sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

Merimiehen muijat, kalamiehen koirat ja kainuun siniset veet

Siiri-mummon sireeni

Jos minun kesälomani on nyt takana, voin sanoa kokeneeni tämän vuoden hohtohetkistä aika monta.
Kun perjantaina puolen päivän jälkeen suuntasin kiesini nokan kohti länttä, rinnassa läikähti villi ilo ja vapaus. Määmatka alkoi ja edessä oli pelkkiä ilometrejä.

Peräloosterissa matkasi kaksi hyvin siivoa kananeitiä omassa ilmastoidussa lootassaan. Niistä ei irronnut ensimmäistäkään kananpanoksen tussahdusta, nätisti kököttivät (haisematta) puruillaan koko matkan.

Koska minulla oli eläviä matkaseuralaisia, pysähdyksiä tein harvoin ja nekin harkiten. Jätin tyystin väliin yhden pioniparatiisin ja jokaisen stopin jälkeen kurkkasin tarkasti kanalaatikkoon. Koska seuraneidit kököttivät heltat punaisina ja silmät kirkkaina,  ei ollut huolta lämpöhalvauksesta. Ulkolämmöt olivat tauotta +31 ja enemmän, autossa lähestulkoon kärvistelin iho ns. kananlihalla (sori, hirveen ontuva vertaus kanakuljettajalta). Niinpä stopit olivat minulle lämmittelytaukoja.

Majakarille stoppasin kutakuinkin ennustettuun aikaan ja luovutin kananeitoset Toveri Titan ja Maestron hoiviin. Hyvillä mielin katselin kuinka sopuisa ja sävyisä parvi kuittasi uudet mamsellit vahvuuteensa. Pikkuisen opetusmielessä vanhemmat rouvat nokalla kopaisivat, se on sitä nokkimisjärjestyksen hakemista. Ja opettamista.

Ilta oli leppoisa ja mukava oli vaihtaa kuulumisia, vähän juoruja ja kaikenlaisia vertaistukijuttuja toisen samanhenkisen kanssa. Puutarhakierroksin hölkättiin läpi, hyttyset tahtoivat takoa meistä näytteitä ja sitkeitä olivat, penteleet.

Lauantaina kurvattiin merenrantakaupunkiin ja mikäs oli maisemia katsellessa kun paikallisopas tiesi parhaat reitit ja kohteet.

En edes yritä muistaa kaikkia mielenkiintoisia yksityiskohtia saamastani kotiseutuopastuksesta, viittilöin klikkaamaan kaupungin omille matkailusivuille ja tutustumaan itse tarkemmin. Ja hyvin painokkaasti, visit Raahe, mene sinne. Tutustu ja ihastu.



Siellä on kaikkea! Meri, ranta, hämmentävän kokoinen vanha kaupunki puutalokortteleineen, jyhkeä ja taatusti merivettäkin kestävä graniittikirkko, hirmuisen mielenkiintoisia museoita ja kaikkea.

Kesän ensimmäisten ulkojäätelötötteröiden jälkeen suuntasimme pikavisiitille entiselle Pakkahuoneelle jossa toimii pieni, mutta vaikuttava museo. Kaikenlaisia merenkulkuun liittyviä esineitä, asioita ja aikalaiselämänkuvauksia. Pääsymaksu kohtuullinen n. 3 €, lauantaisin ilmaiseksi.




Museossa oli yksi huoneellinen jostakin palaneesta kirkosta pelastettua esineistöä, ikinä ennen en ole semmoista kirkkoesineistöä missään nähnyt ! Minä ikoneihin ja varsin perinteisiin luterilaisen ankeisiin kirkkokoristeluihin tottuneena hämmennyin suorastaan. Vaikuttava kokoelma.

