Korkealle on pitkä matka

Männäviikolla ajeltiin reissun kylmimpänä päivänä vuorille, viime vuodesta tuttuun Rondan kaupunkiin. Sinne voi tehdä mukavan rengasmatkan, ajaa mutkikasta tietä ylös ja tulla vähän suorempaa tietä alas.

Rondassa todettiin, että sataa ja on pahuksen kylmä. Ja koska matkalla näimme jo muutaman tieltä lipsahtaneen auton ojassa, emme ottaneet riskiä pimeästä ja sateesta kotiinpaluun aikaan. Niinpä lähdimme kohti San Pedroa ja sieltä Marbellan kautta kotiin.

Niinpä Setenilin vuorikaupunki jäi tällä(kin) kertaa näkemättä. Toivottavasti näitä lomareissuja vielä siunaantuu niin, että voimme paikata sivistyksemme aukkoja ja nähdä lisää Andalusian ihmeitä.

Ronda on kaunis ja huikea paikka. Ehdottomasti visiitin jos toisenkin arvoinen. Onhan siellä turisteja ja paljon, mutta hyvin mahtuu sekaan.

Ehkä jo ensi kerralla pääsemme Seteniliinkin saakka.

Muina päivinä olemme pyörineet lähiseuduilla ja tutustuneet ihan tämän oman kaupungin keskustaan.
Hyvin on syöty, välillä liinapöydissä, välillä kotona. Tuoreita hedelmiä voisi syödä vaikka miten paljon, niin hyviä ne ovat. Ja halpoja. Nyt kun mansikka-aika meni jo, kirsikat ovat parhaimmillaan. Isoja, pulskia ja meheviä kirsikoita. Ilokseen syö.

Ruokakaupassa on aina ilo käydä, etenkin kassalla loppulasku hämmästyttää aina pienuudellaan. Tai kohtuullisuudellaan.

Siskolikka ja kummipojat ovat hekin laskeutuneet tänne lämpimään ja eilen ajelimme yhdessä Marbellaan. Puerto Banuksessa ihmettelimme jetsetin elämää (näyttivät pitkästyneiltä) ja luksusautojen sekä mahtijahtien määrää. Istahdimme mukavaan veneravintolaan juomatauolle ja olihan se ylellistä, viileää vesihöyryä töhähti asiakkaiden oloa helpottamaan säännöllisin väliajoin. Hyvä oli Tinto Veranon ökyversio, cokis oli kuulema ihan sitä samaa kamaa kuin muuallakin.

Tätä letkeää lomaa on vielä jäljellä, ei nyt ihan loputtomiin, mutta kuitenkin sen verran, ettei vielä ahista kotiinpaluu. Toki ajatukset käyvät välillä kotona mutta siellä on kuulema kaikki sangen hyvin kohdillaan. Peetu taitaa olla kotiutunut Espooseen niin, että sitä on ehkä vaikea tunkea boksiin ja yrittää saada tappijalka takaisin maalaiskoiraksi. On jo niin urbanisoitunut.

Hevosvoimilla näyttää menevän kuvien perusteella leppoisasti. Poni Sörsselsson ahertaa kesätöissä ja tamma Töttis yrittää reipastua laumaeläimenä.

Eipä tässä tämän kummempaa. Loma on kiva. Toki jokaiseen päivään mahtuu harmaitakin sävyjä mutta pahimmilta rytinöiltä olemme toistaiseksi säästyneet. Tai on osattu luovia niin, ettei kenenkään köli karahtaisi pahemmin kiinni.

Tähän loppuun vielä kukkanen joka saattaa aiheuttaa vielä harmia. Löysin vuoristosta punaista villinvilliä unikkoa ja tottahan minä kävin napsaisemassa pari siemenkotaa kameralaukkuun. Hyvin hartaan toiveen esitän nyt tuonne yläkerran puolelle, ettei tullikoira merkkaa kameralaukkua ja pääsen ongelmitta kotimaahan. Ei se minun tietääkseni mikään huippausainekasvi ole. Tai ainakaan minä en sitä semmoiset metkut mielessä kotiin aio yrittää tuoda. Sillä kukalla on minulle aivan muut arvot.

Hasta pronto!