari tuntia pidempään, jos voi) kotona viettävä Iso-J hätiin.

Paikoin piha oli paljas ja klani kuin talitintin päälaki, paikoin kinoksissa liki metri.
Torpan jokaikinen nurkka oli kieputtunut lumeen niin, että koko tölli näytti puna-valkoraidalliselta.

Niinpä minä pakittelin auton ulos hallista ja lähdin kohti kinoksia, ne näyttivät suhteellisen vaarattomilta. Kunnes postilaatikon kohdalla, juuri siinä missä pitää ottaa vauhtia, että pääsee tielle (ilman nelivetoa...) auto sanoi tsup ja upposi kinokseen. Ei hyvää päivää sitä harmituksen määrää.

Reilu vartti siinä Teinin kanssa lapioitiin ja kolattiin kunnes totesin, etten saa kiesiä omin avuin pinteestä irti. Vielä piti kolata kymmenkunta neliötä hyvin tiukkaan pakkautunutta lunta edestä, että auton sai tielle. Kenelleköhän tässä pitäisi olla kiitollinen tästäkin haasteellisesta aamunavauksesta?

Iso-J:n aamu-unet kuittaantuivat kahden tunnin lumitöillä. Aamun aerobinen liikuntaosuus kuitattu.

Hevoset pyörittelivät silmiään epäuskoisena kun usutin niitä tallinpihalla mäkeen kohti tarhan veräjää. Lunta tarhatiellä oli hevosille mahaan asti. Koska kumpainenkaan ei tätä nykyä ole sporttisinta vinttikoiramallia, ei matka mahasta maahan ole järin pitkä. Niin ne kumpikin vuorollaan pungersivat itsensä tarhaan ja puhisten suuntasivat kohti heinäkasaansa. Ei hitustakaan sääliä, myötätuntoa tai ymmärrystä omistajatahoa kohtaan. Minä nimittäin vein mokomien kiittämättömien kavio-olioiden eväät sinne, taapersin umpihangessa vesiämpäreiden kanssa ja reuhdoin veräjän auki. Hyvä oli hevosen tulla kun oli latu auki.

Ainoa mitä niiltä sain, oli vuonohevosen pitkä ja harras pieru kun se työnsi turpansa heiniin.

Onneksi päivällä ei satanut eikä tuullut. Traktori linkoineen pörähti pihaan vasta iltapäivällä.
Erehdyin katsomaan äsken paikallissääennustetta ja sen mukaan ensi yönä tulee lisää lunta.

Sota jatkuu. Tätähän se nyt sitten on.
Ja on tasan varmaan viimeinen talvi ilman lumilinkoa. Ja ilman nelivetoa.

Onneksi ei ole sikamaisia pakkasia, viime vuonna tähän aikaan oli sitäkin herkkua tarjolla. Ja aina lumipyry perään.

Viikonlopun ohjelma alkaa hahmottua. Huomenna tulee lainateini yökylään, lauantaina kakutetaan synttärivieraita ja sunnuntaina on taas Peetulla harkat koirahallilla. Johonkin väliin pitäisi ahtaa pari salikäyntiä, kattimattien kiikutus suuntaan länsi ja muu perussetti mitä tähän leppoisaan maalaiselämään mahtuu. Ja lumitöihin voi aina purkaa ylimääräisen energian.

In Finland we have this thing called Reilu Meininki, Perk-ele!

Frosty The Snowman

Luisut ja muuta hölinää

Ellille kenkää?

Ja näin sitä ollaan jo keskiviikossa.
Tiistai oli eilen ja se oli jo aivan kohtuullinen, ei suurempia vastoinkäymisiä.
Se, että onnistuin livistämään kaupungille ja tekemään helvet hirmuisen raskaan alakroppajumpan, aikaansai mukavan rennon ja raukean olon loppupäiväksi.

Kaikki liikenevät vapaahetket vietin tuvan soffalla vaaka-asennossa. Ei niitä montaa herunut mutta yhdet pienet vartin nokoset onnistuin kuitenkin näpistämään. Heräsin omaan kuorsaukseeni *punastus*

Pystyin myös eilen pitämään kiinni itse itselleni määräämistä ruoka-ajoista ja olo oli siitäkin johtuen hyvä. Se on kuulkaa hauska tunne kun oikeasti tuntee miten kroppa tekee hulluna duunia (polttaa rasvaa) vaikka vaan makaa. Vrt. Uuno Turhapuron logiikka: Siis miten sinä vaimokulta voit väittää, etten minä muka tee mitään. Tässä näin minä makaan ja koko ajan tämä kroppa raataa hulluna. Miljoonat pienet soluset ja entsyymit täällä sisälläni ahkeroivat koko ajan. Pitäähän minun antaa niille työrauha.

