Kuha

Uusia kuvakulmia

Olen onnistunut väistelemään kaikenlaisia selfie, belfie, meitsie, lärvie ja mitä niitä nyt on -haasteita mutta nyt lähdin mukaan. Toki haluan oman poikkitaiteellisen kuvakulmani tuoda näihin peruspönötystekohymyjuttuihin. Ainainen vastarannankiiski. Eikun kuha, viikon kala. Selitän myöhemmin.

Niinpä minulla on tänään kekrin kunniaksi ylivuotista satoa lasissa ja villasukat jalassa. Mitään Halloweenhömppää ei ole tiedossa, edes kaupungin rietoihin ei jaksettu hinautua, vaikka itse Siltsu olisi kulmilla. Kotona on hyvä. Marraskuussa juostaan humpilla senkin edestä, ensin Espoossa Kiteen hipit riehuvat Barona -areenalla ja seuraavana iltana vähän eri tunnelmissa kotikaupungin konserttisalissa, Äitikulta sai Loirin konserttiin liput ja kuski pääsee siivellä.

Nuorimmainen on kaverillaan yökylässä. Aiempi yökyläilysuunnitelma kariutui eilisen vanhempainillan jälkeiseen keskusteluun jossa selvisi, että tyttöjen leffailtaa ei ole ketään aikuista valvomassa. Siellä on ilmeisesti ollut joku Plan B osalla tytöistä, meidän juniori oli autuaan tietämätön (?) siitä, ettei aikuisia ole koko yönä paikalla.

No, ne bileet sitten peruutettiin noin puolen tunnin kuluttua siitä, kun olin tullut vanhempainillasta kotiin ja kertonut, että yöksi ei jäädä, yhdeksältä haen kotiin ja puhallutan kaikki paikallaolijat.

Huomenna on vuorossa jumppaa, peruutin siitäkin jo yhden varaukseni, sillä tämän päivän rytkyttelyissä otti penikkatauti kintuissa kipeää. Suoranaisesti en nauttinut roiman rinta-olkatreenin ja yliajalle menneen lankutuksen jälkeen Body Attackin superaerobisesta juoksemisesta ja punnerruksista. Hikihän se vanhalle tuli ja happi meinasi loppua. Periksi ei voinut antaa koska edessäni jumppasi Esikoinen, viimeisen TET-päivänsä fiilistelyissä.

Nyt iltatallin kautta könkäten yöorsille.
Autonvaihto siirtyi sujuvasti ensi viikkoon, siinä ei ollutkaan talvirenkaat alla ja lämppärilaitekin pitää asentaa. Ehkä minä jo ensi viikolla saan polkaista tulille upouuden hopianuoleni. Kuvia on, mutta pitää ensin käsitellä vähän (rekkari piiloon).

Ai niin se kuha... no nyt on koko sosiaalinen media täynnä ihan tyhmiä kuhajuttuja. Osa on jopa nerokkaita, enin osa silkkaa kuraa. Tälle hymähdin. Leppoisaa iltaa, missä lienetkin.

Metsurit

Nurin, oikein?

On pakko dokumentoida tämäkin Torpan hevosvoimien ansiolistan osanen. Ei suinkaan puuttuva palanen vaan oikeastaan melko looginen jatko edellisille kolttosille.

Hevoset ovat nyt olleet kotiintulosta saakka aidattuina väliaikaiseen laitumeen. Laidun on loppuunkaluttu jo viikkoja sitten, mutta niin kauan hevosia tuossa pidetään, että saadaan varsinainen talvitarha lankutettua ja sähköt päälle.

Tuo ala on viimeinen, jossa ennen tänne tuloamme istutetut koivunrääpäleet vielä sinnittelivät hengissä.

Ponimies twerkkasi monta koivua nurin vuosia sitten, nyt arvelin näiden olevan jo niin jämäköitä, että pysyvät pystyssä vaikka hevoset vähän perskurkkanoitaan kihnuttaisivatkin.

Väärin. Niin väärin taas luulin.

Äkkiä laskien neljä koivua on jo nurin ja nyt tuo viimeinen ryhmä on ilmeisesti hankelistalla seuraavana.

Olisiko tuo seuraava kohde?

Minusta olisi ihan kiva, että hevostarhassa olisi vähän puiden tuomaa varjonpaikkaakin, avotaivaan alla kun ovat kaikkialla. Taisto Tammi ja Hevoskastanja kun ovat vasta polvenkorkuisia rääpäleitä ja nämä nykyiset hevoset lykkäävät jo horsmaa ennenkuin niistä puista on varjoksi. Hevoskastanja taitaa jäädä bonsaipuuksi muutenkin, huomasin nimittäin, että Ponimies olisi kovin hanakka nyppäisemään sen latvasta lehden tai pari. Ja äkkiäkös se kiireessä lähtee latvakin mukaan. 

