Oppimisesta

Perillinen M on ratsastusleirillä. Tämä on statukseltaan esteleiri. Ei tarkoita sitä, että pienten etenemistä yritetään leirin järjestäjien toimesta jarruttelemaan, ei ollenkaan. Ipanoiden on tarkoitus oppia liitelemään jonkinlaisten esterakennelmien yli poniavusteisesti.

Ja alkeista aloitetaan, luonnollisesti. Sepäs ottaakin koville eräällä omasta osaamisestaan vakuuttuneelle. Päivän hommia on tehokkaasti rytmittänyt puhelimen twitwit-ääni, tekstiviestikirjeenvaihto minun ja leiriläisen välillä oli välillä sangen kiihkeää.

Ottaa ilmeisen koville nöyrtyä vähemmän harjaantuneiden ryhmään. Itkunnyyhkeeltäkään ei vältytty.
Yritin siinä sitten kertoa, kuinka toisen saama kehu ei ole keneltäkään muulta pois. Jos ope kehuu a:ta, se ei tarkoita että b tai c olisi huono ratsastaja. A teki onnistumisen ja se on mahdollista b:lle ja c:llekin.

Onnistuin ehkä kuitenkin asettelemaan sanani oikein, puhelun päätyttyä minut hyvästeli vähän pirteämpi ihmisentaimi. Ja viimeksi tullut tekstiviesti: Hahaa, hyppäsin Hassella ristikon! -kertoikin tärkeimmästä, onnistumisesta.

Jäin asiaa vatuloimaan pidemmäksi aikaa. Valitettavan usein ihminen on oman kehityksensä suurin este ja suoranainen jarru. Sitä jäädään kyyläämään toisten suorituksia vaikka pitäisi tehdä ihan oma hiihto. Mikä pahinta, ihmiskurja usein vertaa itseään toisiin ja vaatii itseltään semmoistakin mihin ei ole vielä millään, ei edes ajatustasolla valmis.

Ratsastuskin on loppuviimeksi niin jumalattoman herkkä ja vaikea laji, onhan siinä kumppanina juuttaan iso, elävä ja tunteva elukka. Ikinä siinäkään lajissa ei ole täysinoppinut koskaan. Ihmisikä ei riitä. Hyväksi voi tulla aiemminkin, mutta mestariksi valaistuvat vain harvat.

Useimmat meistä eivät ole luonnonlahjakkuuksia, osaaminen ja varmuus tulee toistojen myötä. Ja onnistumisten kautta. Itse koen suurimmat oivallukseni lihasmuistin kautta. Kun olen hevosen selässä ja valmentaja kiittää että nyt menee hyvin, pitää kiireesti tallentaa fiilis perslihaksista aivoihin. Sitä samaa fiilistä hakee ja siihen pyrkii.

Luulisin, että rytmin avulla oikeat, palkitsevat liikeradatkin tallentuvat kehoon kokonaisvaltaisesti oppiminen on ylipäätään mahdollista noinkin fyysisessä lajissa kuin ratsastus. Toki lukemallakin oppii ja toisten tekemisiä katsomalla. Pitää vain pystyä "tuntemaan" lukemansa ja näkemänsä. Silloin sen tajuaa.
Eikä se ole mikään pieni vain.

Voisin veikata, että sama se on joogassa, taitoluistelussa ja oikeastaan kaikissa lajeissa. Pitää oppia tietämään miltä onnistuminen tuntuu.

Lasten oppiminen on vielä erilaista kuin aikuisten. Harvoin lapset pelkäävät.
Me aikuiset pelkäämme kontrollin menetystä, putoamista, mokaamista, naurettavaksi joutumista. Lapset senkun viilettävät. Ja kohtaavat pettymyksen hetkiä kun taidot eivät vielä riitäkään. He ovat kateellisia kun kaverilla sujuu hetkittäin hohdokkaammin. Kateus on parhaimmillaan positiivinen voima, pahimmillaan kauhea myrkky.

Jossain vaiheessa pettymys vaihtuu peloksi, epäonnistumisen peloksi.
Silloin oppiminen hidastuu ja vaikeutuu.

Onneksi on olemassa valmentajia, opettajia ja ohjaajia jotka ovat perehtyneet oppimiseen ja osaavat kiittää, kannustaa ja kehua oikea-aikaisesti. Virheet eivät usein ole niin suuria, että niitä kannattaisi ruotia pidempään. Riittää kun ne tiedostaa ja keskittyy niiden murehtimisen sijaan pieniinkin onnistumisiin. Pienin askelin eteenpäin.

Koska minä en ole pedagogisilta taidoiltani kyökkipsykologia kummoisempi, jätän perillisten opettamisen osaavien vastuulle. Minä päivystän puhelimessa ja olen tarvittaessa äitinä kuulolla.

Ehkä opin tänään jotain itsekin. Tuntuu, että olisin itse liitänyt sen ristikkoesteen yli.

Eilen meillä kävi hevosten tuleva kotiopettaja tutustumassa uusiin oppilaisiinsa. Minulle jäi hyvä ja levollinen olo, luulen löytäneeni ihmisen jonka kanssa sekä minä että hevoset puhumme samaa kieltä.
Ei lähdetä tavoittelemaan kuuta taivaalta eikä pyritä mopolla mahottomiin.

Aika näyttää kykeneekö meistä kukaan mainetekoihin. Pääasia, ettei kukaan paina silmiä kiinni ja sutaise sinne päin. Perustyöllä hitaasti kiiruhtaen tehdään mukavia perhehevosia.

Tästä sateisesta päivästä ei oikein osaa sanoa mitään ihmeempää. Vähän semmoista odottelua. Iso-J oli jo puoli kuuden aikaan Pesoliton ratissa ja kahdeksan aikaan kaukana.

Lampaat pääsivät eilen isolle puolelle laiduntamaan, pikkukivikko on nyt kaluttu. Niiden villat ovat upeita, laatu ei näy kuvasta. Puhdas ja takuton, hieno kesäsateessa pesty villa. Semmoinen pitää saada talteen! Keritsijä hoi, täällä ollaan valmiina!

Puutarhassa kaikki kukkii. Pihlajaryhmä on muuttunut surisevaksi, ampiaiset, kimalaiset ja ties mitkä pärisevät pienlentäjät ottavat ilon irti pihlajan makeasta kukinnasta. Samoin kukkii sireeni (täällä se on sireeni, ei syreeni) ja ihan kohta lumipalloheisikin. Siitä ei menekään kauaa juhannusruusun kukintaan.

Rohkenenn toivoa, että edes joku pioninpentelekin kukkisi.

Kesä etenee, etene sinäkin. Missä lienetkin.
Tervetuloa myös uusi lukija -s-

Sireenintuoksuiset onnittelut pikkuiselle tammalle 

jolla täyttyy tänään ikämittarissa seitsemäs vuosipaalu. 

Tänään pannaan sokeripala huuleen ja nautitaan kesästä!

Onnea T.T