Lainaus on muistinvarainen eikä täten sanasta sanaan autenttinen. Mutta idea, se on tärkein.
Aamulla totesin, että vaaka näytti kiloa vähemmän kuin viime viikolla. Ja kun vähitellen tajuan kehonkoostumuksen matematiikkaa, tuo yksi miinuskilo on ihan vaan pintaraapaisu. Sisällä kropassa on tuon kilonkadotuksen aikana tapahtunut paljon enemmän.

Jaa niin, luisut. Maanantaina jouduin useammankin kertaan kontilleni, polvilleni, sivuluisuun ja muuhun hallittua etenemistä hankaloittavaan tilanteeseen. Yksi syyllinen löytyy ylimmistä kuvista. Nuo pinkit räjähtäneen näköiset reinoni! Niiden erikoisliukkaiden pohjien vuoksi etenemiseni tuolla sileäksi kolatulla pihalla on kyläläisten kannalta varmasti hyvin riemukasta katseltavaa. Otin vertailun vuoksi kuvaan yhdet entisestä elämästä muistuttavat kuljettimet, The Luisut. Arvatkaapa kumpia käytän nykyisin mieluummin?

Aivan.

Eilen huomasimme, että meillähän on vielä tuo muumio-Justiinakin. Kissa joka nukkuu viikon, käy syömässä mikäli muistaa reitin ruokakipoille, murjaisee hiekkalaatikon tukkoon ja häipyy taas nukkumaan. Eilen tuo kauhistuttava vanha kummitus ilmiintyi komentamaan pennuleita. Ei se kyllä mitään tajunnut mutta kävi haistamassa, katsomassa ja häipyi sitten, nukkumaan. Ja miettii varmaan seuraavat päivät, mitä ne pienet vipeltäjät olivatkaan.

Pienet vipeltäjät... joo *huokaus*
Ne ovat koko ajan, kaikkialla. Ihan turvallisuussyistä ne eivät liikehdi ympäri tölliä ilman valvontaa. Vaikka meillä on laaja koti- ja irtaimistovakuutus, olisi aivan tarpeetonta riskinottoa päästää tuo kolmen kissan hunnilauma irti. Silti säännöllisen epäsäännöllisesti jossain päin kolisee, rämisee ja paukkuu. Tänään yksi neropatti kiipesi seinää vasten nojanneen silityslaudan pohjaa pitkin ja oli vain sekunnin päässä, ettei lauta ja kissa rojahtaneet päin lattiaa.

Näiden pennuleiden kanssa kävi nyt niin, että harmaa menee naapurikaupunkiin. Ja kaksi muuta päätyvät Jyväskylän seudulle. Logistiikka etelän suuntaan ei onnistu aivan näinä viikkoina ja mieluusti annan kaksi tuholaista samaan kotiin kuin levitän kauhua hajautetusti.

Meille taitaa tulla reissu Kuopijoon lähiaikoina ja samalle reissulle voisi ehkä ottaa nuo miukulaisetkin. Ota Anni yhteyttä jos vielä, kaikesta huolimatta, haluat nuo kaksi tihulaista.

Haloo, oliko siellä Jyväskylän suunnassa ketään, haloo? *tuut-tuut-tuut, valitsemaanne numeroon ei enää saada yhteyttä...*

Tällä päivämäärällä, kolmetoista vuotta sitten, minusta tuli Äiti. Aamulla totesimme Iso-J:n kanssa, että koska meillä on jo noin kamalan vanhat lapset, meidän on vähitellen syytä ryhtyä itse samassa suhteessa lapsellisemmiksi. Vaippavuodet ovat toivottavasti kaukana edessä, mutta ihan vaan Perillisten mielenvirkeyden kannalta voisimme ryhtyä ns. maksamaan potut pottuina.

Säästetään ne järeimmät aseet siihen, että Perilliset ovat aikuisia. Mutta nyt alkaisi olla aika möläytellä kaikkea viatonta, etenkin silloin kun heillä on kavereita kylässä. En nimittäin koskaan koskaan koskaan voi unohtaa sitä ilmettä, mikä päiväkodin johtajarouvalla oli, kun hän kertoi eräästäkin retkiruokailusta. Esikoinen oli hyvin tarmokkaasti selittänyt, kuinka hänen äitinsä juo aina viiniä kun syödään. Aina vai aina?

