Tuntuu jotenkin jo niin kaukaiselta ajatus, että tätä illallista syötiin yli viikko sitten.
Arki on alkanut ja elämä näyttää (kaiken päällisin puolin ihan hyvän lisäksi) mustaa puoltaan.
Meilla sairastetaan. Yhdellä on diagnoosi ja koko perhe on kipeä. Kukin oireilee omalla tavallaan, kaksi on lisäksi rehellisessä ilmastoinnin aiheuttamassa räkätaudissa. Olen tähän saakka yrittänyt hissutella ja tasoitella säröjä, rientänyt sinne missä eniten hiertää.
Tänään kilahdin rikki. Teki mieli huutaa: mene muualle olemaan hankala, en minä osaa sinua parantaa. Mutta eihän niin voi sanoa. Eikä saa. Sanoin silti ja tunsin heti olevani hiton surkea ja täysin epäpätevä ihminen.
Kaikki pyörii ruuan ympärillä. Koska yksi ei osaa enää syödä. Koska inhoaa itseään, inhoaa kaikkia.
Aika menee ruokapäiväkirjan merkintöjen tahdissa, ateriasta toiseen. Mietin miten esittäisin tulossa olevan välipalan, mikä maistuisi, mitä tekisi mieli. Oikeasti minun tekisi mieleni läväyttää jääkaapin ovi auki ja sanoa: syö jumalauta nyt mitä mieli tekee, monella perheellä ei pala jääkaapissa edes valo ja sinä valitat kun on väärää jugurttia! Mutta ei niin voi tehdä. Vertaistukiryhmä (jos sellainen olisi) huutaisi nyt kuorossa: kyllä saa, kyllä voit.
Äiti ei nyt vaan jaksa olla Äiti vaan äitiä lapsettaa ja kiukuttaa. Kun ei osannutkaan olla Äiti. Eikä huomannut silmiensä edessä käytävää mieli vs. keho -taistelua. Jossa keho on nyt häviöllä ja mielen ympärillä rautanyrkki. Siellä jossain alla on pieni ja pelokas ihmisenlapsi.
Nyt ei eletä päivä kerrallaan, vaan ateria kerrallaan. Viisi ateriaa päivässä pitäisi saada ruokapäiväkirjaan ja minä kirjaan jokaisen näkkäripalasen, keittokinkkuviipaleen ja kurkkusiivun ylös. Yritän saada ne näyttämään isommilta aterioilta kuin ovatkaan. Vaikka tiedän, ettei niillä kasva, ei kehity. Ja kaikki luetaan tarkasti ensi viikon lääkäritapaamisessa. Tiedän, että osastohoito on seuraava hoitomuoto jos ja kun kotona ei osata eikä edistytä.
Mitäpä tätä enää peittelemään tai hyssyttelemään. Tässä tilanteessa ollaan ja parasta toivotaan. Parhaamme teemme ja usko on vahva. Juuri nyt se on kovasti hukassa, mutta jostain se taas löytyy.
PeeÄäs: kiitos teille kaikille, jotka olette tuskastani palasen kanssani märehtineet, olette tehneet paljon!
Toivottavasti loma sentään vähän latasi akkuja ja irroitti arjesta tulevien taisteloiden edessä. Nuoruus on elämän raskainta aikaa ja vanhemmuuden kanssa taistelee jokainen oman riittämättömyytensä kanssa.
VastaaPoistaMinä olen joutunut tänä vuonna irroittamaan otetta vanhemmuudesta, kun ei vain jaksa kaiken muun keskellä. Kuopuksella ON ongelmansa, mutta sentään anoreksia on suljettu pois, vaikka ei langanlaiha teini ruokaa juurikaan halua. Jonkinasteinen masennus kuitenkin, joka sai kaiketi alkunsa (tai tuli esiin) viime syksyisen luokkatoverin kuolemasta rekan keulaan.
