Lauantaina saunan jälkeen

Joku meni saunaan, pisti hatun naulaan

Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, sellainen on työmiehen lauantai. Irwinkös se tuommoisia lauleli?
No meillä ei päästy viideltä saunaan koska torpan maaorjien työpäivä oli vielä vinhasti vaiheessa.
Harriserkku tuli heti aamusta, eikä päässyt yllättämään meitä nukkumasta tällä kertaa. Hän on early bird, oikeasti.

Miehet jäivät värkkäämään autohallin sivuoven ylle katosta. On nähkääs jo kolmena talvena parikin kertaa joutunut lapiohommiin ennenkuin pääsee peruuttelemaan kiesejä ulos hallista. Lumet tulee alas iiiisolta alalta ja ainahan ne suurimmat lumimassat pakkautuvat siihen oven eteen. Selventävää kuvaa ei ole, en minä päivällä joutanut kameran kanssa pelaaman. Ehkä huomenna?

Katos sopii just yhteen Äitikullan katoksen kanssa ja nyt koko pitkä sivu niin sanotusti pesi kasvonsa. Nyt tietysti toisen pään remontoimattomuus erottuu kuin syylä nokasta. Hissuksiin kuitenkin edetään julkisivukorjauksessa ja seuraava haaste on tallin ja varaston pääty. Se korkea osa. Jonka maalaukseen ja korjauslaudoitukseen tarvitaan joku järjetön nostokurki. Siinä on katto korkealla ja seinät leveällä vaikkei lakeuksilla ollakaan.

Hauskaa oli myös se, että torpan tontilla juoksi kolme terrieriä eikä haukkuräkytystä kuulunut vaikka miten hiljentyi kuulostelemaan. Vain tassujen kopinaa jäisellä pihalla, ähinää ja pientä ärristelyä. Ei louskutusta eikä räkytystä. Iloitsin vilpittömästi. Terrierikin osaa olla hyväkäytöksinen.

Sotarkirves jota ei ole haudattu

Ajalta ennen Wilhelm Telliä

Sillä välin kun miehet nikkaroivat ja näpertelivät hartaasti suunnitellun katoksen kimpussa, me naisväki karautimme nastat renkaista ropisten kaupunkireissulle. Monta asiaa kananruuasta kookosöljyyn tuli hankituksi ja perilliset saivat viikottaisen shoppailutuntinsa kaupungin keskustassa. Pitkäkilpisiä ökymaastureita ja itämaan kansalaisia sai taas väistellä oikein urakalla, kyllä niitä ostosmatkailijoita näköjään riittää ruuhkaksi asti. Lidlissäkin kauheat jonot eikä juuri suomen sanaa kuulunut. En edes vilkaissut osuuskaupan tontille, siellä se vasta ryysis onkin.

Olin ihan hel-ve-tin iloinen kun sain töhöttää Pesoliton nokan kohti kotia ja jättää kaupungin valot taakse. Ovat sitten laittaneet jo talvinopeusrajoitukset, en tiedä monessako tolpassa välähti ennenkuin huomasin... tuleehan sieltä postia aikanaan jos rötös tapahtui.

Jättiämpärillinen makkarasoppaa á la Hirnakka kelpasi pakkasessa ahertaville jonka jälkeen olikin ns. iltavuoron aika. Talli kuntoon yötä vasten, kaikenlaista edestakas ramppaamista ämpäreiden, heinäkassien, kanojen, lampaiden pehkujen ja muiden kanssa.

Heti kun kaksi- ja nelijalkainen väki oli syötetty, sauna tulilla ja kaikki suunnilleen siellä missä pitikin, minä sonnustauduin elämää nähneisiin hurmoshousuihini ja kipaisin otavan suuntaan. Siis sen tähdistön.

Tänään olikin kymmenennen juoksukouluviikon yhteenveto, 23 minuuttia reipasta juoksua suuntaan x ja sieltä kotiin. Tein uukkarin kotia kohti 16 minuutin kohdalla koska kylmyys oli suoraan sanoen jäätävä, räkä jäätyi nenään ja hikihelmet ohimolle. Sain kuitenkin melkein 5 kilometriä rivakkaa liikehdintää aikaan ja hyvän hien pintaan. Henkikin kulki, vaikka pakkasilma ei mitenkään herkkua ole.

Poppamiehen rumpu

Ajoitin kotiinpaluun oivallisesti, Äitikulta taapersi juuri pihasaunalta pois. Sinne siis. Löylyt ovat lempeät ja saunan hämärässä suomalainen mieli ja sielu saavat juuri sitä hiljentymishoitoa mitä tämmöisen päivän jälkeen kaipaakin. Erakko minussa nautti suunnattomasti.

Kylmä, kuiva valkoviini tuntui ansaitulta. Sitä se olikin.
Olisin voinut istua takkatuvalla vaikka kuinka kauan ja tuijotella tulta, elävässä tulessa on oma taikansa.
Mieli ja kroppa rentoina oli hyvä astella jäätyneellä pihanurmella kotiin, Iso-J oli taas virittänyt tulia ja tuikkuja pihapuihin ja pihakiville. Kovin oli kaunista.

Ei yhtään hullumpi lauantai-ilta. En vaivaudu tarkistamaan lottokuponkia enkä jaksa perehtyä muihinkaan perinteisiin lauantai-iltojen aktiviteetteihin. Nappaan Peetureppanan kainaloon ja könyän petiin. Huomenna on virallisesti Talviaika. Ja päivä tuntia pidempi.

Näihin takkatulen tunnelmiin, lokoisaa lauantain jatkoa, missä lienetkin.

PeeÄäs:
Takkatuvan "sisustus" on Iso-J:n kokoelmista. Kaikenlaista vanhan villin lännen tarpeistoa olisi myytäväksi asti, mutta kun mistään ei saa luopua niin ei sitten. Ovathan ne oikeasti upeita, käsityötä perinteitä kunnioittaen. Jotenkin ne sopivat hirsitupaan.

Rahtia Pohojammaalta

Tällä viikolla eteläinen taivas on ollut mielenkiintoista seurattavaa. Kaikenlaisia pilvenmölleröitä siellä on elämäänsä pitänyt. Totuuden nimissä on syytä mainita, että nuo pilvet valitettavasti kulkivat ylitsemme ja jättivät jälkeensä ah niin märän maan.

Ei puhettakaan, että sitä lillimärkää maata olisi tehnyt mieli kuokalla kopaista. Ehei, pelkäsin jo, että hyvinsyöneet/huonostiliikkuneet hevosemmekin imeytyvät ikiajoiksi maaemon syliin.

Tänään oli oikein reipas pakkaspäivä. Ihan koko päivän taisi olla nollilla, ehkä hätäisesti kävi +2 lukemissa ja nyt ollaan taas pakkasella. Jees. Parempi pakkanen kuin pskaloska.

Sain sitten rahtipussin pohojammaalta. Jumaleissöni että osaavat olla komian kokoisia valakolöökejä.
Eläissäni en ole semmoisia murikoita nähnyt. No nyt on omissa kätösissäkin moisia mollukoita pyöritelty.

