Kiltti Lokakuu...

... minulla on oikeastaan sinulle vain kaksi sanaa: aurinkoinen ja kuiva. Millään? Mitenkään? 

 

Palataanpas takaisin todellisuuteen. Lokakuu, vaikka miten sen otsikkoonkin niin nätisti kirjoitin, melkein ilman hampaiden kiristelyä ja näkyviä inhonväristyksiä, mokoma kuukausi on yksi vuoden viheliäisimmistä kuukausista.

Se nyt vaan on fakta tässä maassa jossa elämme, että lokakuu on yleensä kylmä ja märkä. Ja pilvinen.

Mutta nyt on ainakin esitetty toive auringosta ja kuivuudesta. Niitä kun ei saatu keväällä, ei kesällä eikä syksyllä. Että josko nyt heruisi? Vaikka sen kesäkuun alun lumisateen vastapainoksi?

(ei taida olla Luontoäiti kuulolla tänäänkään)

Kanalan viikkosiivousta suorittaessani lykkäsin kottareita useamman kerran tontin ainoan ylöspäin kasvavan lehtikuusen ohi. Tajusin, että sehän on suorastaan itsevalaiseva koska se kellastuu sisältä ulospäin. Oli todella nätti ja hieno ja vielä hienompi olisi jos taivaalta olisi herunut edes pikkuisen valaistusapua auringon muodossa. 

Jostain pilvimassan raosta saattoi pikkuisen vilkkaa sinistä taivasta, pitää lähipäivinä kytistää jokaista aurinkoista hetkeä ja yrittää vangita lehtikuusen ruskaväri paremmin.

Yhtään en muista mistä tämä kuusenlenkura tänne siirrettiin, ehkä se kasvoi meidän mielestämme väärässä paikassa jossain muualla näillä tiluksilla. Nyt se on hyvässä paikassa ja mahtuu kasvamaan niin isoksi kuin suinkin tahtoo. Minä tykkään lehtikuusista, niiden sisään voi kävellä eikä pistele. Kävytkin on söpöt.

Sulka hattuun -vai miten se meni?

Kanala on nyt siivottu ja puhtaat purut peittyvät tasaista tahtia putoilevien sulkien alle. Joka ikinen kana ja aika moni kukoistakin näyttää keskittyvän sulkasatoon. Munia haetaan kaupasta. Alkavalla viikolla pitää muistaa laittaa juomavesiin monivitamiiniliuosta, c-vitamiinia saavat jo nyt pihlajanmarjoista. Tarjottelin niille tänään omenanpudokkaita, ei kelvannut.

Onneksi kaksi ahnetta ponia iloitsevat omenasadosta. Satoahan tulee enemmän kuin ikinä tarvitaan -jos ehtii kypsyä, meillä on aika hitaita lajikkeita. Pieneksi jäävät kuitenkin ja rupikin vaivaa jossain määrin. Yksi puuvanhushan rojahti taakkansa alle pari viikkoa sitten, eivät ne muutkaan enää hirveän vahvoilta näytä.

Poneista pitää vielä muistiin merkitä semmoinen asia, että ovat herenneet puheliaiksi. Kaikenlaisia hörinöitä ja höhötyksiä on kuultu lähes päivittäin. Tähän saakka Torpan hevosvoimat ovat olleen hiljaisempia.

Mutta mukavahan se on kuulla välillä hevostenkin kommentteja maailman menoon. Ruokahan se tietysti hevostakin haastattaa, mutta iloiseksi tulen kuitenkin jokaisesta hörähdyksestä jonka saan osakseni. Olkoonkin että kantamani heinäkassi saattaa olla kuitenkin varsinainen ilahtumisen syy.

Iloisena tarjoilen ruunille omppuja, riittäähän näitä:

Alkava viikko saattaa jo liikauttaa asioita eteenpäin, meinaan sitä työhommaa. Onhan se kiva, että vihdoin tämä välitilassa lilluminen vaikuttaa kääntyvän loppusuoralle ja jokin uusi voi alkaa.

Mikäli kuun lopussa näyttää siltä, että kumisaappaat vuotavat, hevoset upposivat liejuun ja sade huuhtoo istuttamani sypressit ja narsissin sipulit alamäkeen, näytän lokakuulle keskisormea ja iloitsen, että mokoma ryökäle tulee seuraavan kerran kiusaksemme vasta vuoden kuluttua.

Tässä vielä alkaneelle kuukaudelle pelokkeeksi saavillinen sitä ihtiään, Otto askaroi puurokuppiinsa yön aikana napakympin.

Mukavaa lokakuista maanantaita, pysy lujana ja pidä jalat kuivana!