Tänään tutkin sitä hevoskastanjarukkaa ja kyllähän se on yhden latvan osalta hampain typistetty. Syyllistä en varmaksi tohdi nimetä vaikka epäilykset osoittavatkin keltaisen kyljen suuntaan. Voihan se olla talvennäivettämä rusakko joka on haukannut nälkäänsä mehevän latvasilmun.

Ehkä se kaatui itse?

Kävin tänään näitä tuhoja tutkimassa ja jututtamassa Neitihevosta. Hän norkoili aivan pitkästyneenä persaus tuultapäin, Ponimies ahersi ratsuntöissä kentällä kun PT tuli tunninpitoon.

Edellinen Nuorimmaisen ja Ponimiehen yhteinen ratsastus päättyi pieneen katastrofiin. Ensin tekivät kentällä huisan kaunista ravityötä, semmoista jossa etuaskel vetää ja taka-askel työntää, hyvin tasapainoista ja kaunista etenemistä. Loppukäppäily pellolla muuttuikin yhdessä kierrepukitussarjassa kiitolaukaksi ja kanuunankuularalliksi. Ihme ja kumma, Nuorimmainen pysyi kyydissä mutta naama oli kalpea ja ripsarit poskilla.

Tänään oli sitten hyvitykseksi oikein mallikasta menoa alusta loppuun. Ja Ponimiehellä hiki.
Kivaa on myös se, että sekä Naapurinrouva, että Ponimiehen varakuski olivat viikonloppuna kentällä pyörittelemässä hevosia. Jopa Töttis pääsi kahtena päivänä hommiin.

Takamatto

Tänään oli myös ensimmäinen todella talvinen päivä. Aamun plussa-asteet ja tihkutuhnusade muuttui kirkkaaksi (päätävihlovaksi) auringonpaisteeksi ja hyytäväksi pohjoistuuleksi. Nyt ollaan varmaan jo nollan tuntumassa. Kenttäkin oli pikkuisen kohmeessa, mutta ei mistään kohta kova saati jäinen. Mitenkäs olisikaan kun ei ole vettä kentällä missään muualla kuin Torpan armon silmäkulmassa ja Ponimiehen rintamuksessa.

Kannoin lopulta silkkikanat sisään, muu pikkuväen porukka saa vielä sinnitellä kesämökissään pari päivää. Niillä on onneksi ihan hyvä koppi jonne kaikki älyävät mennä yöksi orrelle. Torpan hellankin latasin tulille ja nyt tarkenee. Kiva ottaa siitäkin tuplahyöty, ruoka kypsyy vikkelästi ja tupaan tulee soma lämpö.

Viikko on alkanut muutenkin ihan vauhdilla. Iso-J on etelän suunnalla, Esikoinen tekee TET-viikkoa missäpä muualla kuin 'meidän' kuntosalilla. Aamulla mennään yhtämatkaa.

Ja mikä kivointa, Heidi ehti kahville! Unohdin sitten tarjota ne mandariinitkin... pullaahan meillä ei ole, eikä se taida Heidin ruokavalioon nyt kuuluakaan. On kuulkaa emäntä tiivistynyt, huima muutos vaikka melko pikkuruinen minusta oli entuudestakin.

Tästä jatketaan, viikon puoliväli on jo käsillä ja kohta alkaa marraskuu... voi varjele!
Kivaa viikonjatkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs: lisäsin tuonne väliin kuvan Ponimiehen hiustyylistä. Nyt kun 'kaikilla' nuorilla miehillä pitää olla takajeejee, myös Ponimies surffaa trendien aallonharjalla. Harja lyheni sänkimittaan mutta säkätukka on takatukka ja siinä on ihan aidot Jaroir Jagr -vaikutteet. Tai matikaispena, ihan miten vaan.

Torpan kanat

Pölypallo

Torpalla asuu meidän ihmiskaksijalkaisten lisäksi liuta kaksijalkaisia, kanoja. Tupaantuliaiskanoista se lähti, kun täällä oli ihan valmis kanala riihen kyljen ruumenushuoneessa. Ulkotarhasta niitettiin pois metrinen nokkospöheikkö ja päästettiin 6 kanaa hoitelemaan maansiirto- ja muokkaustöitä.

Ensimmäiset kanat olivat tehokanalan poistoja, kolme ruskeaa ja kolme valkeaa. Oli se vaan liikuttavan kivaa löytää ensimmäiset valkeat ja ruskeat munat pesistä. Valitettavasti tehokanat ovat melko lyhytikäisiä, ne on jalostettu munimaan ja kun munahanat ehtyvät, kana heittää melko pian henkensä. Tykkään kovasti ruskeista tehotytöistä, ne ovat oman kokemukseni mukaan kovin uteliaita ja reippaita, valkoiset enemmän hätäileviä ja höntyileviä.

