Hyvää 1-vuotissyntymäpäivää Hirnakan Torpan blogille!
Näin se aika rientää ja hetkittäin se saa jopa siivet.
Vuosi takaperin elämä täällä torpalla oli uutta, remontti siellä ja täällä, työreissut etelään ja kaikkinainen arkielämän uudelleenrutinointi sekoitti pakkaa täysin.
Taisin olla aika pihalla kun siihen hässäkkään vielä blogin pystytin :-)
Selailin kirjoituksiani ja kuvia vuoden varrelta ja monta mukavaa muistoa, tapahtumaa ja kohtaamista palasi mieleen. Ihania ihmisiä, sukua, perhettä, ystäviä ja uusia tuttavuuksia.
Paljon on myös surua, murhetta ja erityisesti läheisiä ihmisiä koskevaa tuskaakin mahtunut tähän vuoteen. Välillä tuntui, että elämä oli yhtä luopumista, surua ja toivonkipinän hengissä pitämistä.
On vaikea tietää mistä kukakin toipumiseen ja surusta läpikahlaamiseen voimansa otti ja ammensi. Ihminen on sinnikäs otus. Räpistelee pintaan vaikka mistä alhosta.
Minun rauhani, voimani ja elämänhaluni nousee kotoa. Ensimmäistä kertaa aikuisen elämäni aikana voin rehellisesti sanoa, että nyt en ole mistään poissa. Nyt olen kotona.
Oikeastaan kaikki se, mitä tämän vuoden aikana on tapahtunut, on valmistanut minua nykyiseen. Ja niin kai se kaikille muillekin tapahtuu. Kaikki johtaa kaikkeen, aikanaan.
Näen kuitenkin erittäin selkeänä suoran jatkumon viime marraskuisesta ahdistuksesta kun piti jakaa elämä Espoossa olleen työn ja Joensuussa asuvan perheeni kesken.
Kyllä siinä oli kuulkaa motivaatio työssäkäynnin suhteen koetuksella kun piti aamuyöllä karauttaa taipaleelle että ehti iltavuoroon töihin. Monet siihen pystyy, minä en.
Se painajainen mikä Sellossa vuoden viimeisenä päivänä tapahtui, sinetöi lopullisesti sen päätöksen, etten enää palaa markettiarkeen.
Ja muut alkuvuoteen ajoittuneet läheisten kokemat kriisit suorastaan betonoivat päätökseni.
Miksi juosta täyttämässä muiden asettamia vaatimuksia kun kaikki voi päättyä hetkessä, yhdessä hengenvedossa kaikki onkin ohi?
Mieluummin elän niukemmin ja pysyn rakkaitteni luona. Niin kauan kuin heidän luonaan voin olla.
Ja niinhän se päätös piti. Alitajunnassa eli ja vahvistui ajatus omasta yrittämisestä ja tässä ollaan.
Tällä hetkellä voin epäröimättä sanoa, että hyvin tein, oikein tein.
Paljon on taakse taakkaa ja painolastia jätetty. Eikä tulevien taakkojen painoa voi etukäteen murehtia, arvailla tai kantaa. Se mikä tulee on tullakseen ja ajopuu ajelehtii uomassa eteenpäin.
Ei voi tietää mitä tuleva vuosi tuo tullessaan. Jotain pientä vihiä tulevaisuudesta tuo tammamamman pyöristyvä vyötärönseutu. Toivottavasti pääsen kesäkuussa kuvaamaan Hyvin Arvokkaan hevosenlapsen ensiaskeleita. Ja saan lisää laamakevennyskuvia.
Vuosi sitten elettiin hauskoja ensilumen aikoja, sitä tulikin ennätyksellisen ylenpalttisesti.
Näillä mennään, pysythän mukanani?
