Korkealle on pitkä matka

Männäviikolla ajeltiin reissun kylmimpänä päivänä vuorille, viime vuodesta tuttuun Rondan kaupunkiin. Sinne voi tehdä mukavan rengasmatkan, ajaa mutkikasta tietä ylös ja tulla vähän suorempaa tietä alas.

Rondassa todettiin, että sataa ja on pahuksen kylmä. Ja koska matkalla näimme jo muutaman tieltä lipsahtaneen auton ojassa, emme ottaneet riskiä pimeästä ja sateesta kotiinpaluun aikaan. Niinpä lähdimme kohti San Pedroa ja sieltä Marbellan kautta kotiin.

Niinpä Setenilin vuorikaupunki jäi tällä(kin) kertaa näkemättä. Toivottavasti näitä lomareissuja vielä siunaantuu niin, että voimme paikata sivistyksemme aukkoja ja nähdä lisää Andalusian ihmeitä.

Ronda on kaunis ja huikea paikka. Ehdottomasti visiitin jos toisenkin arvoinen. Onhan siellä turisteja ja paljon, mutta hyvin mahtuu sekaan.

Ehkä jo ensi kerralla pääsemme Seteniliinkin saakka.

Muina päivinä olemme pyörineet lähiseuduilla ja tutustuneet ihan tämän oman kaupungin keskustaan.
Hyvin on syöty, välillä liinapöydissä, välillä kotona. Tuoreita hedelmiä voisi syödä vaikka miten paljon, niin hyviä ne ovat. Ja halpoja. Nyt kun mansikka-aika meni jo, kirsikat ovat parhaimmillaan. Isoja, pulskia ja meheviä kirsikoita. Ilokseen syö.

Ruokakaupassa on aina ilo käydä, etenkin kassalla loppulasku hämmästyttää aina pienuudellaan. Tai kohtuullisuudellaan.

Siskolikka ja kummipojat ovat hekin laskeutuneet tänne lämpimään ja eilen ajelimme yhdessä Marbellaan. Puerto Banuksessa ihmettelimme jetsetin elämää (näyttivät pitkästyneiltä) ja luksusautojen sekä mahtijahtien määrää. Istahdimme mukavaan veneravintolaan juomatauolle ja olihan se ylellistä, viileää vesihöyryä töhähti asiakkaiden oloa helpottamaan säännöllisin väliajoin. Hyvä oli Tinto Veranon ökyversio, cokis oli kuulema ihan sitä samaa kamaa kuin muuallakin.

Tätä letkeää lomaa on vielä jäljellä, ei nyt ihan loputtomiin, mutta kuitenkin sen verran, ettei vielä ahista kotiinpaluu. Toki ajatukset käyvät välillä kotona mutta siellä on kuulema kaikki sangen hyvin kohdillaan. Peetu taitaa olla kotiutunut Espooseen niin, että sitä on ehkä vaikea tunkea boksiin ja yrittää saada tappijalka takaisin maalaiskoiraksi. On jo niin urbanisoitunut.

Hevosvoimilla näyttää menevän kuvien perusteella leppoisasti. Poni Sörsselsson ahertaa kesätöissä ja tamma Töttis yrittää reipastua laumaeläimenä.

Eipä tässä tämän kummempaa. Loma on kiva. Toki jokaiseen päivään mahtuu harmaitakin sävyjä mutta pahimmilta rytinöiltä olemme toistaiseksi säästyneet. Tai on osattu luovia niin, ettei kenenkään köli karahtaisi pahemmin kiinni.

Tähän loppuun vielä kukkanen joka saattaa aiheuttaa vielä harmia. Löysin vuoristosta punaista villinvilliä unikkoa ja tottahan minä kävin napsaisemassa pari siemenkotaa kameralaukkuun. Hyvin hartaan toiveen esitän nyt tuonne yläkerran puolelle, ettei tullikoira merkkaa kameralaukkua ja pääsen ongelmitta kotimaahan. Ei se minun tietääkseni mikään huippausainekasvi ole. Tai ainakaan minä en sitä semmoiset metkut mielessä kotiin aio yrittää tuoda. Sillä kukalla on minulle aivan muut arvot.