Lähettäjä Tita, toverini monessa hulluudessa, lähetti vielä kirjalliset ohjeet maahanpanijaisia varten.
Väitää, että satoa tulee kun pari niksiä tietää. Pari päivää hiljennyin massiivisten sipulinmurikoiden äärellä ja vain vaivoin onnistuin hillitsemään itseni (toistaiseksi) etten riipaissut maistiaisiksi yhtään.

Yllättäen mittatikuksi osui viinipullon korkki,
miten lie sopivasti olikin hollilla?

Tänään selvisin päivän pakollisista kuvioista sen verran sukkelaan, että aikarako leveni ja pääsin mylläämään tarkkaanvalikoitua kolkkaa ryytimaastamme sipulipenkiksi.

Hiljennyin toviksi, kertasin saamani ohjeet ja tartuin lapioon. Tee hyvä vako. Minä tein. Levitä pohjalle palanutta hevosenpskakompostia. Minä levitin. Ripottele tuhkaa. Minä ripotin.

Sitten kello kalahti kyökkivuoroon ja tuli pimeä. Huomenna mittaan tarkalla vaaksalla istutusvälit, tuikkaan juhlallisesti muhkeat kynnet istumaan ja peittelen parhaat loitsuni ladellen sipulinkynnet maamamman hellään huomaan. Kasvakaa niin että surina kuuluu! Meillä on pyrkimys valkosipuliomavaraisuuteen!

Jos sato menee jostain syystä ns. reisille, en todellakaan tohdi syyttää siemensipuleita. Tuommoisia isoja, pulskia jötkäleitä. Vähän toista kuin ne agrin laarista kaivelemani alamittaiset nysät. Joista ei sitten kovin kummoista satoa saatu. Olisko ollut neljä kokonaista sipulia ja kourallinen itämättömiä siemensipuleita?

Nyt on kovat paineet ja odotukset. Parhaani teen ja katsotaan mihin se riittää!

Meidän lampaat, ne alatikaikestamäkättävät märehtijät on sitten buukattu töihin. Ihan oikeisiin töihin.
Tämänhetkisen tiedon mukaan ne osallistuvat joulukuvaelmaan, arvatkaa mihin rooliin? Aivan oikein, kolme lammasta tarvitaan ja meillä on kolme täysin joutilaana toljailevaa lammasta.

Bäbättimet muuttavat keikkansa ajaksi reissukämppään. Harjoitusjakso alkaa jo marraskuun alussa ja siitä eteenpäin ovatkin sitten sisäistämässä roolejaan poissa kotoa. Jouluksi tulevat kotiin. Enää pitäisi päättää tulevatko omin jaloin vai vakuumiin pakattuna. No vitsivitsi.

Samassa paikassa asustaa muuten meidän Soosipossun sukulainen, ettei peräti veli. En kiireessäni joutanut ponin kanssa enempää seurustelemaan, jotain tuttua siinä oli.

Iltahommat joutuivat sujuvasti ja kun olin koko ajan aikataulujani sen puolisen tuntia edellä, päätin kipaista lenkille. Otavan tähdistö oli niin kirkas ja kaunis katseltava menomatkalla, kotiinpäin kirmailin kuun suuntaan.

Huomasin, että kerta kerralta on kevyempi juosta, johtuu ehkä osittain siitä, että aina vähemmän löysää laardia hytkyy mukana. Tai sitten se on vain tunne. En tiedä, mutta olen aika pahuksen ylpeä itsestäni.

Huomenna onkin taas perjantai, nopea viikko tämä on ollut. Tiedän, että mätkyjen maksupäivä lähestyy huimaa vauhtia, aika suorastaan rientää siihen hetkeen kun pitää hyvästellä jumalattoman iso määrä euroja. Ei silti purskahdeta kyyneliin.

Nyt läppään iKoneen kannet kiinni ja korjaan iPeetun kainaloon ja siirryn hyvin ansaituille tarpeellisille kauneusunille.

Mukavaa perjantaita, missä lienetkin!

PeeÄäs: ilolla ja kolminkertaisella Heja! -huudolla vastaanotin terveiset Kungahusetista (ollaan fb-kamuja). Prinsessan Madeleine on kihlattu. Toivottavasti tällä kertaa osui amorin nuoli oikeaan, se edellinen kihlattuhan oli ihan kauhea mul luikku.
Eikä näytä sormuskaan ahtaalta, oli riittävän iso kivi. All you need is love taddatadadaa...

Kommenttilootassa viitataan Kuninkaallisiin Hovitalleihin, käykeehän katsomassa! Mulle kelpaisi oikeastaan mitkä vaan vaunut tuolta, mitkä vaan valjaat ja kylläpä voisin ihan nelivaljakonkin ottaa tänne torpalle. Olisi päheä kipsutella pyhäkirkkoon valjakolla ja siitä äässimarketille hedelmäpeliä pelaamaan :D

Postia

Näin on saatu uusi kukko kuvattua, lähetän lukijalleni Tuulalle nämä samat räpsyt. Anteeksi vaan että olen vitkastellut asian kanssa. Minä, kamera ja vallitseva valo etsimme aina toisiamme.
Nyt osuimme paikalle samanaikaisesti. Kukkokin tepasteli komeana ja itsetietoisena. Kanarouvat ovat ihastuksesta sekaisin, jokainen tahtoo nyppiä ja hoitaa uutta uljasta isäntää. Enää ne eivät kaakata, ne kujertavat.

Mitä tulee niihin irtiliihottaviin kanoihin, olemme vähitellen tottuneet ajatukseen, että meillä on aina muutama kana aidan väärällä puolella. Jos ne eivät kökkelehdi maassa, ne istuvat kuin korppikotkat kanalan viereisten salavien oksilla.

Ja kohtahan tämä ulkoilukausi kuitenkin loppuu ja koppikausi alkaa. Pitkä talvi kanasillakin edessä. Ennen seuraavaa ulkoilukautta kanalan tarha on kokonaan katettu, ainakin näiden villisielujen osastolla.

Koirat ja ilmeisesti myös kissat, ovat tajunneet, että lintuja ei jahdata. Näinpä myös harakat saavat edelleen temmeltää pihalla vapaasti. Tintit hakkaavat nokka hiessä kynttilälyhtyjen sisuksia, ilmeisesti niiden mielestä olisi syytä avata talven terassikausi ja äkkiä.

Maa on ollut nyt kahtena aamuna jäässä, auton ikkunat raaputettavissa ja muutenkin pahuksen tiukka talvenhönkä päällä.

Maanantai oli ja meni. Mieluummin jo unohtaisin eilisen kokonaan. Mutta eipä onnistu niin vain helposti. Posti toi nähkääs vuotuisen rahankerjuukirjeen, verottajalta. Sinne valtion kirstun pohjattomaan kitaan tarvitaan kuulema minultakin vielä huomattavaa panostusta. Haikeana hyvästelen niin uuden auton käsirahat, kamerarahat ja monta muutakin varovaisesti haaveiltua asiaa. Niihin ei nyt ole varaa, vaan jostain pitää riipiä reilut viisi tonnia.

