Kynä joka kirjoittaa

Kirjoittaminen on jännä itsensä ilmaisun muoto.  

Jotkut meistä kammoksuvat kaikkea kirjoittamista,  jonkinlaisessa ääritapauksessa  kauppalapuksikin otetaan mieluummin kuva jääkaapin sisällöstä kuin rustataan paperille kotoa puuttuvat tarvikkeet. Kirjoittaminen ehkä koetaan liian hitaaksi tai vaivalloiseksi kommunikoinnin käyttöliittymäksi.

Jotkut kyllä puhuvat, paljon ja kuuluvasti ja ilmaisevat itseään ja asiaansa. 

Joskus voi käydä niin, että tärkeäkin asia ja paraskin mielipide perusteluineen hukkuu hölinään. Samojen sanojen pukeminen kirjoitettuun muotoon ei kerta kaikkiaan onnistu, ei sitten millään.

Voisi osoittaa sormella vakiintuneita kestosyyllisiä, laiskoja vanhempia jotka eivät loruja lukeneet ja tasapäistävää varhaiskasvatusta, voisi moittia peruskoulua, voisi syyttää hallitusta.

Varmasti syytä on monessakin instanssissa, systeemi ei ehkä ole kaikkina koettuina niukkoina aikoina kannustanut ihmisiä luovaan kirjalliseen ilmaisuun. 

Tärkeämpää on ollut hankkia leipää pöytään ja lisuketta perunan kylkeen.

Kielioppikaan ei ole kaikille helppoa. Että teksti tulisi luonnostaan kieliopillisesti oikeassa muodossa, olisi tilanteesta riippuen sujuvaa, asiallista, helppolukuista ja -tajuista. 

Monipuolinen ilmaisu ja laaja sanavarasto ei ole kaikille itsestään selvyys. 

Kaiken voi onneksi oppia, myös äidinkielemme tunnetusti hankalan kieliopin. 

Ilmaisun luontevuus ja luonteikkuus on sekä taito- että tahtolaji. Kela-kieli on ihan oma juttunsa, siitä on onneksi nykyisin jonkinlainen selkokielinen versio.

Sitten on meitä jotka nautimme kirjoittamisesta. 

Minä rakastin koulussa ainekirjoittamista. Kun alakoulun opettaja käski ottaa esille ainekirjoitusvihot ja antoi aiheet, minulle hän sanoi, ettei saa kirjoittaa yli kolmea sivua.

Myöhemmin eräs opettaja sanoi, ettei hän lue yli viiden kirjoitetun senttimetrin korkuisia koevastauksia. Palauttaessani koetta hän otti viivoittimen, mittasi korkeuden ja veti punaisella ylimääräiset.
Siitäkään en ole opikseni älynnyt ottaa, tiivistäminen on taitolaji ja sen viimeisen pisteen laittaminen hirmuisen ponnistuksen takana.

Minulle kirjoittaminen on aina ollut helpompaa kuin puhuminen.

Palavereissa istun yleensä hiljaa ja kuuntelen niitä joilla keskusteltavasta asiasta on sanottavaa. Keksin aina jälkeen päin mitä minun olisi pitänyt sanoa. 

Silloin kun koen, että minulla on sanottavaa, kirjoitan.

Oma kirjoituskanavani on pääsääntöisesti blogi. Uskollinen päiväkirjani jo yli kymmenen vuoden ajan. Jännää sinänsä, ei minulla ollut mielenkiintoa rustailla päiväkirjoja hamassa  nuoruudessa. 

Vasta kun nykytekniikan myötä avasin ensimmäisen läppärini kannet, tulin samalla avanneeksi myös oman kirjoitetun ilmaisuni kannet.

Blogin oli aluksi tarkoitus olla paluumuuttajan päiväkirja, (muka)teräviä havaintoja uudesta elämästä vanhalla kotiseudulla.

Ei siitä ihan semmoista tullut, tekstiä irtosi helpommin ihan tavallisesta arjesta. 

Kauppareissuista, laitumen aitaamisesta, kissan tupaan tuomista hiirenraadoista. 