Onneksi päiväkodin johtajarouva oli huumorinaisia. Hän vakuutti, että eivät he usko aivan kaikkea mitä lapset kotioloistaan kertovat. Eikä meidän vanhempien kannata uskoa aivan kaikkea mitä lapset päiväkotipäivästään kertovat.

Muutama muukin mieltä ja poskia kuumottavaa asiaa nousee mieleen kun kelailen äitivuosiani taaksepäin. Toisaalta, ei kannata kovin häijyksi heretä vaikka haastelliset vuodet teinien kanssa ovat vääjäämättä edessä. Nuo samat Perilliset nimittäin aikanaan päättävät mihin hoitokotiin meidät kärräävät...

Päivääkään sen silti antaisi pois. Ihania vuosia, rakastettavia pentuja. Omikseni tunnen, hyvässä ja pahassa. Ja siksi voin hyvällä omallatunnolla ottaa vähän iisimmin, silloin kun se on mahdollista. Kissoilla on taito tassuissaan ja rentous rangassa, näistä otan mielelläni mallia.

Ketterää keskiviikkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Menna, tervetuloa lukijakuntaan. Mistäs minä sinut löydän? Olisin tullut vastavierailulle pullapitko kainalossa mutta törmäsin seinään...

Kuitataan maanantai

Olkoon tämä valpas terrieri sijaiseni, ihailtavan virkeänä tuo koiranpötkylä kohtasi maanantain. Ilmeenkään värähtämättä ansiokas piskimme sijoittautui uudelle kyttäyspaikalleen, sille ainoalle josta näkee pienellä päänliikkeellä pihalle, kahdestakin ikkunasta.

Itse rojotin tylsämielisenä koiraa vastapäätä omassa tuolissani ja yritin tsempata itseäni hereille. Koska kahvista ei ollut mainittavampaa apua, enkä harrasta väkeviä, etenkään maanantaiaamuisin, päätin antaa tuiskun ja tuulen hoitaa herätyksen ja hiihtelin pihalle. Kurkkasin kanalaan ja löntystelin talliin.

Kyllähän semmoinen vedet silmiin nostattava tuuli, pirullisen pienet ja terävät lumikiteet sekä pirteä viisiasteinen pakkanen ihmisen herättää. Etenkin kun samainen ihminen on onnistuneesti kaatanut kintuilleen hevosten ulkovesiastian. Se, johon oli yöksi unohtunut vesi ja joka oli vain osittain jäätynyt. Enin osa roiskahti kirjaimellisesti reisille. Ulkotarhan portin lukkokin temppuili sen verran, että veden kastelmat käteni jäätyivät salvan ympärille. Harmitti.

Ikealaiseen annostelumittaan pakattuja hevosten aamuheiniä ulosraahatessani kompastuin lantakasaan (viekkaasti piileksi lumen alla) ja lensin polvilleni, heinäkassit molemmissa käsissä. Tämän lankeemuksen jälkeen keräsin kamppeeni ja hoidin hommat vähän särmempänä. Polvilumpioita pakotti vielä pitkään. Onneksi kumpikin hevonen marssii ulos nätisti, hyvässä järjestyksessä ja periaatteessa kai jopa ilman talutusvehkeitäkin.

Kumpikaan ei halunnut esittää leijatemppuja saati demonstroida sähköyhtiön käyttämää helikopteria, semmoisella ne päristelevät sähkölinjojen yllä ja tsekkaavat lumimassoja.

Olin kiitollinen hevosten huomaavaisuudesta.
Tukin lampaitten kuonot mojovalla heinäsatsilla ja totesin ansainneeni vielä vähän lisää kahvia. Tämä on sen maalaisidyllin oikea, rehellin ja tosi puoli, se mistä ei kerrota muille kuin samassa nesteessä lilluville. Ja teille, blogipäiväkirjan lukijat. Muut eläkööt harhoissaan ja kuvitelkoot, että täällä me maalaiset vaan iloissamme kuittaamme mahtavat tukiaiset ja ajelemme uudenkarheilla valtroilla valtatiellä ihan vaan kaupunkilaisten kiusana. Tukiaisia ei nähdä muualla kuin seiskapäivälehden sivuilla. Kampaajalla.

Koska päivän ohjelmassa oli runsain mitoin aikataulutettua autoilua, jätin muka fiksuna aamutreenit kaupungissa väliin ja ajattelin kuitata ne iltalenkillä, siinä viheltävässä viimassa olisi ollut voimallista puskea vastatuuleen.