Juu, eipä ole jäänyt sukanvarteen edellisvuodelta tuota veroista "säästynyttä" rahaa. Olisikin helppoa kolistella jemmapurkista tarvittavat eurot.

Huoh. Ainoa lohtu on se, että eka erä maksetaan joulukuussa ja toinen helmikuussa. Kaikkea ei tarvita kerralla.

Kieltämättä vähän sylettää, vaikka asia olisi kohtuullisen helposti ollut ennakoitavissa. Ihan kaikkea vaan ei tule aina huomioineeksi. Onneksi summa on kuitenkin tuota luokkaa, voisi olla tuplaten suurempikin, kiitos tilitoimiston ja verosuunnittelun.

Saanen kieriä vielä tovin itsesäälissä?

Peetu postitti eilen vähemmän kivan yllätyksen. Se ei sitten ole malttanut olla maistamatta kissavessan antimia. Ja eilen Peetupienoinen päätti oksentaa makunäytteet suoraan Iso-J:n paidalle. Ja tuvan sohvalle. 

Tarvitseeko kertoa, että haju oli kaamea?
Koiran vatsassa käynyt kissanpökäle?

Tuvan sohva on ollut murheellinen näky jo pidemmän aikaa, kissat ovat käyttäneet sitä kynsienhionta-alustana. Uusi sohva on jo valittu, ikeassa on oikein passeli ja jollain tavoin tyyliin sopiva sohvasänky. Olisihan se somaa ostaa aitoa talonpoikaisantiikkia mutta tietyistä syistä nyt ei ole järkevää ajella huutokauppoja tai antiikkiliikkeitä ihmettelemään.

Sohva sai perusteellisen pesun ja Peetukin luikki ties minne nolostelemaan. Henki haisi kuin vappukulkueellisella työväkeä.

Raikas on kaunis. Tämä myös Peetulle on tietoonsaatettu.
Niin oli eilisaamun valossa kirkastunut taalainmaankoivukin. Se ei ymmärrä luopua lehdistään eikä oikein lehtivihreästäkään.

Talvi on lähettänyt meille näytteensä, sieltä se tulee. Lunta on luvattu ihan etelää myöten, tuskinpa mekään säästymme. Onhan tämä kuiva ja kylmä keli sata kertaa mukavampi kuin vesisade, se on selvää.

Hevoset ovat ihmetelleet jäätyneitä lätäköitä ja kovana kopisevaa maata. Soosipossulla etenkin on suunnattoman vaikea hillitä itseään talutettaessa tallista tarhaan. Pienen tekisi niin kovasti mieli vähän loikata, lennähtää ja ainakin kokeilla ilmapiruettia.

Elämäniloinen hevonen on ihana.
Ja hyväkäytöksinen hevonen vielä ihanampi. Se tekee jumppaliikkeensä vasta kun on irti tarhassa. Loikkalaukkaa ja pörinää riittää. On ehkä liikaa toivottu, että minulla olisi kamera ja suotuisa valo käytettävissäni juuri oikealla hetkellä, loikkatreenien alkaessa.

Tälle tiistaille kalenterissa ei ole isompia projekteja. Silti päivä menee kelloa vahtiessa, koulukyyti, kieliopinnot ja kuljetukset pitävät huolen siitä, että mitään isompaa en pysty edes aloittamaan, keskenhän se jäisi kuitenkin monta kertaa.

Toivottavasti posti tuo tänään vähän mukavampaa luettavaa.... kirje veikkauksen suurvoitto-osastolta olisi kiva. Ja hyvin tarpeellinen.

En silti aio tervehtiä postiljoonia kansainvälisin käsimerkein. Älä sinäkään.
Parempaa tiistaita, missä lienetkin!

Kumisika ja tekniikan ihmeitä

Vaaleanpunainen kumiporsas pääsi koirien kiistakapulaksi ja kyllä siitä riemua riittikin. Olen monesti miettinyt, että ihan oikeasti joku ihminen jossain maailmankolkassa menee joka aamu töihin, suunnittelemaan koirien kumileluja. Olisi kiva tavata se tyyppi. Nähdä minkäläinen ingenjööri ne kaikki psykedeeliset kumikanat suunnittelee. Itsellä ei mielikuvitus riittäisi kaikkiin niihin variaatioihin, ei millään.

Masentavia minusta ovat lemmikkitarvikekauppoihin päätyneet karvalelut, yliajetut pesukarhut ja muut litteät lätyskäelukat.

Yleensä näihin leluihin on asennettu pilli. Mitä kimakampi ääni, sitä enemmän koira sitä rakastaa. Nasse tosin nitistää pillit heti ja hylkää lelun sen jälkeen. Peetu jaksaa ulisuttaa kauan ja hartaasti. Siksi kumileluilla leikitään pihalla.

Kukot, kaikki neljä (kyllä, luit oikein, niitä on neljä) kiekuivat tohkeissaan kun Peetu oikein vingutti tätä uusinta ystäväänsä. Alkukesästä kuoriutunut tipu päästi niin komean kiekaisun, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi mitä sorttia se lintu on. Selekeesti kukko. Pahus.

Pihalla oli aurinkoisen syyslauantain kunniaksi varsinainen konsertti. No, kauniita kirkkaankuulaita syyspäiviä on aivan liian vähän joten kyllä semmoisen kohdallesattuessa kelpaa vähän metakoidakin!

Enkä ole unohtanut lukijani Tuulan pyytämää kukkokuvaa. Tilaus on vielä ns. työn alla. Odotan, että sopiva valo ja ajankohta osuvat yksiin kameranulkoilutuksen kanssa. Eilen esteeksi nousi, taas kerran, tyhjänä piippaava kameran akku.

Nyt kaikki kaksi akkua on ladattu ja tarvitaan enää hyvä valo. Juuri nyt taivas on pilvessä ja ilma tympeä. Pakkasyön jälkeen olisi periaatteessa kaikki edellytykset kuulaaseen aamuvaloon mutta tänään ei sekään toteudu. 

Lauantai sujui suunnilleen perinteiseen malliin. Iso-J haki kaupungista hirmuisen lehtipuhaltimen. Juuri semmoisen hermojarepivän meluisan töhöttimen jolla kiinteistönhuoltomiehet ärsyttävät kaupunkilaisia syksyisin ja keväisin. Semmoisen kapistuksen joka kirvoittaa kansalaiset tulenpalavan kiukkuisiin mielipiteenilmaisuihin lehtien lukijan postia -palstoilla. Välillä naristaan koirankakasta, sitten parveketupakoinnista, lehtipuhaltimista ja lopuksi katujen kunnossapidosta. 

Tyynesti tukin korvani kun kone pärähti käyntiin. Tehokas se on ja työntää litimäräksi pakkautuneet salavanlehdet salamannopeasti sinne minne ne kuuluukin. Haravointiin menisi ikä ja terveys eikä meillä ole kumpaakaan tuhlattavaksi asti. Johan tässä on monta viikkoa haravoitukin. 

Nyt piha on siisti, loput lehdet saavat jäädä maanparannusaineeksi. 