Museossa oli lisäksi viehättävä huone jossa oli kaikenlaista muuta esineistöä. Bongasin oitis kaksi posliinikoiraa. Ansiokas henkilökohtainen paikallisoppaani kertoi hellyttävän tarinan Raahen koirista (lue täältä mainio selostus) ja minähän olin ihan vaikuttunut. Vielä spanieleita !

Poislähtiessämme pläräsin museon pikkuruisen kaupan antia ja katseeni nauliutui hyllyllä nököttävään pakettiin. Kysyin pikkuisten posliinikoirien hintaa ja hieman kavahtaen totesin sen olevan jääkaappimagneettibudjettiini verrattuna sangen arvokas. Tässä vaiheessa Toveri Tita pankkikortteineen astui esiin ja kas, sain äkillisen silmähikikohtauksen kun löysin posliinikoirat sylistäni.



Noh, siitä liikutuksesta jotenkin toivuin lyhyen ajomatkan verran ja olimmekin äkkiä yhdessä Raahen lukuisista puistoista. Olisikohan virallinen nimi ollut Itsenäisyyden puisto? Takavasemmalta katsoen en patsaan henkilöä tunnistanut, mutta johan kohta oli tuttu heppu edessä.

Urkki on ollut tärkeä henkilö Raahelle, vaikuttanut Rautaruukin tehtaiden asettumiseen paikkakunnalle ja muutenkin pitänyt tuon säänpieksämän merenrantakaupungin puolia sen matkalla suotuisaan teollisuuskehitykseen. Oppaani sanoin; katajainen kansa seisoi presidenttinsä takana ja niin patsaan takana seisovat katajat saivat selityksen, nerokasta !

Paikallisoppaani Tita on ansiokkaasti ahertanut kaupungin puisto-osastolla ja tämäkin puisto on voikukkien valtaamasta ruohokentästä muuttunut oikeaksi puistoksi. Voin vain kuvitella kuinka kaupunkilaiset ilahtuvat seuratessaan puistojensa kukoistusta varhaisesta keväästä (sipulikukat) loppusyksyyn (viimeiset syksyn perennat). Kaupunginjohtaja saa omana bonuksenaan tiirailla työhuoneensa ikkunasta puutarhurin pyllistelyä Kekkosen äärellä.


Toinen kohteemme oli kaupungintalon toisella kulmalla ollut Kari Juvan veistospuisto, lisätietoja mm. täällä.

Rakas ystäväni on askaroinut jokaiselle veistokselle elävät, kukkivat kehykset. Juuri nyt sipulikukat alkavat lakastua tehden tilaa kuunliljoille ja muille perennoille. Olin aivan vaikuttunut, sekä patsaista että niiden kehyksistä.

Kari Juvan veistokset eivät ole minulle juurikaan tuttuja, nyt vasta oivalsin kuinka veistoskin voi olla ilmeikäs.


Tyttö Karjalan
Flamenco

Vaikuttuneena kaikesta istahdin autoon ja yritin ymmärtää kaikkea näkemään, kokemaani ja kuulemaani. 

Seuraava kohteemme oli aina varma Särkän Perennataimisto. Siellä minua odotti viime vuonna varaamani taimet (vain yksi vaatimaton kori kuudella taimella) joten otimme helteestä huolimatta kenttäkierroksen. Pionihuoneesta poistuin tyhjin käsin (kova luonne, todella kova) mutta homma lähti laukalle viimeistään Sensation -syreenin kohdalla. Ruusuista poimittiin kyytiin pinkki morsiusruusu. 

Lisäksi vielä muutama huolella valikoitu perenna, olihan käytössäni sekä Pääpuutarhuri että Toveri Tita ja heidän ylivertainen tietämyksensä. Jopa kolme heinää nökötti kierroksen jälkeen  korissa. Puuvartisista löytyi varsinainen muotovalio, kirjovaahtera 'Drummondii' ja kun Pääpuutarhuri vakuutti saavansa tungettua sen autooni,  oli homma ihan selkee.