Hasta pronto!

Paimen se laumansa tielle ajoi...

Todella outo paimen

Torstain aamukahvirauhaa rikkoi Nuorimmaisen kiljaisu; Äiti, tuolla tiellä menee lampaita!
Niinpä venyin omaan ennätykseeni loikkaamalla nojatuolin yli, lennossa 180° kurvin tehden ja laskeuduin parvekkeen vasempaan etukulmaan. Kyllä. Kalkatus ja mölinä, lammaskatrashan se siellä.

Jostain kuului lisäksi aivan käsittämätöntä mokellusta joista joka toinen sana kuulosti rrrrrrrrrrrraaaarrrrrrrr -konekivääritulitukselta ja joista joka toinen oli jotain käsittämätöntä kieltä, kouluespanjaa se ei ollut. Ja tuo heebohan se siellä marssi. Puheessa oli kuitenkin etäisesti tuttu nuotti, semmoinen pruuuuuiiit, mansikkii, orvokkii, mustikkii, tulukee, tulukee joutuin…

Äijä oli tullut tuolta jostain Mijas Pueblon suunnalta ojanpohjaa pitkin ja suuntasi ties minne, kaupungin suuntaan minun kompassini mukaan. Ai, että tuli yksi toinen paimen mieleen. Terveisiä vaan sinne taigalle.

Apuna hänellä näkyi olevan ainakin viisi koiraa, yhteenkään en haluaisi törmätä yksin pimeässä.

Homma näytti päällisin puolin olevan ihan hallussa, kaikilla. Paitsi lampailla, nehän töljäilevät mihin sattuu ja mölisevät mennessään. Mutta kun sitä puuhastelua aikansa seurasi, sehän oli ihan korkeemman kädessä, ettei koko katras hajaantunut kuka minnekin.

Mitäs myö sitten tehtäisiin?

Lampaita tuli sarjoissa vasemmalta ja kulkusuunta oli oikeaan. Koirat ravasivat niide rinnalla, etujoukko oli jo näkymättömissä kuin näitä viimeistä pariakymmentä ajeltiin suunnilleen oikeaan suuntaan.
Paimen hävisi ties minne, varmaan vei yhden koiran etujoukon etenemistä stoppaamaan. Nämä koirat olivat kai keskipaikkeilla katsomassa, ettei yksikään eksyisi. Melko sekavasti kulkue eteni, välillä Paimen tuli takaisin mekastamaan koirilleen ja marssi taas johonkin pois. Ja koirat senkus kuseskelivat puihin ja nuuskivat asfalttia. Jolloin lauma tietysti hajaantui.

Näytä nyt se suunta vielä kerran...

Pässi, ei narussa 

Pikkuisen ohi reitin

Hiljalleen tämä merkillinen kulkue suoritti ohimarssinsa, kalkatus ja määkiminen kaikkosivat. Loputkin lampaat hävisivät ajotieltä ja rauha palasi taas näille kukkuloille.

Aamulla minä heräsin puhelimen ääneen, Eviran lammasrekisterinpitäjä se kyseli Orvokin ja Wapun lähtöpäivää saattaakseen rekisterinsä ajan tasalle. Sitä se sitten tiesi, vielä kerran lampaat palasivat elämääni. Onneksi nyt vain hetkeksi.

Kaikkea sitä. Muilta osin päivä oli kiva. Siskolikka ja kummipojat saapuivat umpiväsyneinä lomakohteeseensa, eivät jaksaneet edes illan matsia katsoa. No eipä kyllä mekään, pitkä päivä painoi kintuissa.

Leppoisaa perjantaipäivää, missä lienetkin!

Miesnäkökulma

Jatkuva Juhannus

Simpauttajaa lainatakseni, jatkuva Juhannushan se meillä. Ei tosin helman alla vaan ihan Espanjan auringon alla.