Suunnatonta iloa minulle toi toinenkin edistyneen teknologian ihme, puhelimeen ladattava sovellus nimeltä Sports Tracker. Se ottaa yhteydet ties minne satelliittiin ja seuraa kartalta puhelimen liikkeitä. Ja kun puhelin on minun taskussani kipittäessäni tienvartta, isoveli valvoo herkeämättä.

Eilen kipaisin Siskolikan kanssa iltajuoksut. Ovathan ne meidän lauantai-iltamme aktiviteetit melko radikaalisti muuttuneet. Ennen pyntättiin iltapäivästä lähtien ja hilpaistiin baariin, nyt viritellään trikoota kinttuihin ja marssitaan räkähikilenkille.

Parasta oli juoksuseuran lisäksi mainitun sovelluksen suoltama fakta. Noin neljän kilometrin lenkiksi luulemani reissu olikin mahtavat 6,89 km pitkä. Kaloreita paloi 424 ja muutakin dataa olisi saatavilla jos osaisin tulkita.

Näin sitä satavuotinen torppa ja torpan Vanha Armo pysyy ajan hermolla ja elämänsykkeessä kiinni!

Sauna, tuo vanhin ja parhain palautumisväline hoiteli töitä tehneet lihakset vetreiksi ja kookosöljy voiteli hipiän pehmeäksi. Kyllä kelpasi kellahtaa petiin, pitkän ja mukavan päivän päätteeksi.

Tänään Siskolikka pesueineen liikahtaa takaisin etelän ruuhkiin mutta jouluksi tulevat taas!

Tähän päivään ei ole budjetoitu mitään ylimääräistä. Katsotaan mitä päivä antaa.
Mukavaa pyhäpäivää, missä lienetkin!

Mä piut paut välitän!

Eilisen tuohtumus on hiipunut taas entisen kaltaiseksi, valkohehkuiseksi kiukun hiillokseksi. Kyllä se sieltä leimahtaa jos bensaa roiskaistaan liekkeihin. Minun elämäni on aivan liian hyvä sen yhden luikun pilattavaksi. Enempää kuin mitä on jo tehnyt.

Ilolla muistan ja merkillepanen, että minun ei tarvitse ikinäkoskaan tehdä tiliä sen enempää itseni kuin lähteistenikään kanssa, hänen tekemisistään. Minä kannan oman taakkani ja hän, perhana vie lyyhistyköön oman syntisäkkinsä alle.

Mä piut paut välitän mokomasta.

Viime yöä satoi p-a-l-j-o-n. Voi ihme, että jaksoi sataa.
Aamuseitsemältä makasin lähes lamaantuneena sängyssä ja kuuntelin kohinaa joka katolta ryöppysi ränneihin ja maahan. Nakkasin hevosille lisää heinää ja jätin sisään.

Vasta yhdeksän jälkeen taluttelin sadetakkeihin sonnustautuneet jalot kavioeläimet ulkoilun iloihin. Arvelin, että sadeloimi kelluttaa edes vähän jos jotain tulvaryöppyä olisi osunut kohdalle. Kappas vaan, vanha taika tepsi. Sadeloimella suojattu hevonen on varma konsti saada sateeseen tauko ja loppu.

Päivä oli kyllä ihmeen lämmin, +12°C on lokakuiseksi lukemaksi aika hyvä. Nyt kun vielä saisi muutaman kuivan päivän, niin voisi vielä iloitakin. No, tulkoon vaikka kylmääkin mutta please, kuivana kiitos.

Titan lähettämät valkosipulit piippasivat matkahuollosta, mutta en millään ehtinyt niitä ennen sulkemisaikaa lunastamaan. Yritän viikonloppuna kunnostaa istutuspenkit ohjeistuksen mukaan ja taputtelen heti maanantaina valkolöökin kynnet multiin. Nyt on kyllä niin kovat suorituspaineet, että taidanpa lukea parit loitsutkin kiivasta kasvua turvaamaan.

Päivän ansioihin kirjattakoon riuskaa rehkimistä kuntosalilla. Oli täydellinen ajoitus, kun menin polkemaan loppujäähdyttelyjä, oli toisessa päässä jo jonoa lämmittelylaitteisiin. Muistiin merkitään: suoriudu salilta ulos perjantaina ennen kello 17.

Nyt on taas perhe koossa, jättikokoinen makaronilaatikko antoi ensimmäisen kattauksen ja hevosetkin köllöttelevät tallissa. Isossa uunissa hyvä roihu joten säänpieksämä torppa lämpiää mukavasti.

Siskolikka ja kolme koltiaistaan saapuivat turvallisesti perille. Mummolassa syödään pullaa ja Äitikulta hyrisee mielissään.

Tästä lähtee leppoisa perjantai-ilta, toivon ma. Sitä samaa toivon sinullekin, missä lienetkin.

PeeÄäs:
kuulin uuden määritelmän vanhuudelle. Vanhuus on iskenyt, kun joudut laittamaan kysymysmerkin huutomerkin sijaan sanoessasi "Mitä minä juuri sanoin." Niinpä.

Ei päätä ei häntää...

Kylläpä taas tämä päivä eteenheitti melkoisen jytkyn.

Netin hassusta maailmasta viattomien silmieni eteen läpsähti kunnallisvaalimainos. Entisen kotikaupungin puolueilla on ollut mitä ilmeisimmin kauhea ehdokaspula kun ehdokkaaksi näkyy kelvanneen myös monen lukijani hyvin tietämä Eräs hyvin tiedetty ex-rouva. Se korea emäntä. Itseoppinut kaikkien alojen mitä miellyttävin ihmelapsi, jonka neroutta eivät tavalliset tallaajat pysty ikinä käsittämään. Ja jotka kateuksissaan levittävät hänestä vaikka sun mitä vihapuhetta.

My ass!

Eniten verenpainettani kiehutti se, että kaikista maailman lumpuista se kuvatus on ottanut kristuksenmorsiamen viattomuuden viitan harteilleen ja asettunut perhearvojen puolestapuhujana tuomaan valoa ja herrankirkkautta pimeydessä vaeltavien elämään.

My ass!

Minä olen tilanteen niin vaatiessa (usein) patavanhoillinen koti-uskonto-isänmaa -ihminen. Minun maailmassani miehet (ja miksei tomerat tytötkin) käyvät armeijan, minun maailmassani ihmisen sanaan voi luottaa eikä kaveria jätetä. Eikä kaveria kivitetä kun parempaa seuraa ilmestyy maisemiin. Pienille ei olla paha.

Tuli muuten kiire perustaa perhe, kun tajusin, että kohta Naistenklinikalta ei löydy minua vanhempaa lapsenpäästäjää ja kastepapiksi toivomani mies oli jäämässä eläkkeelle. Ja minun maailmassani lapsenpäästäjän pitää olla vanhempi kuin synnyttäjä. Eikä papinkaan sovi olla mikään märkäkorva.