Saaliini kuskattiin sivummalle ja me kurvasimme takaisin kasitielle. Paluumatkalla Majakarille katsastettiin Saloisten kirkon tienoo, bongasin sieltä hurjan erikoisen kellotapulin ja sehän oli nähtävä lähempää. Bonuksena vaivaisukko, niitä ei täällä itärajalla juurikaan esiinny. Paitsi terveyskeskuksen aulassa ja ääsmarketin pelikoneita takomassa.








Pikaiset lähtökahvit vielä Majakarilla ja sitten olikin aika halata heipat ja suunnata reitille. Suunnitelman mukaisesti stoppasin lunastamassa Särkältä ostokseni ja autohan oli ihan vajaakuormassa! Koska edessä oli vielä ajettavia kilometrejä, kovetin luontoni ja väistin vielä kerran pionihuoneen houkutukset enkä lähtenyt sinne huokailemaan.


Hurjasti hukkatilaa kuormassa

Vajaat kolme tuntia sain ajella suunnilleen keskenäni. No tunnustan, että viihdyin mainiosti Antti Holman Auta Antti -podcastien parissa.

Lopulta löysin itseni Nuasjärven sinisestä maisemasta. Merenranta vaihtui kainuulaisiin vaara- ja järvimaisemiin. Jormua teki jekun ja kierrätti minut navigaattorin myötävaikutuksella takakautta koukaten, tulipahan taas yksi Jormuan reitti tutuksi, kaikki tiet nimittäin vievät Kainuussa Jormuaan, ihan kuin ne varsinais-Suomessa vievät Sastamalaan. Ainakin meikäläisen itäturistin.

Perikunnan Nuoremman kummitäti oli pistänyt tuttuun tyyliin pöydän koreaksi ja siinähän se ilta vierähti. Olen niin valtavan onnellinen, että minulla on nämä kaksi kohdetta yhdistettävissä yhden viikonlopun määmatkalla. Kohtuullinen ajomatka Suomen kapeimmalta kohdalta halki ja takaisin ja miten valtavasti hyvää saankaan mieltä kotiin tuotavaksi.

Jos minun kesälomareissuni oli tässä, se riittää, olen rikas.

Ilta oli lämmin ja yöllä oli satanut varsin rankasti. Aamulla Nuasjärvi oli kuitenkin kaunis ja rauhallinen. Seurailimme aitiopaikalta vastapäisen saaren rannassa pesivän joutsenparin touhuja ja todistimme noin neljän minuutin pituista pikamyrskyä. Olihan se aika raju, pitkät männyt ovat ällistyttävän joustavia, taipuivat mutteivät katkenneet.

Ranta oli paksussa keltaisessa männyn siitepölyssä, en ole eläissäni nähnyt moista. Parempi siitepöly kuin sinilevä, kuitenkin.






Iltapäivällä, myrskyjen laannuttua oli pakko suunnata nokka kotia kohti. Haikeana kuten aina, kaikki kiva loppuu aikanaan ja arki maanantain ilmiasussa väijyy jo muutaman tunnin päässä.

Kotitorpalla valkoiset sireenit (okei, syreenit) olivat pullauttaneet nuppunsa auki, Siiri-mummon peruja oleva oli ekana. Moskovan ja Tammelan kaunottaret taitavat olla seuraavana ja hidas Holger vitkastelee viimeisenä. Mukavaa, että tuoksua ja kukkia on luvassa ainakin juhannukseen saakka. Taustatukena lilat jo viikon kukkineet ja makeat pihlajat.

Juhannukseen saakka Torpalla eletäänkin akkavallalla ja posliinikoirat katsovat tielle päin, isäntä on matkalla pohjoiseen.

Minulla kuitenkin on luvassa monta meditatiivista hetkeä suunnitellessani uusia istutuksia, kaivaessani kuoppia ja kärrätessäni multaa.

Ohjelmassa on myös paljon autoilua, maaseutumatkailua hautausmaakukkien istutuskierroksen merkeissä ja ruohonleikkuuta. Kun kerta viikkoon ei riitä.