Aliarvioin maanantain mahdin. Ensin soitti perillinen, ranskan tunti oli peruttu ja hän oli turhaan matkustanut bussilla toiselle koululle. Eikun hakemaan. Ja tankkaamaan.

Sitten piti lähteä viemään Äitikultaa sairaalanmäelle, jotain röntgenkuvia. Puolen tunnin reissu venähti reiluun tuntiin. Siinä vaiheessa kun kello läheni puolta seitsemää (illalla) totesin yhä odottavani sairaalasta vapautuaa senioiria, älysin vihdoin, että ketuille mäni tämä maanantai. Perhe odotti kotona iltaruokaa, hevoset puurojaan ja minä huokaisten vetelin henkselit juoksulenkkini yli. Verensokeri pyyhki alamäkeä, ketutuskäyrän kohotessa vastaavassa suhteessa toiseen suuntaan.

Ei kenenkään vika mutta tuntui hieman epäreilulta. Oi miksi, oi miksi, miksi aina minä??

Tämä kuulostaa ihan marttyyriäidin narinalta mutta kun hoipperehdin takaisin tallista, totesin, että äiti on ihan älyttömän väsynyt. Ja hirveän nälkäinen. Yhtään ei pakottanut omaatuntoa kun lastasin lautaselle kunnon pihvin ja järkyttävän määrän sekalaisia salaatinlehtiä. Mulla on nykyisin aika leuhkat eväät. Muu perhe mässyttäköön lihapullia ja pestopastaa ihan vapaasti.

Viinistä viis, tirautin sitruunaa juomaveden sekaan. Viini olisi kuitenkin maanantain hapattamaa tai käytön vähäisyyden väljähdyttämää.

Parasta kun iltatallin jälkeen peittelen itseni vaaka-asentoon. Vähän linimenttiä polviin ja oikeaan sääriluuhun jossa penikkatautikin vihoittelee. Voihan se olla, että lennätän itseni persiilleni pitkin pihaa ja saan vielä häntäluunkin säleiksi. Sitten ei ainakaan kipuileva kinttu enää harmita.
Eiköhän aamulla ole jo parempi mieli ja asenne.

Tänään oli tämmöinen eniten v-tuttaa kaikki -päivä. Toivottavasti sinulla oli hauskempaa, missä lienetkin.

Penikkatautia tämäkin

PeeÄäs, sanoinko jo, että toiseksi eniten v-tuttaa tämä lumisade? Niin just. Lumisade.

Haasteita ja tunnustuksia

Näitä haasteita täällä Blogistanian ihmemaassa ja oudoilla kujilla riittää. Tällä kertaa sain tämmöisen hämärän Häde -haasteen hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan -S- :ltä. 

Hädehaasteessa ei ole kyse kilpailusta eikä arvonnasta, vaan yhteen hiileen puhaltamisesta. Nyt joukolla keksimään toteuttamiskelpoisia käyttötarkoituksia kaikkien peräaukkojen kauhistukselle Hädesalvalle! Haasteen säännöt ovat hyvin yksinkertaiset:

1. Keksi yksi tai useampi uusi toteuttamiskelpoinen käyttötarkoitusehdotus Hädesalvalle. Salvan ainesosathan ovat lanoliini eli villarasva, vesi, Arachis hypogaea -öljy eli suomeksi maapähkinäöljy (allergikot huomio!) sekä mentoli. Se on siis lääkeaineetonta tahmaista mentolivoidetta eikä sisällä mitään sellaista, miksi sitä pitäisi käyttää juuri tai vain peräaukon seutuville. 

Voi ristus mikä tehtävä!

Ensimmäisenä, näin jonkinlaisena semikipeänä flunssaatikkona mieleen tuli oitis ihmisen ilmanvaihto ja sen harmilliset ilmanotto-ongelmat vastatuuleen juostessa noin -15°C:n pakkasella. 

Minähän tunnetusti juoksen vain huonolla kelillä koska silloin voin sekä maksimoida kettuuntumisen joka maksimoi sisun joka maksimoi suoritukseen tarvittavan kiukun. Maalilinja l. torpan läntinen raja ylittyy upeasti tuulettaen. Mitä navakampi tuuli, sitä iloisempi liputus juoksutrikoiden lahkeissa.

Uskoisin, että kyseinen Häde-salva auttaa erinomaisesti tähän kiusalliseen vaivaan jossa räkä jäätyy ränniin eikä liiku eteen eikä varsinkaan taakse. CSI-sarjojen hartaana fanittajana tiedän, että ne laittavat aina semmoista piparminttu/mentoliöljyä nenän alle kun syventyvät pahaksi menneen kalmon tarkasteluun. Ja mikä toimii CSI:ssä, toimii myös tässä.