Maanantaina käveltiin alas kaupunkiin pariin otteeseen ja ilta rantakadulla oli kiva. Kesäloma alkoi koululaisilla ja juhannusta (san Juan tjtn) juhlittiin koko suvun voimin. Mummot ja papat katselivat rantahiekan nuotiokemuja kauempaa, nuorempi väki hippaloi paljain varpain biitsillä. 

Kaikissa (lähes) baareissa oli isot televiissorit futismatsien takia joten ranta tarjosi jokaiselle jotakin. 

Melko varhain me löntystelimme takaisin kotikulmille lähibaariin jossa oli 80":n telkkarin täydeltä matsia. 

Aiemmin päivällä ajelimme Benalmadenan satamaan ja siellä oli myös jokaiselle jotakin.

Melko hulppeita jahteja ja 1,2 miljoonan kattohuoneistoja. Onneksi myös kohtuuhintaisia virvokkeita meille tavallisille turisteille. 

Tänään oli harvinainen sadepäivä. Ukkonen jyrähti pari kertaa. Seteniliin oli aikomus,  mutta auton keula kääntyi takaisin rantaan jo tutussa Rondassa. 

Pikkuinen tankkaus ennen kotiinlähtöä samassa paikassa kuin viime kesänäkin. Mustasorkat keinuivat aavemaisina katossa, maistiaiset sentään otettiin bocadillojen välissä. 

Huomiseksi on luvattu taas aivan normaalia kesäsäätä, +28 riittää hyvin.

Tähän loppuun vielä loput puhelinräpsyt, kameraa en jaksa nyt purkaa. Man(j)ana. Ehkä.

Kivaa keskiviikkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs, alin kuva on löytö Lidlin viinihyllystä, 5,99€ ja aivan törkeän hyvää!

Ei tosin raaski ostaa kuin putelin viikossa. Kallista on.

Naapurilähiöelämää

Käväistiin oman kylän linnoituskukkulalla, Castillo Soheililla. Alemmassa kuvassa näkyy pätkä siitä grillivenerannasta jonka taisin edellisessä postauksessa mainita.

Omilta kyliltä ajeltiin vuoristoon, kurkattiin kylä jossa serkkupojalla on hacienda (ei treffattu serkkua), ajeltiin El Alhaurin Granden ja El Alhaurin Torren kautta Torremolinokseen. Siellä jalkauduttiin ja löntysteltiin turistina ympäriinsä.

Mikäli täällä meinaa omalla autolla kurvailla, kannattaa etsiä paikallinen julkinen parkkitalo. Mijas Pueblossa päivän pysäköinti maksaa euron, Torressa taisi olla vajaat pari euroa tunti. Mikä parasta, auto ei ole paahtunut minisauna vaan mukavan viileä, kiitos maanalaisen viileyden.

Benalmadenassa norsut olivat valloittaneet liikenneympyrän

Torremolinoksessa joku kirkko jollain aukiolla

Kärsää kärsän perään

Mukava tiekin löydettiin, ajeltiin Torremolinoksesta rantoja pitkin Benalmadenaan ja siitä Torreblancan ohi Fuengirolaan. Melko tylsä tuo kehätie, mikälie. Rantatiellä ei ole kiire ja kuskikin ehtii katselemaan maisemia. Tosin eilen oli tuulinen päivä ja rantakadulla yksi jos toinen valmiiksi lyhyt hameenhelma kohosi tuulen toimesta uusiin ulottuvuuksiin. Pientä nykimistä ohjauksessa, havaitsin.

Tänään lähdettiin sitten Iso-J:n ja Nuorimmaisen aamulenkin innoittamina kävellen alas kaupunkiin.
Tältä kukkulalta kun lähtee, meno on helppoa, antaa mennä kun on alamäki vaan.