Kiitos rakkaat ystäväni. Olette tärkeitä.

8 kommenttia:

  1. Luinkin juuri tästä vierailusta toisessa blogissa! Onneksi kanarouvat sopeutuivat uuteen paikkaan helposti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä reissu on mitä miellyttävin vuotuinen tapahtuma yhdistettynä omaan aikaan ja puutarhaunelmiin.

      Kanaset ovat niin ujoja ja kokematttomia vielä, ottaa varmasti vähän aikaa, että solahtavat toimivaksi osaksi parvea.

      Poista
  2. Voi kuinka kauniisti olet kirjoittanutkaan kaikesta reissun annista! Kiitos itsellesi kesän yhdestä parhaasta kohokohdasta! On se vain niin ihanaa edes kerran vuoteen istua pirtin pöydän äärelle sielua tyhjentämään!

    Kanaset ujoilevat vielä enimmäkseen orsilla, eivätkä yöksi mene kanalan puolelle. Mutta onneksi saavat lohtua ja seuraa toisistaan. Muun parven vetäydyttyä yöpuulle, on areena heille vapaa. Itse asiassa ne saavat parhaat herkut, kun illalla lataan seuraavan päivän eväät tarjolle :D Kauniita kanasia ovat! Vihreästä tarjonnasta en eivät vielä oikein ymmärrä, mutta taitaakin olle heille uusi asia.

    Visiittisi tuomalla energialla jaksaa taas kummasti keveämmin töppösin. Kivaa oli, ja vaikka kanoja ei ensi vuonna tarvitakaan - niin pidä reissu agendassa! Täältä löytyy kaikkea kivaa löydettävää monelta suunnalta. Jäi sitten puutarhassa kaivelu välistä!!! Se kirjavalehtinen syreenin vesa on kuitenkin korvamerkitty vaihtamaan maisemaa Karjalaan. Ja oli mulla mielessä monta muutakin... Jos ihmeitä voi tapahtua, niin ehkä joskus istutaan iltaa Torpan tavernassa :D

    VastaaPoista
  3. Kiitos vielä kerran, ihana perinne meille on kehkeytynyt.

    Toivotaan nyt, että ns. varjossa kasvaneet kanaset toipuvat ulkoilmaelämän aiheuttamasta shokista ja uskaltavat maahankin. Ehkä maa on heille laavaa?

    Aloittelin eilen istutuksia, Drummondii hakee vielä paikkaansa.
    Nyt olisikin hyvät kelit kuoppien kaivelulle mutta sääskien sakeus tekee hommasta tosi tuskallista.

    Olisipa mainiota jos te löytäisitte itään tuovan tien! Odotellaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3

      Kyllä on ollut keveä olo sydämessä visiittisi jälkeen. Oli niin pirkeleen kivaa! Ja yhdet 60 tuomiset on ihan tosi pehmoista linnunmaitoa! Pääsin mukaan maistiaiskierrokselle :D

      Poista
    2. Vaihtelu virkistää, vaikka tasainen arki onkin ihmisen parasta aikaa.

      Hyvä, että osui maku kohdilleen ja sinäkin pääsit maisiaisiin.

      Poista
  4. Tuo Drummondii-vaahtera on kyllä upea! Harmillisesti meidän tontti ja lähikulmat on täynnä vaahteran maatiaisversioita (naapurin pihassa sellaisia puuvanhuksia, ettei kahden ihmisen kädet yllä ympäri), niin tulee yleensä päädyttyä johonkin muuhun puuvartiseen, kun on sellaisen tarve.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on aivan ihmeellisen upea valontuoja. Minunkin puuvartisinnostukseni on varsin uusi asia, vasta oman pihan myötä syntynyt.

      Poista

Ilahdun kovasti kaikista kommenteista.
Voit myös laittaa minulle sähköpostia hirnakka@gmail.com