Minun maailmassani paha saa aina palkkansa, tavalla tai toisella. Olin jo melkein unohtanut tämän juuttaan käärmeen, arvelin romahtaneen markkina-arvon (rupsahtaneen ulkomuodon) ja poltettujen siltojen jättäneen ko. naisihmisen unohduksen lumien armahtavan hangen alle. Katin paskat. Sieltä se ponnahtaa kuin vieteriväyrynen: tralalaa, perhearvojen puolesta herran hengessä!

My ass!

Oli pakko sonnustautua hiutuneisiin trikoihini ja vetäistävä huppari ylle. Luurit korville, musat täysille ja akka juoksuun. Itsekin hämmästyin mihin vauhtiin raivo, kiukku ja epäusko minut siivittivät, Swedish House Mafia ei ikinä pysty moiseen kiritykseen, vaikka komppi pumppaa heilläkin mallikkaasti. Painelin kuin nandiheimon prinsessa pitkin märkää ja pimeää kutostien reunaa.

Viimeisen juoksuminuutin vedin ihan täysillä, kuin hirvi. On se mahtanut olla hupaisa näky. Onneksi oli pimeää ja satoi. Ei siellä kukaan täysijärkinen siihen aikaan hillu. Paitsi minä. Kotiin marssin hyvällä sykkeellä ja tasailin sekä pulssia että verenpainetta. Saunassa jo nauroin ääneen. Makeasti. Hihitin.

Vain hyvä kotikasvatukseni (kiitos, Äiti, kiitos Isä) ja synnynnäinen diplomaattisuuteni estävät minua kertomasta kaikkia likaisia yksityiskohtia. Tai julkistamasta tämän luojanluoman nimeä.

Häpeäksi tunnustan tässäkin yhden kannaltani nolon detaljin. Eräissä ratsastuskilpailuissa tämä korea rouva tuli onnittelemaan minua hevoseni hienosta suorituksesta, tarjosi ystävällisesti (maireasti) hymyillen kättä. Minuun iski piru, sanoin, etten koske paljain käsin paskaan ja kieltäydyin kättelystä.

Olen katunut ilkeyttäni. Ja toisaalta ollut salaa pikkuisen ylpeä kun kehtasin kerrankin sanoa sen mitä mieli teki sanoa.

Millä tavalla tämä kaikki sitten liittyy Hirnakan Torpan päiväkirjaan merkittäviin asioihin?
No silleen tietysti, että tänne olen luvannut (itselleni?) kirjailla sekä hyviä että vähemmän mieltäylentäviä elämän käänteitä. Tämä kuuluu ehdottomasti muistiinmerkittäviin asioihin.

Antakaa minulle anteeksi pikkusieluisuuteni ja katsokaa sen sijaan vaikka näitä frakkiherrojen uninaamoja.
Veli Milton makoilee halkolaatikon kannella ja lämmittää sateessa (yllättäen tänään taas satoi) kylmenneitä tassujaan.

Toisessa kuvassa Veli Winstonin lepuutuspaikkana on takaeteisen rojukori. Siellä koiranremmien, hanskojen ja kurapyyhkeiden keskellä oli hyvä uinailla ja sulatella päivän hiiriateriaa. Laskujeni mukaan ainakin neljäs BicMouse.

Katson ansainneeni tilkan punaviiniä.
Sammutan lukulampun ja keskityn ihan vain istuksimaan. Perhe katsoo toisessa huoneessa mm. Orlando Bloomin tähdittämää Muskettisoturit -leffaa. Lomalla viimeinkin, voi ottaa iisimmin...

Huomenna on taas viikon kiirehuippu, perjantai. Paljon hoidettavia asioita, paljon ajokilometrejä ja toivottavasti illalla Siskolikka pojankolleineen kurvaa torpan pihaan. Saan vihdoin vertaistani kaunista ja älykästä ja erityisesti sporttista seuraa...

Ai joo, tässä lopuksi esittelen vihdoin oman henkilökohtaisen valmentajani. Jossain vaiheessa taisin haikailla henkilökohtaisesta hunksista mutta tämä minulle käteen annettiin. Ja pirun kova piiskuri onkin. Ilmoittaa tylysti: start with 15 repeats with 45 kg:s (tai jotain muuta tylyä). Se on avain onneen, hyvään oloon, terveeseen selkään ja valoisaan vanhuuteen. Senioribingot saavat odottaa, Torpan Vanha Armo vielä treenaa!

Rauhallista iltaa, missä lienetkin!

PeeÄäs,
tein päivällä yhden hyvänkin työn. Lähdin naapurinsedälle avuksi nostamaan venettä traileriin. Helpostihan me semmoinen lasikuitukippo vintattiin kärryyn. Hyvä teko oli se, että hoksasin rantakasvillisuuden joukosta hauentapponuijan. Se oli kuulema arvokkaampi kuin vene. Tallessa ovat molemmat, vene ja hauentapponuija.

Kakarakatsaus

Torpan kaksi- ja nelijalkainen nuoriso, kakarat ja jälkikasvu voivat hyvin, kiitos vain kysymästä.
Sen enempää vauhtia kuin ajoittain vaarallisia tilanteitakaan ei puutu. Järjenkäytön perään kyselen harva se päivä. Kaikilta.

Otetaan nyt ensin tämä Peetu Paksukallo. Koira jolla on superpallo aivojen paikalla ja pippuri sydämessä. Ei jätkältä yritystä puutu. Loikkii, juoksee ja touhuaa aivan huimana. Kissa on kätevä painikaveri, halko hyvä puruluu (ulkona) ja Nasse on kätevä trampoliini. Aivan. Olen nähnyt lukuisia kertoja kuinka Nassea härskisti alistetaan trampoliiniksi jonka päältä voi yrittää pongahtaa uusiin sfääreihin.

Kaikkea pitää pienen koiran tutkia, haistaa ja maistaa. Hevosen häntä on jo huomattu huonoksi liaaniksi, Tösseparka katsoi minuun armoa anoen kun pikkurakki roikkui suomenhevosen jouhissa. Onneksi hevonen piti takajalkansa maassa eikä potkaissut vaikka vaistot varmasti niin neuvoivat tekemään.

Talikko, talliluuta ja kottikärryn rengas, kaikki kelpaavat harjoitusvastustajiksi. Ja me kiellämme. Me suhahdamme, tömistämme, hushhushussaamme pentua pois kielletyistä asioista ja tekemisistä.

Onneksi joskus pääsemme kiittämäänkin. Ja juuri nyt, minulla on aamutallin työmäärästä väsähtänyt lämmin koiranpentu polvitaipeessani. Parasta koiranpennussa on pyöreys, lämpö ja suloisuus. Silloin kun ne nukkuvat. Se, että pentusen henki haiskahtaa lampaanpapanoille on vain hellyyttävä piire... *köh-köh*

Sitten on toinen sydäntäkylmäävä porukka, ne kesällä hankkimamme kananuorikot, kiuruveden nätit tytöt.

Niitä neitosia ei enää pitele muu kuin kannellinen astia. Läpsläps ja kana lentää liihottaa yli kaksimetrisen aidan. Noin kerran tunnissa joku meistä joutuu kanapaimeneksi ohjastamaan kanaset portista takaisin suljetulle osastolle.