Kiuruveteläisiä rouvia

Pikkuhiljaa tänne on kertynyt kanoja niin, että nyt ollaan kolmessa osastossa.

Ykkösnyrkki on kiuruveteläisen maatiaiskannan osasto. Siellä on Pääkukko (täysi nahjus) ja arvelujeni mukaan keväällä kuoriutuneista tipuista ainakin kolme nuorta kukkopoikaa. Niiden kohtalo on ennemmin tai myöhemmin kohdata kirves tai siirtyä oman kanaparvensa johtohahmoiksi.

Nyt kun siipikarjaa riivaa keväällä alkanut mycoplasma -sairaus, ei lintuliikenne ole kovinkaan suotavaa. Meillä ei kyllä ole ollut mycon oireita, mutta kun en ole testannut kanoja, en voi varmaksi tietää.

Maatiaisia on nuoriso mukaanlukien noin 20 päätä. Seassa hortoilee vielä yksi valkoinen tehokana, se lopetti munimisen pari vuotta sitten mutta ei muista heittää henkeään. Muuten olisi puhdas parvi kiuruveteläisiä, mutta seassa on kaksi Heidin tuomaa alholaista ja keväällä kuoriutuneet ovat kiuru-alhosekoituksia.

Hupaisaa tässä on se, että tuosta parvesta päivän munasaalis on tätä nykyä 0-1 munaa. Kun se voisi olla parhaimmillaan noin 10 munaa per päivä. 

En tiedä mikä ihmeen kapinavaihe niillä on, nuorikotkin aloittavat munaamisen noin 16 viikkoisina eli nelikuisina ja toukokuussa kuoriutuneet ovat jo hyvinkin oikeassa iässä mutta ei munan munaa heru. Ränni tukossa.

Kääpiökoch -kukko

Kanoja on tullut ja mennyt. Muutama erikoisuus tarttui mukaan vierailulta naapurikaupunkiin ja siitä lähti silkkikanojen pito. Parven vanhin ja alkuperäinen kukko, vanha kääkkä Gaddafi on vieläkin hengissä, se on laskujeni mukaan vähintään 7 vuotias ellei vanhempi. Sokeahan se melkein on, yhdellä silmällä killistelee ja nokkii varmuuden vuoksi kaikkea eteen tulevaa, sokea kanakin kun joskus tuurilla jyvän löytää. Sananlasku toteennäytetty.

Syksyn tullen Gaddafi on pakko kalauttaa hengiltä, en pysty tunkemaan sitä talvikopperoon mahtailevan mustan silkkikukon höykytettäväksi. Silkkikanoja on neljä, kaksi valkeaa, yksi musta ja yksi riistanvärinen eli sekalaisen ruskea.  Seassa pyörii myös yksi sekarotuinen keväällä kuoriutunut tipu. Sen isä on mitä todennäköisemmin ylemmän kuvan Kääpiökoch -kukko.

Eli silkkiparvi on 4+1 ja yksi sekarotuinen = 6 päätä. Hyvänä päivänä sieltä heruu 2 munaa, yleensä 0.

Silkkikanojen lisäksi meillä on kääpiökocheja. Se on hauska ja kaunis kanarotu jonka kanat ovat erinomaisen ansioituneita hautojia. Munalakossa nyt tuokin sakki. 

Kocheja on puhdasrotuisina 1+4 ja sekalaisia 'kotseja' 2 eli yhteensä tuo parvi koostuu 7:stä linnusta.

Tykkään kovasti käppänöistä, etenkin tuo ylimmän kuvan harmaa pölypallo on herttainen lintu. Se tulee aina perässä ja sanoo piip, sitten pitää saada leipää tai pullaa. Yritän aina pitää taskussa jotain pientä nokittavaa Pölypallerolle.

Käppänäkukko

Yksi vanhimmista, sekarotuinen 'kotsi'

Ja sitten meillä on tietysti Vappupilli chabokukko ja hällä elossa yksi rouva. Voi kun te kuulisitte sen kukon huudon! Rääkyy kiekuutansa niin, että pomppii samalla tasajalkaa ilmaan. Hitokseen ruma friseerattuine höyhenineen (kts. yläkuvan friseerattu koch) ja muutenkin aika epeli. Aina kun kääpiökoch kukolta silmä välttää, pyrkii Vappupilli kaikkien kanarouvien selkään. Ja on onnistunutkin, Titalla on ainakin yksi Vappupillin poika. Korvapuustiksi se meillä nimettiin, isänsä 'lauluääni' ja pullanruskeankirjava. Tinnitus voisi olla toinen oiva nimi.

Chaboista kukko näytää olevan elinvoimainen, mutta rouvat heittävät henkensä yksi toisensa perään. Olenkohan minä alunperin 6 tai 7 chabokanaa tänne tuonut, osa kuoli ihan tipuina, yksi mätkähti salavasta maahan ja heitti henkensä ja yksi löytyi muutenvaan hengettömänä.
En taida moisiin kotkottimiin enää sortua, Vappupillin kuoltua varmaan sekin ainoa elävä rouva kuukahtaa yksinäisyyteen. Sievä ja sopuisa kana se on, ei muni eikä haudo.