Kuviakin yritin ottaa, mutta täällä on tämä valo sen verran kirkas, että kaikki omat 'aurinkoisen' kelin säädöt voi unohtaa ja vääntää kameran arvot tappiin. Silti tulee puhkipalaneita valkoisia alueita kuviin, koettakaa kestää. Ehkä minä vielä opin.

Tässä muutama kuva kotikadulta. Alkupätkähän mennään peruuttamalla alas, tuonne ekaan mutkaan asti jossa autoja. Siinä on ainoa mahdollisuus kääntää auto ja lähteä älyttömän tiukasta neulansilmästä alas vasemmalle. Kuvassa näkyvä lamppu osoittaa neulansilmän paikan. Niin on tiukka kurvi, ettei turhan matalalattiaisella tai pitkällä autolla ole mäkeä nouseminen. Naapurilla on pakettiauto jonka hän keplottelee vuosien kokemuksella ylös asti. Samalla hepulla on myös massiivinen Pathfinder enkä kyllä käsitä, miten se taittuu tuosta neulansilmästä ylös. Taitolaji.

Kotikadun kukkia, niitä riittää. Calle on katu ja Alta on korkea. Mäellä ollaan, kukkulan kunkkuja. Katu päättyy rautaporttiin jonka takana on jonkun lentäjän loma-asunto. Enimmäkseen taitaa olla tyhjänä. Puutarhuri sinne portista vilahti loppuviikosta, eli kunnossapitopalvelut toimivat.

Pysähdyttiin kukkaryöpyn alle juomatauolle

Paras maamerkki, El Toro

Oja, nyt kuivana

Käppäiltiin tovi jos toinenkin kaupungilla, kunnes lähdettiin kiipeämään takaisin kotikukkulalle. Nyt nämä kulmat alkavat tulla tutuksi enkä minäkään eksy heti. Kävellen pääsee kätevästi, autolla joutuu kiertämään ihan älyttömiä ketunlenkkejä, kiitos yksisuuntaisten katujen ja kujien.

Pysähdyttiin myöhäiselle lounaalle lähibaariin ja katsottiin formuloiden loppukiemurat. Hyvinhän siellä siniristilippu liehui, hyvä pojat.

Nämä paikalliset pojat hengasivat pyhän kunniaksi pikkuaukion varjoissa. Tuli tunne, että samat veijarit ovat notkuneet näillä muureilla noin viisivuotiaasta lähtien. Keskimmäinen istui tovin muurilla ja heilutteli koipiaan, voin niin kuvitella ritsan takataskuun.

Tässä sitä sitten mennään, Calle Bajaa ylös. Tuossa tie on vielä leveä ja hyvin mahtuu menemään, kohta kapenee. Kaupungilta tultaessa on muuten paha rasti, menosuuntaan kehätien alitus onnistuu hyvin, jalkakäytävä on leveä. Tulosuunnassa jalkakäytävä on niin kapea, että Iso-J kulki sivuttain, me mahduimme sentään kävelemään ihan normaalisti. Kameralaukku otti välillä osumaa, mutta kyllä se kestää, reissuja varten tehty.

Nuo kissanpennut ovat alakadun tuoreimmat asukkaat. Neljä niitä minun laskujeni mukaan on, en tiedä missä se yksi ja mammakatti piileskelivät. Hassuja tassunjälkiä olivat tehneet autokatoksen pikkukiesin konepellille. Mahtaa omistaja ilahtua kun syksyllä palaa kotiinsa.

Täällä on nyt aika hiljaista kun muuttolinnut ovat pohjolassa. Paikalliset pitävät naapureiden tyhjiä taloja silmällä, keräävät postit ja hätistävät pois kaikenlaiset kaasumittarinlukijat ja muut petkuhuiputtajat.

Vuosi vuodelta näkyy enemmän kylttejä kameravalvonnasta, meilläkin on hälytin ja kamerat.
Ei vara venettä kaada ja kaipa jo vakuutuskin vaatii tietyt asukkaan itse kustantamat turvasysteemit.