Juu, verkkokatto on ns. työn alla, vielä vaiheessa tosin. Tarvitaan monta käsiparia eikä hyvä sääkään olisi pahitteeksi. Rankkasateessa ei suoraansanoen paljoakaan hotsita hosua kanaverkkorullien ja muiden vempeleiden kanssa.

Eihän meitä haittaisi ollenkaan, vaikka pari kanaa tuossa pihapuiden alla tepasteleekin. Mutta kun en voi täysin luottaa Frakkitakkisen Kissaveljeskunnan mielenhillintään. Pylleröivä kananpersaus saattaa johdatella pulskankin tupakissan villeihin viettiliikkeisiin ja se on kanan menoa se.

Niin, frakkiasuiset kissaveljekset. Ne ovat nyt aikuisia, hieman pyyleviä peräkammarin poikia. Toki tyhjiinimettyjä hiirennahkoja löytyy pihalta päivittäin ja joskus joku sulkakin pölähtää. Veli Miltonilla oli männäviikolla ylilentävästä sorsaparvesta tipahtanut sorsanpoikanen saaliinaan. En todellakaan tiedä mistä kissa sen löysi. Pelastin mitä pelastettavissa oli ja sorsa pääsi vaivoistaan. Kissa jäi ilman sorsapaistia.

Kissaveljekset voivat siis erittäin hyvin. Ja paksusti. Juttelin rokotustalkoissa eläinlääkärin kanssa aiheesta. Hän tuumasi, että täällä maalla ne kissat kastroidaan ja rokotetaan, jotka elelevät elämänsä sisäkissoina. Viimeistään kissa tuodaan rokotuksille kun se muuttaa kerrostaloon.

Maalaistalojen villit ja vapaat kissat eivät juurikaan vastaanottoaikoja kuormita.

Meidän jätkät on rokotettu, madotettu ja taitaapa kummallakin olla jopa mikrosiru nahkassaan.

Hevosnuoriso voi hyvin, niilläkin maha kasvaa ja turkki tuuhettuu.

Kaksijalkainen nuoriso (ei kanat) viettää syyslomaansa. Lojuvat kuin lapamadot pitkin sohvia, vain läppärin näpytys kertoo, että jotain älyllistä elämää on vielä rahtunen jäljellä.

Luudan ja raipan avulla julma äiti ajaa lapsoset pirtistä pihaan ja hommiin. Semmoista se elämä on, oi aikoja oi tapoja.

Mukavaa keskiviikkoa, missä lienetkin!

Tuli talvi, halla

Aamun nousevan auringon valossa oli jotain poikkeavaa. Sankka sumu kiemurteli jäisen maan yllä ja punakeltainen auringonvalo kultasi kaiken. Se oli sitten pakkasöiden ensimmäinen koeponnistus. Ja pakkasöitähän piisaa seuraavien kuukausien aikana monta ja vielä monta lisää.

Mittarissa luki -2,2°C ja yöllä on toki ollut enemmän.

Kultaisen valon hetki oli valitettavan lyhyt ja kuinka ollakkaan, kamera ilmoitti tarvitsevansa uuden akun. Tässä siis klassinen "olisittepa nähneet mikä pääsi karkuun" -tilanne. Olisin niin mielelläni esitellyt upeita valotutkielmia mutta kun ei ollut onni myötä niin ette pääse näistä taidonnäytteistä nauttimaan.

Eilen illalla alkanut inhottava toispuoleinen vatsakipu ei ole laantunut kunnolla vieläkään. Näin ollen tämä ensimmäinen syyslomapäivä menee vähän kuulostelun merkeissä. Tuskinpa se mitään vakavampaa on.

Niin, syysloma. Tuo iänikuinen probleema. Koululaiset ovat koko viikon kotosalla ja tietysti toivoisivat jotain kivaa tekemistä (lue: matkustelua, ostosreissuja). Meillä aikuisilla taas on ihan vaan arki ja yrittäjän lomapäiväthän tiedetään. Koetetaan nyt jotain kehitellä, katse kääntyy oitis kohti hevosia. Niitä joutilaita heinämahaisia möllyköitä jotka norkoilevat tarhassa juuri sen näköisinä, että joutaisivat hommiin.

Kipsin näivettämä käsi on näköjään ihan toimivassa kunnossa jo. En tosin tiedä, mistä saan itselleni sen sisun, että tuuppaan kätensäkatkoneen perillisen uudemman kerran poninsa kyytiin.

Luulen, että teemme jonkun päivänkeikan lähialuematkailun merkeissä ja ehkä loppuviikosta sukua ja perhettä pyrähtää pikalomalle.

Eilinen sunnuntai meni hyvin pitkälti lepuuttamisen merkeissä. Mietin kyllä, että pitääpä nyt viimeistään siirtää portailla kesänsä viettäneet pelargonit, oleanteri ja muut kesäherkut talvisäilöön seinän toiselle puolelle. Jotenkin se sitten jäi ja aamulla sain ihastella pystyynjäätyneitä pelargonejani. Onneksi niitä on useampi kymmenen pyttyä ja samoja lajikkeita on viettänyt kesänsä porstuan ikkunallakin. Vähän niinkuin varmuuskopioina olen niitä älynnyt hajauttaa eri paikkoihin.

Päivä näyttää kuolivatko ne kertalaakista vai vieläkö joku jossain elpyy eloon.
Yksi laatikollinen porkkanoita jäi yöksi pressun alle pihalle ja Äitikulta totesi niiden olevan nyt pakasteporkkanoita.

Talvi yllätti, kirjaimellisesti! Täytyykin yrittää pitää huolta, että talvi ei yllätä renkaanvaihdon suhteen ja huolehtia piikkikumit kiesin alle hyvissä ajoin.

Hevoset olivat luonnollisestikin pörhäkkäinä jäisen ruohon kutittaessa kavionpohjia. Soosipossu riemastui huomatessaan tarhan juomaveden saaneen jääkannen. Suurta hupiahan se jäänsärkeminen ja lätäköitten polkeminen on aina tuottanut, eikä tämä meillä asuva pikkupoika ole muita kummempi.

Tössetamma värisytti nahkaansa ilmeisen järkyttyneenä säätilassa tapahtuneesta muutoksesta. En kuitenkaan ole vielä nähnyt tarpeelliseksi aloittaa loimitusta. Sadeaamuja varten vein pestyt sadeloimet talliin valmiiksi, mutta toppanutut ja yövällyt saavat luvan odottaa todellista tarvetta.

Kanalan väkikin oli hieman kohmeessa, onneksi vain kuvaannollisesti. Johan täällä olisi kohta kananvapautusrintamahipit pelastamassa kituvia elämiä jos kanat olisivat pakasteina. Uusi kukko, se jolla ei ole vieläkään virallista nimeä, viritteli lauluaan ja ryki kurkkuaan melko kauan kunnes se jodlasi heleät kiekaisunsa. Eivätpähän naapuritkaan koisi turhan pitkään, kukkotriomme huolehtii herätyksistä. Yritän olla huomaavainen naapuri, enkä päästä kiekujia ulos ennen kahdeksaa.