Mentolihöyryt kyllä avaavat ilmanottoaukot (sieraimet) varsin liukkaasti ja lanoliini ynnä maapähkinäöljy huolehtivat voitelusta ettei alusta karstoitu. Tätä voidetta on erityisesti syytä levittää myös leukaan jolloin mahdolliset räkäklimpit eivät jämähdä kiinni vaan ovat kätevästi pyyhkäistävissä lapaseen tai muuhun käsillä olevaan tekstiiliin. Kaksitehoroinaa siis tämä Häde-salva.

Keppostelu on lähellä sydäntäni ja kyllä minä niin kovin ilahtuisin jos saisin esimerkiksi anopin (hyvä ihminen hän on, ei siis pahalla) drinksulasin reunaan sipaistua vähän Hädeä. Voi sitä leukaperien louskutusta mikä tuosta syntyisi. Paljon iloa pienellä vaivalla. Ja halpaakin on tämä lysti.

2. Kopioi aiemmin haasteeseen osallistuneiden käyttötarkoituslista ja liitä oma(t) ehdotuksesi listan jatkoksi. Tämä voi edellyttää vähän muiden osallistujien vaklaamista, jos vain aikaa ja viitseliäisyyttä (ja kiinnostusta - mutta siitähän ei varmasti kenelläkään tähän osallistuvalla jää kiikastamaan, vai kuinka?) on, koska haaste luulatavasti kiertää samanaikaisesti monella taholla. Vinkkaillaanpa siis toisillemme, missä haaste kulkee, jotta pysymme ajan tasalla käyttötarkoituslistan sisällöstä!

Kopioin härskisti -S-:n listausta;

Kiki käytti Hädeä tukkoisen nenun aukaisemiseen ja Lambada-liikkeisiin ;), 

Ärjyperä keksi käytön huulirasvana, ripulipyllyn pelastajana omalla vastuulla ja imetyksestä kärsineille nänneille jos luulee vauvan mieltyneen tujakkaan mentolin makuun :)

Maija kokeilisi Hädeä vesirokkonäppylöihin, auringon polttamalle iholle, jälleen omalla vastuulla petipuuhien piristykseksi ja ei-ikinä-muttamieleentulisilti vinkkinä eläinten yllättämiseen, heh. 

Suvi Trokee-Daktyylin oma vinkki oli viilentävänä jalkavoiteena.

nunju itse vinkkasi Häden toimivuudesta selluliittivoiteena. 

Nollis puolestaan ehdotti rasvan toimivan loistavasti silmänympärysvoiteena.

S sanoi: voisi lievittää muutakin kutinaa sekä tehdä kaikenlaista pientä jäynää ja kepposta puolison ns. kruununjalokiville

3. Laita Hädehaaste logon kera eteenpäin niille, joiden huumorin uskot kestävän sen, ja/tai joilla uskot olevan mahdollisesti käyttöä Hädehaasteen informaatiosisällölle.

Tämä jää nyt vielä toviksi hautumaan sillä tämä haaste on ollut nyt ns. tapetilla useammassakin seuraamassani blogissa ja ihan tuntemattomia en tohdi heti ensikommenttinani näin totiseen paikkaan työntää. Jos joku tuntee polttavaa hinkua vastata ko. haasteeseen, olkoon hyvä hän ja kopioi haasteen ohjeet tästä postauksesta.

4. Jos kehtaat, kopioi logo blogisi reunaan merkiksi siitä, että olet jo osallistunut haasteeseen. 
 

Tämähän on tunnetusti minulle suunnattoman vaikeaa, en kertakaikkiaan ole riittävin nörttigeenein varustettu että osaisin mitään mihinkään kopioida. Tuossa se nyt on yläkuvana ja yritän jossain vaiheessa hilata sen blogini sivupalkkiinkin.

Kiitos teille tarkkaavaisuudestanne.

5. (Vapaaehtoinen) Kauhean mukava olisi, jos Hädehaasteen liikkelle laittanutta STD:tä muistettaisiin välillä informoida haasteen kulusta halki blogiteollisuuden. Älä siis kursaile, vaan käy rohkeasti jättämässä esim. alkuperäiseen Hädehaastepostaukseen kommentti ja linkki omaan blogiisi, josta pääsee kurkistamaan miten pitkäksi käyttötarkoituslistaa on saatu kasvatettua :)

Eli tänne kiitos ja kuittaus Tingeltangeli
Käyn hoitamassa omani ihan pikaisesti.