Mutta tuttua on miettiä pää punaisena, että mitähän ruokaa voisi laittaa että kelpaisi. Ja onhan tuota itseltäkin irronnut kevään aikana -7 kg. Ei maistu ruoka minullekaan.
Toivotaan valoisampaa tulevaisuutta, ongelmien selätystä ja kohtaamista. Ei niitä piilottelemalla ainakaan etene asiat. Nostetaan pöydälle vain, ja koitetaan hoitaa. Kaikkea ei omin voimin pysty/kykene/jaksa. Eikä teinit meille vanhemmille suostu edes kertomaan. Sen kanssa vain pitää elää ja löytää kanavat, jossa asiat saadaan muutosvoimien alle. Joko lempeästi tai sitten pakosta. Mutta asioihin pitää saada muutosta, jos suossa mennään köli pohjaa kyntäen.
Jaksuja!!!!!! Tiedä se, että olen vain yhden puhelinsoiton päässä, jos alkaa käämit kärytä ja tarvii juttuseuraa. Ja armahda itsesi - koskaan ei pääse täydellisyyteen millään sektorilla. Melko hyvään pystyy, jos on mahdollisuuksia. Siihenkään ei kuitenkaan edes joka kerta.
Syömishäiriö on todellakin sairaus ja nimenomaan sairaus, jota terve ei voi ymmärtää. Ei ymmärrys millään käsitä, miksi joku tekee pahaa itselleen olemalla syömättä ja tuhoaa samalla mahdollisesti tulevaisuuttaan. Mutta eipä siinä sairastuneelle paljon paina perustelut, että syö nyt, tai muuten ei sitä tai tätä. Eikä sitäkään voi ymmärtää, miten sairastuneen käsitys hyvännäköisyydestä voi olla sitä, että luut törröttää.
VastaaPoistaMulla on yksi nyt nelikymppinen kaveri, joka on sairastanut anoreksian nuorena. Hän kyllä toipui siitä aikanaan ja nyt on kaikinpuolin ulkoisesti terveen näköinen kroppa ja hyvä minäkuva, hän on juuri sopivasti hiukan ihan hoikkaa pulskempi eikä koe mitään tarvetta laihduttaa. Mutta anoreksia jätti jälkensä, tämän naisen etuhampaat on päällystetty jollain lisäpaloilla, koska anoreksia tuhosi omat hampaat. Eikä hän ole onnistunut saamaan lapsia. Eihän sitä voi varmuudella tietää, mistä se johtuu, mutta kyllähän anoreksia on hyvin todennäköinen syyllinen. Joten helposti niissä nuoruuden tuskissa tulee sitten ihan oikeasti tuhottua tulevaisuuttaan, eikä se ole mikään vitsi. Mutta sairaudesta voi silti toipua, selvinneitä on paljon :)
Toivon teille kaikkea hyvää ja varmasti teet äitinä parhaasi, mutta sunkin jaksamisella on rajat. Eikä kukaan äiti voi lastaan suojella siltä, mitä lapsi saa vaikutteita muualta maailmasta ja millaisia ajatuksia siellä pään sisällä muutenkin kasvaa. Toisilla se vain on helpompaa ja toisilla vaikeampaa. Joskus sinne oman pään sisälle on vain niin vaikea mahtua, eikä pysty hallitsemaan omaa mieltään, joka ei tunnu edes mahtuvan oman pään sisään.
Onneksi nykyään kuitenkin syömishäiriöistäkin on tietoa ja apua on saatavilla, toivottavasti saatte tytön kuntoon konstilla millä hyvänsä.
