Hevosvoimia

Pikkuhiljaa laiska ihminen (saattaa) saavuttaa kuvien ja tapahtumien tahtia. Pienellä viiveellä vielä mennään, sunnuntain Kuninkuusravikäynnistä kuvat tiistaina, huimaa edistystä aiempaan tahtiini. Täytyy vielä vähän himmailla tahtia, ettei nyt ihan lähde jopo keulimaan näiden kuvien ja blogipäivitysten kanssa. Kun on kesä kuitenkin vielä. Eikä kesällä tarvii hosua.

Nuo ylimmät kuvat ovat tammojen kuningatarkisan mailinmatkalta. Voiton korjasi Saaga S joka kuten hyvin tiedetään, korjasi lopulta koko potin ja suuren seppeleen kaulaansa.

Noita ravihevosten härpäkkeitä minä en ymmärrä, en kuuna päivänä saisi noita remmejä oikeaan järjestykseen ja oikeaan paikkaan. Ehkä ne kaikki ovat tarpeellisia ja raviurheilu on oma taiteenlajinsa, onhan ratsuillakin paljon semmoista 'apuhihnaa ja remmiä' joiden nimiäkään en osaa oikein sanoa. Joskus kymmenvuotiaana osasin kyllä valjastaa työhevosen heinärattaiden eteen, mutta nyt menisi sormi suuhun ja sitten kysyittäisiinkin jo googlelta.

Mitä tulee Kuninkuusraveihin, komiat kinkerit oli kyllä. Kaikki oli niin älyttömän hienosti viimeistelty, mietitty musiikit ja kaikki. Ainoa pettymys oli ns. ravitori. Odotin siellä olevan varustemyyjiä enemmän, hyviä tarjouksia ja muuta kivaa. Mutta ei, ainoa juttu mikä muistoksi ostettiin oli Kuninkuusravien käsiohjelma. Pikeepaidan olisin Nuorimmalle ostanut, mutta kun myyjille kelpasi vain käteinen niin jäi sekin hommaamatta.

Tilasin kyllä Suomenhevonen -arjen sankari -kirjan, tuhannen kappaleen painos joista yksi opus tulee lähiviikkoina minulle. Jää Perikunnalle käteen muutakin kuin Torpan avaimet, Armon kirjasto on vielä joskus kovaa valuuttaa. Täytyy testamenttiin laatia pykälä, joka estää ahneet vävyt ja muun heikomman aineksen välistävetämismahdollisuudet.

No, ainakin minä yritän.

Taisin jo mainita, että Ponimiehen ratsuttaja kuului myös ravijuhlan esiintyjiin omalla Suomehevosellaan. Sydän pakahtui ylpeydestä kun airueet tulivat muodostelmassa laukaten varikolta ja liput liehuivat. Perässä jolkottivat lähdön osallistujat.

Alimmissa kuvissa oriiden mailin kisan loppuvenytykset, Jokivarren kunkku voitti komeasti tuonkin matkan. Ovat ne kyllä mahtavia voimanpesiä, nelivedoista parhaimpia ja uljaimpia.

Meillä oli Nuorimmaisen kanssa sen verran ahdas aikataulu, ettemme voineet jäädä katsomaan loppuhuipennusta vaikka mieli teki.

Hieno kokemus kuitenkin, se on vaikea turkulaisten laittaa ensi vuonna paremmaksi. Täällä meillä Perä-Kurjalassa on ihan oma tunnelma jota ei voi ostaa, viedä eikä tuoda. Se tehdään. Sydämellä.

Tässä vielä kuninkaallisten loimet ja seppeleet, komiaa on.

Ennen viikonlopun päälähtöjä kuninkaallisten ohjastajat saivat valita lähtöpaikkansa, jotain taktiikkajuttuja tuossakin piilee, minä en ymmärrä pätkääkään. Ohjastajat vietiin varikolle vanhalla keltaisella postibussilla.

Vaikka kilpailu on kovaa ja isoista rahoista ajetaan, ainakin päällisin puolin ja ulkopuolisin korvin kuskien välinen sanailu oli toisiaan arvostavaa, silleen leppoisalla tavalla. Radallahan kaverille ei tarvitse olla kiva ja kiltti vaan jokainen on siellä oman ajokkinsa kanssa kisomassa sijoituksesta. Mutta arvostan sitä reilun pelin henkeä joka tuosta eliittikuskien porukasta välittyi.

Katsomossa kullakin hevosella oli oma enemmän tai vähemmän äänekäs ja näkyvä kannustusjoukkonsa.

Eikä raveja ilman paria isäntää jotka olivat nauttineet muutakin kuin kansalaisluottamusta. Topakka haju ja siksakkia steppaava ravimies terve viinanpuna poskilla, se on näky johon tiivistyy jotain hyvin suomalaista. Ehkä jopa vähitellen katoava ilmiö, mutta kuitenkin. Isännät ottivat ilon irti. Arvattavasti arki alkoi enemmän tai vähemmän voittajafiiliksissä itse kullakin. Onhan se saattanut traktorin käyntiinlähtöjyrähdys vihlaista ohimossa maanantaina kun on pitänyt pellolle lähteä. Mutta kun kunkkarit on vaan kerran vuodessa ja tässä pitäjässä kerran viiteentoista vuoteen niin pitäähän sitä juhlistaa.

Se heille suotakoon.

Tänään Ponimies oli päässyt estehyppelön makuun. Nuorimmainenhan kapusi Ponimiehen selkään perjantaina ja heti oli pitänyt ristikoita loikkia, kivaa oli kuulema. Tänään Ponimiehen estekuski hyppäsi pikkuisen lisää ja hauskaa oli kuulema ollut, ratsukosta molemmilla ja katsojilla.

Oli ollut pientä ristikkoa ja jopa pystysarja. Korkeus ei tietenkään ole pääasia vaan se, että Ponimies saa mukavaa vaihtelua ja opettelee asettelemaan kinttunsa oikein. On hällä kyllä luontainen taju tuostakin hommasta, hakee valmiiksi ponnistuspaikkaa eikä pelleile yhtään. Työmoraali on kunnossa ja sehän tässä on koko ajan ollutkin tavoitteena. Tehdä hommaa niin, että Ponimies tekee työnsä mielellään, temppuilematta ja saa tuntea olevansa maailman taitavin, upein ja osaavin. Silleen tehdään hyviä monitoimihevosia joilla on itseluottamus ja pää kunnossa.

Itse en paikalle päässyt, mutta noista kuvista kyllä näkee miten Ponimies on aikuistunut ja kasvattanut melko hyvin lihasta. Suurin kasvu on tapahtunut korvien välissä. Enkä puhu nyt harjasta tai otsatukasta.

Tässä loppuun pari tunnelmakuvaa, Nuorimmaisen otoksia. Tälle viikolle on luvassa ainakin koirarallikuvia ja pari muutakin juttua on muistikortille kertynyt, niistä sitten lisää tuonnempana.
Mukavaa tiistain jatkoa, missä lienetkin!