Jodlaamisesta tuli mieleen se yksi huima itävallanihme, Baumgartner. Seurasimme suoraa lähetystä ja kieltämättä uskomattoman tempunhan se tyyppi teki. Jos suojelusenkelit eivät olisi olleet töissä, maailma olisi saanut todistaa itsemurhahyppyä online.

Redbull näköjään seisoo mainossloganinsa takana, se antaa siivet!

Eilisen ansioihin voi lisätä vielä sen, että esikoisperillinen oli Nasseparan kanssa junior handler -treeneissä. Nasse sai pistää tassua toisen eteen ja palauttaa koiranäyttelyliikehdintää mieleensä. Olen todella iloinen, että ilmeisen mieluinen uusi harrastus on löytynyt.

Kunhan Peetullakin on kaikki rokotusleimat passissa, alkaa myös pentukoulutus ja agilityharjoittelut Nassen kanssa tämän näyttelyharjoittelun lisäksi. Kaupungissa on koirakerholla sisätreenihalli joten talvikaan ei tuo taukoa harjoitteluihin.

Eikä tuleva talvikaan näin ollen suo ylimääräistä vapaata meidän kuljetusvastuullisten vanhempien arkeen. Minä voin aina yhdistää näihin koirakeikkoihin omat juoksulenkkini joten tavallaan lyön kaksi kärpästä samalla lätkällä.

Nyt lyön vielä yhden latauksen kahvia pannuun ja koetan sitten päättää tuleeko tästä päivästä sairastamispäivä vai jotain ihan muuta.

Pirteää maanantaita, missä lienetkin!

Ystäväni pimeä

Terveiset pimeästä.
Torstaina jäi iltajuoksut väliin ja eilisen urheilut kuittasin äheltämällä siististi sisätiloissa. Tänään olikin aika pinkaista trikoot lököttäen tietä pitkin kohti julmaa kuntoa, valoisaa vanhuutta ja hyvää oloa.

Reittini kulkee perillisten koulutietä, se on mukava, nätti mäkinen ja tuhannelle kurville värkätty harjutie. Jos joku on ajanut kuulua Punkaharjun maisemareittiä niin tietää mikä on mäkinen ja mutkainen tie. Tämä on juuri sellainen, mutta ne kaikki mutkat ja kurvit on survottu pariin kilometriin. Ja vetäisty asfaltti pintaan.

Ainoa miinus tässä reitissä on se, että siellä ei ole katuvaloja. Jokunen tölli ja torppa vähine tuikkuineen pilkahtaa pimeästä. Ne pari valotolppaa jotka siellä on, loppuvat kuin seinään heti hautausmaan jälkeen *brrrh*

Jostain syystä minä voin hyvillä mielin lähteä itsekkäälle kunnonkohennuskeikalleni vasta kun torpan viralliset päivähommat on tehty, hevoset ruokittuina ja suittuina tallissa selvittelemässä iltaheinäkasaansa ja muutkin karvanaamat siellä missä pitää.

Ja pimeässä on kiva tallustaa, mörrimöykkykin sen tietää. Juoksuasukin on sangen vinha, lököttävät, ajoittain puolitankoon holahtavat löysät trikoobyysat, joku koinsyömä softshellrotsi ja räikeä keltainen huomioliivi. Ei minkäänlaista käryä niistä virtaviivaisista teknisistä urheiluasuista, nope. Käytän ensin vanhat loppuun ja panostan sitten (toivottavasti pari kokonumeroa pienempiin) pukineisiin. Ja nylkytän lenkkejäni armeliaassa pimeydessä. Tossut pitää kyllä panna uusiksi pikimmiten, sielkä on rouva persiillään ojassa kunhan jääkelit alkavat.

Alkumatka menee ihan voitonriemussa, siinä hyvän mielen iloisessa lepatuksessa että ylipäätään sai perberinsä irti soffasta ja lenkkarit jalkaan. Tänään etenin yllätyksekseni niin rivakasti, että juoksukoulun ohjelmaan kuuluva viimeinen powerwalk -osuus (7 min riuskaa askellusta) ylsi kauemmas kuin koskaan aikaisemmin.

Tiesin liikkuvani alueella jossa on vähän asutusta ja villiä luontoa, myös sushukkasia, kyläkarhu ja pari lehdissäkin mainittua häirikköhirveä. Vaikka menoani siivittää tanakka tanssijytke (Swedish house mafia), ajatuksille ei voi mitään. Ja ajatus sanoi, että tuolta kiilui silmät, tuossa sivulla puskan suojassa hölkötteli jokin... just. Täyskäännös, ajastin päälle ja kotia kohti.

Tunsin itseni niin kaupunkilaispelleksi ettei mitään rotia. Askelsin tuimana koululle ja sitten vasta muistin tasata hengitystä.

Hautausmaan kynttilätkin lepattivat nyt jotenkin levottomampina...

Ai mahoton, että oikein nolotti kun saavutin vihdoin sivistyksen merkit (katuvalot).
Rangaistuksena nynnyilystäni otin pari ylimääräistä juoksuspurttia.

Sauna oli sopivasti lämmin ja löylyt lempeät. Kyllä kelpasi riudutettua kroppaa lepuuttaa pehmeässä pimeydessä, saunan turvallisessa nurkassa.

Tein itseni kanssa sovun, ei se mitään jos vähän annoin mielikuvitukselle valtaa. Testasin vain, että minulla sellainen vielä on eikä aikuisuus kaikkine hapattavine happoineen ole sitä kokonaan tärvännyt.
Huomenna juoksen kuutostien rinnalla kulkevaa pienempää kylätietä. Siihen ei käy pakokaasut mutta tien valot tuovat henkistä turvaa ja tukea.

Pimeä on kiva ja ystävällinen asia. Levottomalle mielelle se antaa näköjään joskus ylimääräistä sykettä. Pannaan tämä hätäily nyt lääkityksen piikkiin.

Leppoisaa illanjatkoa ja suloista sunnuntaita, missä lienetkin.

Arvailu on ajanhukkaa

Keskiviikkopäivä taisi olla kiireinen? Sain ainakin kuntosalille päivitetyn ohjelman ja nyt se onkin entistä armottomampi. Nimittäin kaikki mitä siellä laitteiden parissa touhuan, tallentuu saman tien kuntopiiskurini tietokantaan ja hän näkee oitis tekeekö rouva sen mitä pitää ja miten rouva sen tekee.

Seuraavalla kerralla laitteen, sanotaan nyt vaikka ikiystäväni abdominal chrunch:n näyttö rankaisee velttoilusta, kuntopiiskuri voi näppärästi käskyttää systeemiä vaatimaan minulta esimerkiksi 15 x 35 kg entisten 15 x 27,5 kg:n asemasta. Jos lintsaan, saan aikamoisen läksytyksen heti respan kohdalla. Toimii!