Alan vähitellen kallistua siihen kantaan, että kaikki kanarodut eivät kertakaikkiaan pärjää meidän oloissamme. Haluan, että kanoilla on säädylliset olot kesällä ja talvella, toki talvella ei pikkuväki (silkit, kochit ja chabot) ulkoile, maatiaiset pääsevät osastostaan ulos hyvällä säällä.

Tässä kuvassa näkyy etualalla silkkikana, kääpiökochkana, Vappupilli ja silkkikukko Gaddafi. Pesissä lötköttää kaksikin kochia hautomispuuhissa. Kana on hassu kun se lätsähtää munien päälle ja aloittaa kolmiviikkoisen hautomisurakkansa. Se pitää ihan hassua sirinää eikä sallisi millään munien keruuta. Koska muut kanat änkeävät munimaan samaan pesään missä yksi jo hautoo, on lopputulos se, että hautova kana kekottaa ison munavuoren päällä ja koko haudonta saattaa mennä mönkään. Niinpä pyrin merkkaamaan haudottavat munat erikseen ja kerään pois ne, joissa ei ole merkintöjä.

Joskus kanat tekevät sen, että ne työntävät pois merkatut muna ja hautovat tyytyväisenä merkkaamattomia.

Ja silkkikanahan se oli se maratonhautoja jonka mahanalusen tullasin pari kesää sitten reilun kuukauden haudonnan jälkeen, ei munan munaa mutta yksi lämmin kivi.

Hauskoja otuksia nuo ovat ja etenkin kesäaikaan niiden puuhia on kiva katsella kun touhottavat omia juttujaan. Talvikauden jälkeen ensimmäinen ulkokylpy on niille aina yhtä autuas. Talvella pöllyttävät purua ja olkipellettumuhjua mutta ei se hiekkaa vastaa. Tuhka on niille ihan paras kylpyaine, se desinfioi jonkin kerran joten mahdolliset kuokkavieraat saavat kyytiä.

Kanat ovat pääsääntöiseti terveitä ja helppoja kotieläimiä. Joskus on tullut jonkun kanan mukana kalkkijalkaa, mutta se lähtee melko kätevästi pois niskaan laitettavalla valeluliuoksella jota eläinlääkäri kirjoittaa reseptillisen aina yhtä huvittuneesti hymyillen.

Kaupunkilaisten kotkotuksia, nääs.

Kun nuo riivatun helttapäät keskittyisivät nyt munimiseen, olisi Torpan munavaranto turvattu. Nykymenolla joutuu hiihtelemään marketin munahyllylle ja sehän ei kotikanalan luxustuotantoon verrattuna ole mistään kotoisin. Kaupan munat ovat riistomunia. Omien munien kilohintaa ei toinna laskea, mutta toisaalta, kompostoriin ei mene kuin suodatinpussit. Kanat ovat oivallisia jätemyllyjäkin. Ne nokkivat tyytyväisinä lohennahat ja rikkaruohot, pullat ja kuivahtaneet kissanruuanmuruset.

On mukavaa syödä tuttujen lintujen munauksia, jokainen on eri kokoinen, muotoinen ja värinen.
Onni on omat kanat ja munat!

PeeÄäs:
sen minä vielä sanon, että en usko pätkääkään näihin kaupassa myytäviin 'vapaiden ja onnellisten kanojen' muniin. Olen omin silmin nähnyt minkälaisia räähkiä, hermostuneita stressikyyhöttäjiä 'vapaat ja onnelliset kanat' osaavat olla, nokittuja ja laihoja. Heti kun ne saavat kuntoutua kotikanalassa parikin viikkoa, alkaa höyhenpeite korjaantua ja linnun heltta punastua.
Ymmärrän kyllä, että munateollisuus haluaa luoda positiivista kuvaa virikehäkkeineen ja söpöine koteloineen. Ja ihmiset tahtovat mielellään uskoa mielikuviin. Tässä vain todellisuus antaa korvatillikan tarinoille onnellisista kotkottimista.

Torpan nelijalkaiset

Älyttömät yhdessä ja erikseen

Voi Sirkku minkä sait aikaan... pyysit postausta Torpan eläinkunnasta. Minulla on vatsa krampissa nauramisesta ja häpeän puna poskilla pelkästä valokuvien selailusta. Minä kun näitä meidän nelijalkaisia yritän esitellä edes jollain tavoin säädyllisesti kasvatettuina.

Aloitetaan kahdesta koirasta, Peetu ja Leffe. 

