Karvoihin katsomatta

Siinä hän lentää, lentäjäpoika Leif aka Leffe aka Lefa. Syksyisen sunnuntain tuuli liehutti vastapestyjä ja -föönattuja karvoja ja pesunjälkeinen hepuli tuli kuin tilauksesta. Otin näitä karvakuvia tarkoituksella, nimittäin nyt niitä ei juurikaan ole. Kasvattajatäti parturoi tänään karvat historiaan. Alapurenta ei tuosta miksikään muutu joten näyttelykoiraa hänestä ei (Luojan kiitos) tule. Tulee ihan käypä kotikoira. Ja koiraahan ei ole karvoihin katsominen. Vaikka jenkkicockeri onkin kuulu karvoistaan.

Realisti minussa toki muistaa, millainen on märkä marraskuu ja miten kätevä silloin on sileä kainalossa kuskattava koira. Leffe nyt ei aivan lavuaarissa pestävää kokoluokkaa ole, mutta kyllähän se arkea helpottaa kun koiran saa tupakuivaksi pyyhekäsittelyllä ja korkeintaan vartin kuivattelulla lattialämmitetyssä kylpyhuoneessa.

Otin siis kuvia muistoksi. Kasvattaja lohdutti minua sanomalla, että karva kyllä kasvaa äkkiä. Ihan sileäksi ei vielä otettu, koira on nimittäin laiha kuin kuivan kesän orava. Sain ihon ja korvat kuntoon ruokamerkillä a mutta koska mitään massankasvua se ei edistänyt, vaihdoin pitkän harkinnan jälkeen ruokamerkkiin b ja siitä valikoimasta otin proteiinirikkaimman viljattoman version.

Kyllä se on vaan niin, että hengissähän eläimet pysyvät huonommallakin sapuskalla, mutta kokonaisvaltaisesti hyvin voidakseen ne tarvitsevat laadukasta ruokaa. Minulla ei ole aikaa taiteilla kullekin koiralle ihanteellisinta annosta. Se on murot kuppiin ja lihat perään, lämmintä vettä ja ole hyvä.

Nyt Leffellä on kuitenkin oma muropussi, lihat saa samasta nyytistä kuin Peetu ja Nassekin. Yksikään ei syö viljoja koska koira on lihansyöjä.

Selkeä vihje ruuan vaihtoon oli se, että massa ei kasvanut ja peräpäästä tuli tavaraa turhankin paljon, silkkaa huttua moinen eväs.

Katsotaan nyt mihin tilanne muuttuu uuden ruuan myötä, tuttu merkki se on entuudestaan joten odotukset ovat korkealla. Ja jos ei sekään auta Leffen bulkkauksessa, sitten vaihdetaan uudelleen. Kyllä niistä joku osuu kohdilleen.

Sunnuntai oli kiva päivä. Sain lajiteltua valkosipulit, istukassipuleita on vajaa korillinen, ehkä nelisen kiloa. Isoimmat pudottelin suoraan istukassipulien koriin. Vähiten avautuneet ja pienemmät jätin syöntisipuleihin. Huljauttelin vähän vettä päälle ja annoin auringon kuivattaa satoa.

Ei todellakaan mene tänä vuonna valkosipuleiden kanssa niinkuin puutarhaohjelmissa neuvotaan. Kunhan nyt saisin istukkaat ennen routia penkkiin ja mullat päälle. Ensi vuonna armo uus. Ja toivottavasti myös runsas sato.

Sunnuntaille oli sovittu myös Nuorimmaisen ratsastustunti Ponimiehen PT:n tarkan silmän alla. Ja tiedättekö mitä? Minun oli pakko kipittää tallin kulman taakse liikutuksen kyyneliä nieleskelemään, niin onnellinen olin kun katselin heidän yhteistyötään.

Silloin kun minä olin pahimmissa hevoshulluusvuosissani, omasta kotikentästä tai tallista tai hevosesta sai vain haaveilla. Kirjaston ponikirjasarjat luettiin moneen kertaan ja uudelleen.

Meidän harrastuskaverimme oli läheisen maalaistalon työhevostamma Ansa. Tai vähän kauempana asuva Sirpa, työhevonen sekin. Kerran, pari vuodessa pääsi ratsastuskouluun tunnille tai ehkä peräti ratsastusleirille. Leiri oli lähimmän mahdollisen tallin järjestämä. Yhdelle meidät kuskattiin vanhalla linja-autolla johon oli tehty kuljetustilat hevosille. Koko mäkisen ja mutkaisen matkan leiripaikalle nojasin yhden suomenhevosruunan lämmintä kylkeä vasten ja se oli yksi elämäni ihanimmista matkoista.

Leiripaikalla oli käärmeitä kuhisemalla, patja ja tyyny haisivat homeelle eikä ruokakaan ollut kesäkeittoa kummempaa. Silti oli ihana olla hevosten kanssa. Sekään ei haitannut, että keskiviikkona osa hevosista lähti raveihin juoksemaan rahoja toiveikkaalle omistajalleen. Sieltä ne palasivat takaisin lasten leirihevosiksi. Ja me saimme hölköttää leirikämpän pihalla ringissä kevyttä ravia. Paremmasta ei oikein osannut haaveillakaan ja se riitti silloin.

Yhdeltä leiriltä tulin solisluu murtuneena kotiin kesken kaiken, pikkuisen kireässä kisakunnossa ollut ravuritamma sai tarpeekseen hölköttelystä ja minä ruippana tipahdin alas. Kolmannella putoamisella katkesi solisluu. Enemmän harmitti leirin keskenjäänti ja itkin koko matkan terveysasemalle ja kotiin.

Niinpä oli enemmän kuin ihana katsoa oman Perikunnan hevostelua. Olen niin äärettömän kiitollinen ja onnellinen, että voimme tarjota heille sen, mistä itse on jäänyt paitsi. Vaikka ei ikinä olisikaan yhdessäkään kisastartissa, oppii Perikunta kuitenkin paljon hevosista ja arjesta niiden kanssa osallistumalla päivittäin niiden hoitoon ja kantamalla vastuuta isoista eläimistä.

Kuvia en siinä liikutuksen tilassa pystynyt ottamaan. Ehkä joskus toiste.

Elämme syyslomaviikkoa ja äkkiä muuten heilahdettiin taas lomamoodiin. Huomiseksi suunniteltu Lahden keikka jää väliin, keskiviikkona ehkä savonmuan pikkukierros. Torstaina ja perjantaina pitäisi olla hevosaktiviteetteja omalla kentällä, esteitä tai ainakin puomitreenejä on kuulema luvassa. Ehkä silloin pystyn katsomaan kuivin silmin ja jopa kameran etsimen läpi.

Nyt pino lukemattomia lehtiä kainaloon ja vällyihin.
Mukavaa viikon jatkoa, missä lienetkin!