Huoh, toimivan selän uudelleenrakennus on kovaa työtä. Se, että jokunen aiemmin piukahko vaate pyörii nyt ympärilläni, on kieltämättä mukava lisäpalkkio. Vaikka kalliiksihan se käy, vaatteet ovat melko kalliita ja minulla on valitettavan kallis maku. Sitä paitsi, inhoan vaatteiden sovittelua. Ainoat jotka sopivat heti, ovat juuri niitä hintahaitarin kalleimpia. Mikähän Herra Murphyn laki tuossakin piilee? Vaikka mieluummin minä maksan uusista vaatteista kuin kipulääkkeistä.

Ainakin sen muistan, että keskiviikkoiltana loikkasin pitkän päivän päätteeksi hyvillä mielin sänkyyn, erittäin aikaisin. Vain herätäkseni aamuyöllä vienosti kolkuttelevaan päänsärkyyn. Heti seitsemältä samainen kolkuttelija rynnisti ns. karmit kaulassa läpi ja huusi tullessaan: Ylläripylläri, täältä tulee migreeni ja kaikki sen pikkuserkut!

En muista, miten sain vanhemman perillisen kyydittyä kouluun tai miten sain ulkoistettua hevoset, kannettua silkkikukon ja rouvan kustannuspaikalleen tai miten hoidin kissojen ja koirien aamusapuskat. Pesukoneenkin käynnistin, ehkä? Sen jälkeen romahdin nuorimmaisen petiin, siihen jota olin juuri menossa petaamaan. Ja heräsin puoliltapäivin. Paha olo, huimaus ja jyskyttävä särky, se sattui jokaisella askeleella jotka jouduin ottamaan asiaankuuluville tyhjennysrituaaleille vessaan. Raah raah ja huuto-oksennus.

Silloin oli pakko tunnustaa, että ei tästä päivästä mitään tule.

Peruutin hevosten vuoluajan, peruutin kaikki muutkin päivälle suunnitellut asiat. Iso-J peruutti ison osan työpäivänsä asioista. Henkselit heilahti kalenterisivun ylle.

Armahtava uni tuli pätkissä ja valveillaoloajan tuhlasin jonninjoutavaan arvailuun, spekulointiin ja miettimiseen. Magneettikuvissa ei löytynyt mitään rakenteellista vikaa (Jees!!) mutta verisuoni on kuulema likeisessä kontaktissa kolmoishermon kanssa. Se saattaa jonkin muun tekijän kanssa aiheuttaa tätä vaivaa. Tai sitten syy on hormoneissa tai kallonpohjan lihasten kireydessä. Tai ne kaikki yhdessä muodostavat pirun äkäisen ja helposti ärsyyntyvän kolmikantaliiton. Seurauksena mojova M.I.Greeni.

Jäin sitten oikein ajatuksella arvioimaan tuota arvelun mielettömyyttä. Miten paljon ihminen, peruspirkko ja peruspekka tuhlaakin aikaansa jonninjoutavaan vatulointiin! Ja mikä nolointa, eniten sitä pähkäilee ja arvailee toisten ihmisten asioita? Miksi tuo roikkuu tuossa (minua) ärsyttävässä puolisossaan? Miksi tuo tekee aina (minun mielestäni) vääriä valintoja? Miksi tuo pääsee (minun mielestäni) aina kaikesta niin helpolla? Mitä tuo muka tietää (minun) haasteellisesta arjesta? Mitä tuo valittaa kurkkukipuaan, sillä voisi olla paljon vakavampikin sairaus?!

Muistan aina, kun joskus perillisten ollessa pieniä, valittelin silloin tällöin aikapulaani. Joku sanoi, että minä en tiedä mitään moisesta kun lapseni eivät olleet allergisia ja nukkuivat yönsä hyvin. Joku toinen sanoi, että syy aikapulaani on hevosharrastukseni. Kunnon äidit eivät ramppaa tallilla hyysäämässä hevostaan illat pitkät. Tai en tiedä mitään arkirumbasta (ärsyttävä sananakin) kun Äitikulta on aina apuna.

No joo, apuna ja apuna. Otapa sinä kolmas käskevä pyörä elämääsi päivittäin... ja muista aina onnitella itseäsi että on ne apukädet. Aina niitä ei olisi tarvinnut, halunnut, jaksanut. Mutta annettu apu on arvokas lahja  ja jälkeen päin kyllä ymmärrän, että helpottihan se, useimmiten paljonkin.

Joskus, aika usein itseasiassa, pysyinkin hiljaa  ja sujuvasti annoin paljon kovia (omasta mielestään) kokeeneemman ihmisen valitella elämänsä vaikeuksia. Mitäpä sitä yhtymään jonninjoutavaan kilpalaulantaan. Jokaisella on kuitenkin tasan yksi, oma elämänsä ja sen kokee jokainen tasan omalla tavallaan. Päivät, viikot, vuodet sen kummemmin kuin ihmisetkään eivät ole samasta muotista valettuja.

Tiedän, että tätäkin blogia lukee ihmisiä jotka ovat menettäneet paljon. Ihmissuhteita, perheenjäseniä, terveytensä. Heidän kenenkään menetyksiä väheksymättä aion jatkossakin kirjoittaa, että minua ottavat suunnattomasti päähän nämä minun omat arjenharmini. Se, että kirjoitan kuinka en pidä lietelannan hajusta, siitä, että migreenin takia olen vähintään yhden päivän off-line, siitä, että hetkittäin koen jostain asiasta suunnatonta iloa ja ylpeyttäkin. Se ei ole keneltäkään pois. Se on minun elämääni.

Tähän paluumuuttajan päiväkirjana aloitettuun happyhappyjoyjoy -pakettiin kuuluu myös näitä ei niin iloisia ylistyslauluja maalla asumisen ihanuudesta. Iskee se päänsärky paluumuuttajaankin. Kallistuu se sähkö, ruoka, bensa, polttopuut ja heinä täälläkin.

Ja minä kehtaan sanoa sen ääneen. Ja kirjoittaa. Myös häpeilemättä sen, että tänään ei koske, satu eikä särje ja tänään meillä alkaa viikon pituinen syysloma!

Onneksi suuri osa lukijoistani tietää, että täällä on ihan oikea, elävä ihminen jota koskevat samat elämän lainalaisuudet kuin teitä ruudun toisellapuolella oleviakin. Aina ei aurinko paista, kumppari vuotaa, sämpylätaikina ei kohoa ja joskus muutenvaan vtuttaa ihan kaikki. Rahat loppuvat ja laskupino kasvaa. Rutto vie perunasadon ja murtovaras jättää ovet auki talviyöhön. Semmoista se on.

Semmoinen täky vielä tähän loppuun, jos oikein kovasti arveluttaa joku asia, minulle voi myös meilata. Osoite on hirnakka@gmail.com. Vastaan kaikille, myös nimettömille.

Näin tänään. Älä arvele, se on ajanhukkaa. Kysy ja kuuntele. Kyseenalaista. Missä lienetkin.

PeeÄääs, aloitin nyt sitten eilen minulle keväällä määrätyn estolääkityksen. Sisäinen ääni sanoo, että se ei ole hyvä juttu, mutta järki neuvoo kokeilemaan helpomman olon takia. Joojoo.