Ei voi ymmärtää, ei voi käsittää...

Siellä se lilluu, Atlantin ja Norjanmeren aalloissa omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Pieni, eriskummallinen ja taianomainen saari.

Reissu oli käsittämättömän hieno kokemus. Oikeastaan Islanti ylitti kaikki mahdolliset odotukset ja päivä päivältä lyttäsi ennakkoluulot pienempään myttyyn. Jonka sitten hieman häpeillen nakkasin lähtöpäivänä Keflavikin roskakoriin. Jäi vain halu palata saarelle uudestaan, nähdä vielä vähän enemmän, vähän tarkemmin, vähän laajemmin.

Ruoka oli käsittämättömän hyvää. En ole koskaan ennen elämässäni syönyt niin montaa kolmen ruokalajin lounasta, kolmen tai neljän ruokalajin illallista. En ole koskaan elämässäni syönyt niin monipuolisesti meren antimia enkä niin paljon ja niin käsittämättömän upeita jälkiruokia. Hummerit, sushit, turskat, viikunajäätelöt ja suklaakakkutaideteokset… kaikkea oli tarjolla.

Retket ja aktiviteetit olivat nekin omaa luokkaansa. Maanantaina lilluttiin Blue Lagoonin altaissa ja syötiin huikea illallinen saman paikan Lava Restaurantissa. Paikalla oli islantilaisia perinneruokamaistatuksia (mm. mädätettyä haita), kaksi jättiläismäistä voimamiestä jotka nostelivat meitä hukkapätkiä olkapäilleen istumaan kuin marakatteja. Oli kansantansseja ja kaikkea. Oli maaginen sininen iltavalo ja upeasti valaistut laavakivenjärkäleet.

Seisoin pitkän tovin näköalatasanteella ja tuijottelin laava-aavikon horisonttiin. Pehmeä vihreä sammal peitti mustat rosoiset kivet ja teki mieli lähteä kävelemään kentälle. Se oli kuitenkin tiukasti kielletty (amerikkalaiset turvatoimet), joten kaihoten katselin ja kuuntelin villin luonnon kutsua.

Tiistaina lähdettiin valasreissulle ja kyllähän se n. 20 metrinen ryhävalas kävi meille esiintymässä. Ääni joka tulee valaan vesisuihkusta soi korvissa kauan. Päivä oli mereltä palattuamme mitä aurinkoisin, täysi kevät!

Tiistai-iltana meillä oli hienonhieno buffet -illallinen jonka jälkeen pakkauduimme busseihin ja suuntasimme tähtikirkkaassa yössä jahtaamaan revontulia. Pelipaikoille saavuttuamme taivas peittyi sankkaan pilvipeittoon joten revontulet ilkkuivat meille pilvien takana. Ajelimme takaisin hotelleille sakeassa lumipyryssä. Kevätkin otti luonnolta kuonoonsa, ihan kuin me revontulijahtaajatkin.

Islannissa mikään ei ole itsestäänselvää.

Keskiviikkona meillä Guest -statuksen ihmisillä oli vapaa aamupäivä, Winnereiden purkaessa omia presentaatioitaan. Tapasimme lounasaikaan ja taas oli tarjolla maukasta evästä noutopöydästä.
Tein aamusella pikkuisen ostoksia ja kävin pettymässä hotellin kuntosaliin. Aivan alamittaisia puntteja ja vain yksi penkki. Mieluummin siis käppäilin Reykjavikin kahta ostoskatua edestakasylösalas ja hommailin kaikenlaista pientä tuliaista.

Keskiviikkoiltana oli suuri AllStars 2013 -gaalailta ja se olikin sitten viimeisen päälle hieno, musiikkitalo Harpan huikeassa rakennelmassa.

Siitä ehkä enemmän myöhemmin, kamerassa on vielä muutama sata kuvaa…

Reykjavikin kaupunki on sympaattinen sekamelska vanhoja rakennuksia, värikkäitä ja vanhanaikaisia, uusia ja kiilteleviä lasipalatseja, ihan kaikkea. Katukuvassa näkee käsittämättömän kokoisia maasturijärkäleitä ja epäilemättä, kyllä noilla pääsee jäätikölläkin. Ei jää mökkireissut tekemättä moisilla menopeleillä. Brrhh, huimanhienoja!

Ihmiset ovat ystävällisiä ja joskus hieman ontuvan palvelun korvaa ihmisten terävä huumorintaju ja auttavaisuus.

He puhuvat hurjan suloista englantia, pehmeää ja samalla kuitenkin skandinaavisen voimakkaita konsonantteja. Ihastuttavaa. Ja mainitsinko jo, huumorin? Osui ja upposi aivan täysillä.

Torstaina lähdimme gaalan jälkikäheissä bussilla kohti Reykjenesin niemimaata. Ensin ajeltiin ATV (all terrain vehicles) -nelivetomönkkäreillä ylösalas laavakenttiä ja vuoria. Tykkäsin aivan hurjan paljon, pienen alkujäykistelyn jälkeen homma oli silkkaa iloa. Tukikohtaan palatessamme oli pakko kokeilla paljonko koneesta lähtee ja 40 km/h näkyi olevan lukema kun kaasunapin runttasi pohjaan. Oli pakko. Oli.

Sitten taas syötiin lounasta ja jatkettiin ratsastuskeskukseen.
Voi niitä pörröisiä pikkuisia haltiahevosia! Rakastuin jokaiseen erikseen ja kaikkiin yhdessä.

Minulle valikoitui pikkuinen kimo (valkea) tamma, englanniksi sen nimi oli suunnilleen Elf girl. Porukan kokeneempana ratsastajana (kröhhööm) pääsin heti keulaan oppaan perään.

Retki ei ollut erityisen vauhdikas koska meitä oli n. 45 henkilöä ja yksi jos toinen jonossa sääti omiaan joten stoppeja tuli useita. Töltti ei ole koskaan ennen ollut niin pehmeää ja riemukasta kuin silloin.

Hevostuliaisia tungin tämmöiseen punaiseen postilootaan…
ainakin osa tuliaisista on kolahtanut täkäläisiin postilaatikoihin jo tänään.

Torstai-illan loppukinkerit oli pakko jättää väliin, sillä kotikonnuilta kuului murheita. Esikoinen oli mätkähtänyt pillastuneen ponin selästä ratsastustunnilla ja loukannut vasemman lonkkansa.
Vamma oli niin hankala, että tyttö piti kuskata kuvattavaksi ambulanssilla.

Onneksi murtumaa ei löytynyt sen enempää lonkasta kuin kädestäkään ja suurin kolhu taisi tulla tällä kertaa itsetuntoon.
Tänään kuskasin kainalosauvoilla könkkäävän Perillisen kouluun ja hän ilmoitti kiipeävänsä takaisin satulaan heti kun persaus kestää.

Ilahduin, todella paljon.

Arki pyörii Torpalla entiseen malliin. Näin on hyvä.
Reissussa päivät olivat pitkiä ja yöt lyhyitä mutta hetkeäkään en antaisi pois. Oli suuri etuoikeus päästä tälle huikealle matkalle ja saada nähdä pieni vilaus tuosta kummallisesta saaresta.

Tämä tällä kertaa. Siirryn arkirutiineihin ja sulattelen matkan antia. Kuvia on tulossa lisää. Kenties teen jonkinlaisen kuvasivunkin, joko tänne blogiin tai netin kuvapalveluun. Kerron lisää tuonnenpana.

Pysytään kuulolla, missä lienetkin!