Leffe on uusin tulokas, vajaan vuoden ikäinen Amerikan cockerspanielipoika (kyllä, pinkki panta) joka jotenkin ajautui meille. Ja joka levittää rakkauden sanomaa liehumalla ympäriinsä. Jos Leffe olisi ihminen, se pukeutuisi kaftaaniin, olisi pitkätukkainen ja Lennon-rillinen sandaalihippi joka hokisi: smoke weed everyday!

Leffe ei ole näyttelykoira vaan ihan puhtaasti seuraeläin. Hupieläin. Pieni alapurenta estää lähdöt näyttelykehiin ja oikeuttaa turkin alasajoon. Nyt on nyrhitty puolivillaiseen mittaan, ei ihan klani mutta ei pitkä liehuturkkikaan. Käyttää ruokaillessaan myssyä (korvat eivät ui lihamössössä) ja näyttää romanikerjäläiseltä.

Ruokajonossa

Kurpannoutaja... siis pesupallon

Leffellä on kyky hankkiutua hankaliin tilanteisiin ja olla niissä kuin kotonaan. Se ei voi esimerkiksi lainkaan ymmärtää miksi hän ei voisi hypätä makaavan ihmisen päälle, miksi muka on liian iso syliin. Ei ole, omasta mielestään. Leffe ei myöskään ole turhan tarkka siisteydestä ja se on Torpan isännän ja Leffen välinen ikuinen ristiriita.

Juu, se on Leffe ja ei tuosta fiksummaksi muutu. Meidän oma blondi. Leffe on muuten ainoa koira, jolla lelut säilyvät ehjinä. Ne vain rrrrrakastetaan tahmaisen lähmäisiksi. Karvapehmoja on monta ja lisää haetaan pipokorista, villasukat ja likapyykin kalsaritkin käyvät aarteiksi.

Sukupuolineutraali kasvatus ja pinkki panta

No sitten tulee Peetu, Herra Jack Russelin nimeämä kiusankappale terrieri, sukkela, vikkelä ja muutenkin noheva. Tosin skarppaa vain julkisilla paikoilla, kotona urpoilee ihan täysillä. Ikää on nyt kolme vuotta. Muiden Pikku-Koirien tavoin Peetu rakastaa kierimistä ja selällään makuuta, ehkä se odottaa, että joku ylhäältä tuleva voima tempaa hänet parempaan elämään.

Tallikoira, joka ei tajua tallihommista mitään. Yrittää näpistää hevosten porkkanat ja hotkii leivänkänttyrät ennenkuin hevonen ehtii päätään heilauttaa.

Peetu on ansioitunut Tenavatähti jolla on yksi sertifikaatti näyttelyistä ja kolme luvallista lasta Norjassa. Vinha tappijalka joka on muuttanut monen ihmisen negatiivisen russeliasenteen positiiviseksi. Jopa niin, että osa harkitsee oman russelin hommaamista elämäänsä vauhdittamaan. Kehotan valitsemaan oman russelin kasvattajan viisaasti, pahimmassa tapauksessa saa täysin maanisen kaikenhaukkujan, parhaassa tapauksessa Peetumaisen pikkukoiran. Minulta saa tarvittaessa Kasvistädin yhteystiedot.

Peetu kärsii tällä hetkellä jonkinsortin aikuisiän kriisistä, vuodet nuorena koirana ovat ohi, Leffe tuli ja vei nuorimman paikan. Ikäero Nassepappaan on sen verran suuri, ettei ukkoutuminen ole vielä millään tavoin ajankohtaista. Niinpä Peetu ottaa välillä ällistyttävän tyynesti ja aikuismaisesti eteentulevat tilanteet.

Tempausta odottaen

Fiksu veteraani

Koirista viimeisimpänä, mutta ehdottomasti älynsä takia ansioituneimpana tulee Nasse, Borderterrieri kohta 10 v.

Nassen annoin Iso-J:lle synttärilahjaksi. Vuosi piti pentua haluamaltani kasvattajalta odottaa, mutta kultaa saatiin. Nasse oli minun kaverini pitkillä tallitaipaleilla, hölkkäsi Herra Harmaan perässä maneesissa lukemattomia kilometrejä ja oli muutenkin aina mukana siellä missä tapahtui. Pääsipä pentuna lämmittelemään erään ansioituneen kouluratsastajan valmennusklinikan aikana valmentajan untuvaliivin sisään. Voi sitä muikeaa koiran ilmettä... ja piti kyllä käydä ihan vaatimassa rekku takaisin, olisi lähtenyt hollantiin.