Ei mitään vakavasti otettavaa, kantaa ottavaa tai sen isompia ajatuksia herättävää. 

Tuli pienen ihmisen pieni päiväkirja.

Elämä on mennyt omassa tahdissaan omaan suuntaansa -ja minä ajelehtinut mukana.

Nyt on semmoinen vaihe, että pitäisi tehdä päätöksiä mistä elanto ennen mahdollisia eläkevuosia. Sairasteluun hukattujen vuosien myötä edellytyksiä tai halua yrittäjyyteen ei enää ole.

Muutaman onnekkaankin sattuman kautta pääsin ihan luvan kanssa harjoittelijaksi maakunnan ykköslehden toimitukseen. No, myönnettäköön että pikkuisen piti olla hullun rohkea ja sitkeäkin.

Tarkoitus oli kai alun perin tuottaa uutisia ja muuta sisältöä lehden nettiversioon, someen ja muihin ’taivaskanaviin'.

Muutaman kukka-, kasvi- ja puistoaiheisen jutun jälkeen on todettava, että toisin kävi.

Harjoitteluni ohjaajalle on ilmeisen paljon vaivattomampaa antaa minulle aihe ja minä kirjoitan tyytyväisenä. Toinen vaihtoehto olisi vahtia, että kaikki nettijulkaisujen vaatimat klikkaukset tapahtuvat oikeassa järjestyksessä ja nettimediaan päätyy juuri se, minkä sinne pitikin päätyä.

On valtavan kiinnostavaa oppia uutiskirjoittamista. Pienikin juttu jonka lukija lehdestään löytää, on vaatinut paneutumista monelta henkilöltä.  

Isommissa uutisissa on ennen julkaisua yleensä tarvittu lisäksi graafikon näkemystä, kuvaajan työpanosta ja sanansa ovat sanoneet myös uutispäälliköt ja muut kahvikoneella tai lähistöllä notkuneet kollegat.

Itse kirjoittaminen on aivan erilaista kuin omien horinoiden suoltaminen blogialustalle.

Taustatyötä tarvitaan aina, pitää selvitellä yhteystietoja, paikkoja ja sopia aikoja. Kun haastattelu on tehty, sitä ei voi purkaa sanasta sanaan. 

Jutut polveilevat niin, että jos ne sellaisenaan laittaisi nettiin tai lehteen, lukija pistäisi roponsa likoon sen puolesta mitä toimittaja käyttää, ei sen käyttääkö toimittaja mitään.  

Yleensä töissä kai ollaan kuitenkin selvin päin.

Se, mitä haastateltu henkilö sanoo,  pitää osata kirjoittaa lehtijuttuun niin, ettei lukija unohda missään vaiheessa kuka puhuu. Omat mielipiteet pitää siivota jutusta pois, jotain omia ilmaisuja voi tilanteen niin salliessa käyttää, harkinnan mukaan tietenkin. Minua ohjeistettiin, ettei rattijuoppo hönkäise vaan puhaltaa, yleiskieli on virallinen kieli myös sanomalehdessä.

Kaikkiaan, olen saanut tutustua ihan valtavan kiinnostavaan alaan. 

Hetkittäin hieman harmittaa, että elämä meni niin kuin meni eikä nuoruudessa tehtyjä valintoja saa peruttua. Mielelläni korvaisin jotkut jälkeen päin hölmöissä töissä vietetyt vuodet vaikkapa journalistiikan opintoihin. Mutta ehkäpä tämä kuitenkin meni juuri niin kuin piti, en varmaankaan olisi tässä tätä harjoittelua tekemässä jos olisin nuorena tehnyt pari valintaa toisin.

Yksi konkreettinen oppi päähän tältä jaksolta jäi. Ainoa kynä joka kirjoittaa kylmissä ja märissä olosuhteissa on lyijykynä.

PeeÄäs:
Kuvat ovat vanhoja, ainakin kertaalleen julkaistuja.  Mikä mukavinta,  ne muistuttavat meitä ihan pian edessä olevasta ajasta.