Sinä sentään puutut asiaan. Ja se on hyvä se. Joskus lapsi tarvitsee leijonaemon puolelleen. Itse lopetin syömisen, kun elämässä oli teinivuosina liikaa stressiä, liikaa isoja muutoksia (siis jopa aikuisen mittakaavassa) ja liikaa menetyksiä. Ainoa, mitä voin kontrolloida oli syöminen. Ja siinä olin aika hyvä. Onneksi isosisko huomasi, että jostain puhaltaa kylmästi ja kovaa. Äitini oli vähän "ei kaikki muumit laaksossa" ja sanoi, että kotona on ruokaa laitettu.Kun se olisikin ollut vain sitä. Selvisin kuitenkin vaurioitta. OP
VastaaPoistaOlette ajatuksissa. <3
VastaaPoistaKram <3
VastaaPoistaVoi höh. Lapsella on oltava tosi paha olo. :/ Toivottavasti saatte kaiken mahdollisen avun nyt ja tulevaisuudessa. Stemppiä valtavasti.
VastaaPoistaHei Hirnakka. Kyllä sinä olet osannut olla Äiti, aivan varmasti. Joskus vain tapahtuu sellaisia asioita joihin äitikään ei voi vaikuttaa. Nuoren ihmisen mieli on niin omituinen kapistus että minulla, kolme lasta kasvattaneella ei ole vieläkään minkäänlaista käsitystä miten se toimii. Olen muistellut näitä omassa lähipiirissäni anoreksiaan sairastuneita nuoria (ja vähän vanhempiakin) ja minusta tuntuu että he ovat niitä kaikken herkempiä ja jotenkin syvemmin tuntevia ja ajattelevia ihmisiä. Eikä tämä nykymaailma ole kaikkein paras mahdollinen paikka herkkiksille.
VastaaPoistaSinä et voi ostaa jääkaappiin sataa merkkiä jugurttia tai osata laittaa juuri sopivaa ruokaa, ja tiedäthän sinä jo että nuoren syömättömyys ei johdu siitä että ruoka olisi vääränlaista. Yritä jaksaa ja yritä karistaa turha syyllisyys harteiltasi (tosi helppoa =(. Toivon kovasti että kohdallenne osuisi sellainen hoitotiimi joka osaa auttaa koko perhettä ja tukea teitä taistelussa, pitkä tiehän tämä on. Päivi
Hugs from Nemppa Sinulle ja Nuorimmalle sekä koko Torpan väelle. Tiedän hyvin sen voimattomuuden asiaa hyvin lähellä eläneenä, tuskaksikin sitä voi kutsua, koska oli asiaa ei järjellä ja rationaaöisuudella voinut käsitellä. Olet varmasti Nuorimmalla Paras Mahdollinen Äiti, enempää et voi tehdä ja varmasti solmu Juniorin sisimmässä höltyy säie säikeeltä mutta se vie aikaa ja vaatii voimia. Tulin eilen Vierumäeltä, jossa viikko jahdattiin pieniä valkoisia palloja ja soitellaan vaikka illalla, jos vain jaksat ja ehdit <3
VastaaPoistaKIITOS TEILLE KAIKILLE <3
VastaaPoistaPaljon olen saanut vertaistukea, paljon on tarjolla numeroita joihin voin soittaa koska tahansa ja paljon on tulvinut myötätuntoa. Onneksi ne, joilla olisi jotain 'mitäsminäsanoin' -terveisiä, ovat älynneet ryömiä koloihinsa.
Kiitos vielä kerran. Tästä me jatkamme. Tänään tuli monta plusmerkintää ruokapäiväkirjaan ja tyttäreltä oma-aloitteinen lohdutushalaus (kesti yli vartin). Huominen on huomenna, ei mietitä sitä tänään.
Omat ajatukseni ovat tänään olleet serkkupoikani vaimon, veljen ja äidin luona, serkkupoika rummuttaa seuraavilla ukkosilla sellaiset soundit, että tiedetään hänen päässeen perille. Nuorena lähti mutta Noutaja ei henkkareita kysele, ottaa mukaan kenet haluaa.
Tätä kai sanotaan elämäksi?
Hiljainen osanottoni. Elämä vain on. Ei tiedä tilatessaan mitä saaa... Voimia!
VastaaPoista