Vatukko

Ne pienet penteleet

Ihan vaan tulin leuhkimaan ansioillani.
Minä olen elämäni ensimmäisen kerran leikkonut yksin koko Torpan vatukon. Joka ei ole ihan vähäinen. Kolme nälkävuoden pituista riviä molemmilta puolin, sata metriä ei kokonaispituudeksi riitä.

Oli siellä muitakin pyörähtänyt. Papanoista päätellen kaurispeurawhatever oli lounastanut useammankin kerran vattujen versoja. Tai mitä ne risut nyt ovat? Just niitä tietysti joista olisi tänä kesänä saatu muhkeimmat vadelmat. No, on meillä vielä männävuotista pakkasessa joten ei tässä puutetta kärsitä vaikka peuraeläimet käyvät oman veronsa perimässä.

Ja sitten kun nöyränä lyö leuan rintaan ja katseen maahan, näkee multamakkaroita. Myyrät ja hiirethän siellä ovat hovia pitäneet. Ryökäleet ovat härskejä kuin mitkä, ihan Torpan nurkallakin on käyty mellastamassa. Ja tietysti kukkapenkeissä. Tulppaaneja ei kannata henkeään pidätellen odottaa, ei niitä sipuleita enää ole. Ja näyttää siltä, että osa narsissienkin sipuleista on humpsahtanut niin syvälle maanalaisiin tunneleihin, että eivät ne sieltä tässä elämässä valoa enää näe.

Tässä on selkeesti havaittavissa jonkinlaista patoutunutta pihahommaintoa, viime keväänähän ei jalka noussut eikä pää pitänyt. Jäi kaikki hommat tekemättä. Eipä sen ankean talven jäljiltä noussut moni kasvikaan. Vaan nyt on toisin. Puskat ja penkit kuhisevat elämää ja sieltä ponnahdetaan auringon lämpöön heti kun viimeinenkin lumiklöntti sulaa. Ja itsekin kovasti paljon suunnittelen juttuja ja projekteja. Heti kun routa sulaa, on syytä kaivaa muutama monttu uusia istutuksia varten.

Aion nimittäin olla kaukaa viisas ja kaivaa kuopat ja alustaa penkit valmiiksi. Sitten kun kurvaan pihaan auto täynnä kasvihankintoja (Särkältä, toivoakseni), ei tarvitse kuin juntata ostokset valmiisiin reikiin. Eivät jää kesäksi seinävierille pyörimään ruukuissaan kuten aiemmin on käynyt.

Tämmöistä tällä kertaa. Vappukin meni jo.

Keväällä on aina intoa ja uskoa...