Nasse on ansiokkaasti tapellut maneesin alla asuneen supikoiran kanssa, toiminut Seniorikansalaisen kellokallena, paimentanut Torpan kissalaumaa ja opettanut Peetun sekä Leffen koirien tavoille. Sittemmin jotain tapahtui ja terrierikoirilla menivät sukset ristiin. Niin pahasti, että kotimme on koiraportilla jaettu kaksoiskoti. Nassen puoli on salongin puoli, Peetu ja Leffe asuvat sikaosastolla eli tuvassa. Leffen kanssa ei ongelmia tietenkään ole, mutta toisen terrierin tuijotus ja jäpitys laukaisee armottoman ärhentelyn josta seurauksena on mm. tikkejä allekirjoittaneen keskisormeen. 

Samalla keskisormen purureissulla Nasse, vanha vispiläkinttu veivasi itselleen Pohjoismaiden Veteraanivoittaja -tittelin, 8-vuotissynttäripäivänään. Nuorempana näyttelyura alkoi ihan lupaavasti, mutta minulta loppui aika turkin kanssa puljaamiseen ja näyttelyiden ajoittamiseen. Ilmoitin Nassen vuosien tauon jälkeen ihan läpällä Helsingin isoihin kisoihin ja niinhän sieltä voitto napsahti veteraaniluokasta.

Nasse on ihan paras, luottokoira jonka voi ottaa mihin vaan ja jättää mihin vaan.

Joskus Nassellekin tulee ns. black out -tilanteita ja silloin koiran voi löytää mm. naapurin isännän sylistä, kotiinkannettuna.

Nasse ja olemisen taito

Torpalla on ollut paljon kissoja. Meidän mukanamme muuttivat kaupunkilaisfröökynät Justiina ja Patsy, Devon rex -rotuiset kiharakarvakummajaiset. Kiteeltä haettiin hiirikissoiksi kaksi mustavalkeaa veljestä, nyt suureksi suruksemme edesmenneet veljekset Milton ja Winston. Olivat kyllä niin maailmanluokan kissoja, ettei korvaajaa löydy. Eikä tarvitse. Rauha heidän muistolleen, kiitos Veljekset Hulluudessa siitä lyhyestä ajasta jonka kanssamme kuljitte.

Ja oli meillä Hönö-Ellikin, Raahesta tuotu ihastuttavan omapäinen savunsininen prinsessakissa. Lensi toisen kerroksen ikkunasta vapauteen, sai yllätyspennut ja hämmästyi itsekin. Auto kävi Ellinkin kohtaloksi. Patsy ja Justiina nukahtivat tutun eläinlääkärin luona, vanhoja mummoja kumpainenkin. 

Nyt on sitten nämä kaksi viheltäjää... en oikein löydä edes sanoja näitä epeleitä kuvaamaan. Kuva puhukoon puolestaan.

Tämä eka on Massa-Ossi, Oscar. Kissa jolla on puujalka, se kopisee osuessaan lattiaan. Tarkemmin ottaen yksi varvas toisesta etutassusta on luutunut vinkkeliin niin, että se osuu lattiaan tietyssä askelvauhdissa. Moinen vamma ei Ossia haittaa, kuulostaa jykevämmältä. Oscar jäi vähemmälle ruualle kuin ahne veljensä, mutta korvaa mahdollisen massan puutteen olemalla söpömpi ja viekkaampi. Söpöilevä kissa saa enemmän kinkkua ja muita leivänpäällysiä.

Voisitko sinä muka vastustaa tätä nälkämaan kissaa? Häh? No sitähän minäkin.

Koska syödään?

Nolojen tilanteiden kissa, Felix

Ja sitten on se toinen veli. Kun on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa. Felix joutuu aina kiipeliin, oli tilanne mikä tahansa. Se onnistuu jopa jumittumaan ikkunaverhon vyöhön. Älkää kysykö miten ja miksi, Felixiltä se onnistuu.

Nämä suharit haettiin pieninä pentuina vuonna 2014 Espanjasta palatessa Myllykoskelta eräältä ponitallilta. Asuivat samassa karsinassa mammakissan ja parin rotanraadon kanssa. Hyvin ovat kotiutuneet, pätkivät koiria turpiin mennen tullen ja singahtavat oitis ruokakupille kun Latzpussin avausraita rapisee. Pallit lähtivät viime syksynä 'tule mukaan muuttumaan' -ajelulla, kollista konsultiksi yhdellä reissulla.

Syövät enemmän kuin laki sallii, eikä Torpan pihalla ole koskaan ennen ollut niin paljon niin lihavia hiiriä kuin näiden sankareiden hallintakaudella. Vaikea on erottaa hiirenpaskaa hevosenpallukoista. 

Eivät nimittäin ulkoile vapaasti eivätkä juuri valvomattakaan. Tie on liian lähellä ja liian vilkas. Ja minä henkilökohtaisesti olen kantanut sekä Winstonin että Miltonin hengettöminä kotiin. Enempää sitä taakkaa en tahtoisi kantaa.

Niinpä käytössä on rotanmyrkky, loukut ja muut ansat, kissat löntystelevät tuvassa ja ruokakupilla.