Aurinkorannikkoa pidetään pikkuisen turhaan eläkeläisparatiisina. Ei täällä kyllä aivan huonojalkaiset pitkälle pötki, tässä mallina naapurin portaat. Meillä on suunnilleen samanlaiset, mutta välitasanteella ja käännöksellä.

Mietin pitkään, mahtaako löytyä sellaista muutofirmaa joka kuskaa esimerkiksi flyygelin tuonne ylös. Pelkkä astianpesukoneen roudaus noita portaita hiottaa, ajatuksenakin. Kun on nimittäin helmi otsalla ihan matkalaukkujen ja päivittäisostosten kanssa. Hyvää jumppaahan se on kun ravaa noita portaita kahdeksanlitraisten vesikanistereiden kanssa.

Kovakuntoista sakkia ovat paikalliset eläkeläiset, hattua nostan ihan jokaiselle joka arkea täällä elää.

Kauniita puutarhoja kaikilla, en kai koskaan lakkaa ihmettelemästä noita kiinanruusuja ja bougainvilleaputouksia.

Tämäkin kerrottukukkainen kiinanruusu rehottaa niin nättinä, niin mahdottoman nättinä. Tulisin varmaan ihan hulluksi paikallisessa kukkakaupassa. Puutarhamyymälöiden tarjonta näkyy olevan kaikkea palmuista yrtteihin. Yleensä niiden vieressä on ruukku- ja puutarhapatsaskaupat sekä suihkulähdekauppa.

Niinpä emme koskaan pysähdy niihin. Minut saa viedä semmoiseen vain sidottuna ja pankkikortti takavarikoituna. Veisin nimittäin astetta reteämmät tuliaiskukat Äitikullalle.

Iltapäivä menikin takapihalla pötkötellessä. Ilma oli sakeana Hawaiian Tropicin aromeista. Melko lähelle nirvanaa pääsinkin, mussutin tuoreita kirsikoita ja lojuin ketarat oikosenaan luurit korvilla. Täytyy kyllä myöntää, että tämä lomaelämä sopii minulle.

Kotona torpalla nuppiluku on lisääntynyt muutamalla kiuruveteläisellä tipusella, tarkkaa määrää ei tiedetä kun Äitikulta ei rohkene käpälöidä kanamamman alustaa. Viisi niitä munia taisi olla alunperin, toinen hautoo siinä vieressä ja sielläkin alkaa piippaus kuulua näinä päivinä, munia oli muistaakseni kolme hänellä.

Sörsselssonin kesäkoulu sujuu hyvin, kuvista päätellen Äijä on taipunut pikkuisen nätimpään työasentoon ja askel on ponteva. Tammasta ei mainintaa, ehkä se hoippuu siellä laitumella ja yrittää pitää kaikki neljä kinttuaan jonkinlaisessa järjestyksessä.

Tämmöistä tänään. Maanantaiaamu alkaa kampaajan tuolissa ja siitä pitkälle iltapäivään vietän Nuorimmaisen kanssa kahdenkeskistä aikaa. Kivaa.

PeeÄäs:
Päivän ehdottomasti hauskin kohtaaminen tapahtui rantakadun kiinalaiskaupassa. Olin juuri poistumassa sieltä Perillisten kanssa ulos kun vaaterekin takaa kuului aivan järkyttävä pierujyrähdys. Varmasti repesivät kalsarit siitä rytkystä. Hätkähdimme kaikki kolme ja katseeni kohtasi rekin takaa hieman harmaantuneen, punakan turistimiehen naaman. Hän otti oitis tilanteen hoteisiinsa huudahtaen hyvin syyttävällä äänellä: MOOOOOM! You can´t fart like this, look at those poor touristladies, they are scared to death. Sitten hän selitti meille, kuinka nykyajan vanhuksilla on niin kauhean huonot käytöstavat.  Siinä vaiheessa en kyennyt kuin silmät kyynelissä hihittämään ja näytin peukkua.

Ai hitto, tilannekomiikkaa parhaimmillaan. Pieruhuumori yhdistää kansat, kaikkialla. Amen to that.