Aikansa kuluksi Felix on kehitellyt lukuisia innovatiivisia keksintöjä, tässä mallina veden juonti koiran kupista, vaikeusaste tuolla elopainolla +10.

Omintakeinen kattinen

No sitten päästään jo hevosvoimiin. Nyt jo hikeä pukkaa... nuo pieneläimet ovat kuitenkin helppoa settiä näihin kahteen verrattuna.

Ensin meillä on vanhempi, Suomenhevonen, mallia pienhevonen, vuosimalli 2005. Syntyi jossain Kauhajoen suunnalla, kulkeutui Kirkkonummen kautta kaakkoon ja sieltä itään. Ja tuli Ponimiehen kylkiäisenä Torpalle. Kaveri Ponille tarvittiin ja tämä tyrkytti itsensä samaan kauppakirjaan.

Ankea lapsuus, vaikea nuoruus, teiniäitiys ja vähäiset ja/tai huonot kontaktit ihmislajin kanssa. Siitä seuraa läheisriippuvainen hevonen, joka hätääntyessään oli (on yhä) melko hankala käsiteltävä. Nyt ihan perässävedettävä, ratsuna miellyttämishaluinen, touhukas ja yritteliäs. Helposti turhautuva ja bitchpäivinä aivan yliärsyttävä elukka.

Eläinlääkäri kelpaa kunhan on nainen, mieslääkärit saavat puhaltaa rokotepiikkinsä puhallusputkella tallin ovelta ja toivoa osuvansa tamman (valtamerilaivan kokoiseen) kankkuun. Kengittäjä-Janne saa aikanaan mojovan joululahjan Töttiksen kylmäsavustetusta perssiivusta, sen verran hankalaksi meni kengitys viime keväänä. Yritellään uudelleen uusin juonin ja kun ei tuon kummemmasta geenipankista ole kyse, ratsastellaan sulalla maalla paljain kavioin jos ei kenkään saada. Ei tuon kanssa kannata ketään kiusata.

Meinasin varsottaa, mutta on jäänyt toistaiseksi tekemättä, viimeksi oriinomistaja keksi ihan omia kiemuroitaan. Seura- ja harrastehevosena Töttis on kiva ja hassu. Torpan toinen virallinen Blondi. Olen kai lopun ikääni henkisesti naimisissa tämän hevosen kanssa. Se on niin raivostuttava ja samalla niin mahdottoman rakastettava. Välillä minua harmittaa kun ei ole aikaa (voimia ja intoa) niin paljon kuin tämä hevonen tarvitsisi, sen edistyminen on nimittäin todella nopeaa kun sen kanssa tekee asioita, maasta käsin tai selästä.

Ja kun hevonen on tarpeeksi kauan 'omillaan', vailla virikkeitä, se tekee omia päätelmiään ja toimii niinkuin epävarma pakoeläin toimii. Mukaanlukien nonstop-PMS ja Prinsessasyndroomaoireet.

Aina vaan pahenee

The Ponimies, kuka muu muka??

Torpan nelijalkaisten suurin ja loistavin tähti on Ponimies. Skogspojke, Sörsselson. Kultapoika. Vuonohevonen joka syntyi vuonna 2009. Samana vuonna jolloin talutin Herra Harmaan klinikan ovista sisään viimeisen kerran, samana vuonna ostettiin Torppa ja tehtiin iso loikka elämässä.

Eihän tätä ruunamiestä voi kuin kiitellä. Pullava ulkomuoto on silkkaa hämäystä, alla piilee ainakin 500 kiloa silkkaa tekemisen iloa ja lahjakkuutta vaikka koko kylälle jakaa. Isänsä liikkeet, hyvä itsetunto ja ponimainen ilkikurisuus. Vain ja ainoastaan Nuorimmainen on se, joka pystyy tämän kaverin kanssa edistymään, me muut olemme ihan vaan matkustajia ja palvelijoita.

Minulla ei oikeasti ole sanoja tämän hevosen kuvailuun. Se pitää kokea itse. Jakaa arki. Tuntea jekut ja tietää metkut. Ennustaa tulevat ja nauraa menneille. Kaikkea sattuu kun seurana on meidä oma Keekki, kuka muu muka, häh??

Ja nämä seitsemän nelijalkaista ovat niin hienoja tyyppejä, että tunnen olevani erityisen siunattu ihminen kun saan elämäni (ja rahani) näiden kanssa jakaa. Hetkittäin v-tuttaa, usein naurattaa ja enimmäkseen on hyvä mieli. Ketään en pois antaisi. 

Joskus on pakko luopua, niin kävi Ellille, Winstonille, Justiinalle, Patsylle, Miltoille, elämä kävi lyhyeski. Lampaat Orvokki, Veera ja Wappu myytiin pois. Marsut Kalle, Nipa ja Sulo kuolivat vanhuuteen (Nipa sydänkohtaukseen ukkosilmalla).

Nyt eletään tällä kokoonpanolla, niin kauan kuin saadaan. Naudat ja siat haetaan kilon paloina lihatiskiltä, riista ostetaan sukulaisilta. Muuta ei tarvita. 

Elämä on hyvää ja eläimet tekevät siitä rikkaan.

Mitäs manasin

Huntereista Viikinkeihin

No niin, syksyn sateet ovat täällä. Lokakuu on nyt nimensä veroinen. Lokaa ja loskaa.
Eilinen hieno syyspäivä jäi näillä näkymin viimeiseksi, tänään piti leikata laput pois kumppareista ja ottaa ne käyttöön.

Ja kyllä, nyt siirryin Huntereista Viikinkeihin, näillä on kiva lampsia lätäköissä. Ainakin näin aluksi pidän näitä uusia kumiteräsaappaita etueteisessä kaupunkikenkinä. Takaovella takapihan tallitöissä rahjustan edelleen risoissa Huntereissa. Niissä kun on pohja vielä ihan ehjä ja kiinni niin voi niillä kotioloissa mennä. Ihan hyvät kengät, melkein ehjätkin.

Navakka tuuli, tihkusade ja ankea harmaus, mitäpä sitä muuta ihmiskurja enää kaipaakaan nöyrtyäkseen talven edessä. Kurkkasin kuitenkin ihan varuilta sähköpostiini, siellä ne edelleen ovat, lentoliput ensi kesän aurinkojaksolle. Että kun ei aurinko tule pohjolan ihmisen luo, pohjolan ihminen menee aurinkoon. Mutta vasta kesällä. Talvella tökötetään kuin tatit Torpalla. Hyvin mulle passaa tämä järjestely, 11 kuukautta viileämpää, 1 kuukausi bonuksena täyttä paistetta ja rentoa elämää.

Ja kohtahan sitä saa taas touhuta joulujuttuja ja vuodenvaihteesta lähtee valoisa aika enenemään.
Näin hienot värit oli maanantaiaamuna, takaovelta tyrkkäsin puhelimen idän suuntaan.

Maanantaiaamun värit

Luvassa olisi kirjanpitohommia ja espanjan läksyjä. Pitäisi opetella x määrä verbejä taivutuksineen, tähänastinen sanasto ja lukusanat 1-20. Yhdellekään tunnille en ole mennyt läksyt tehtynä, hiukka noloa tunnustaa, mutta olen kuitenkin jotenkin kiikkunut kärryillä. Harmi vaan kun italia pukkaa läpi. Kieli jota en ole aktiivisesti käyttänyt yli kymmeneen vuoteen nousee nyt esiin häiriköimään espanjan opiskeluani. Vai olisiko kuitenkin käynyt niin, että ikääntymisen myötä on aina vain vaikeampaa oppia uusia asioita? Ei kai... en usko.

Aion nyt viikonloppuna ottaa kunnon kirin ja pitää itselleni sekä verbi- että sanakokeet. Perilliset kihistelevät jo malttamattomina kämmeniään, niin monta kertaa olen heitä piinanut englannin, ruotsin ja saksan sanakuulusteluilla, että eivät taatusti anna armoa vähän vertaa.

Tähän vielä loppuun täräytän asetelman Kasvistädin kuvausreissun saaliistani. Tuli herkkua ja namia. Kumpaakaan en avannut, vaikka etenkin tuo suklaa huutelee kaapin perukoilta houkutuksiaan. Pysyn lujana. Nyt on taas jonkinlainen treenirutiini päällä ja viinipullon korkkia raotan vain viikonloppuna tilanteen (eli ruuan ja saunan) niin vaatiessa.

Jeppis, viikonjatkoja, missä lienetkin!

Eväät kuvankäsittelyyn

Paluu tulevaisuuteen

Mikäs tässä, viikko on lähtenyt yhtä rennosti käyntiin kuin kuvan koiramammalla. Kävin tänään iltapäivällä kuvaamassa Kasvistädin pentunelikon ja kun mammakoirana on tämä pallon lelun sohvan kaiken tuhoaja, ei pennuista kovin hellyttäviä kuvia herunut. Kieltä näyttivät ryökäleet jokainen vuorollaan.

Ei vaineskaan, jos meillä ei olisi jo kolmea koiraa, olisin ehkä kinunnut yhden niistä palleroista meille. Esimerkiksi tämän jota kiinnosti tuulessa kahiseva tammenlehti enemmän kuin outoja ääniä jollottava kuvaaja.

Iso-J on ollut reissusssa jo pari päivää, huomenna kuulema kotiutuu. Sittenhän se onkin melkein jo viikonloppu. Merkittävä viikonloppu sikäli, että Nuorimmainen aloittaa rippikoulutaipaleen ja lauantaina istuu sitten tiiviisti alkutapaamisessa.

Tänä vuonna otetaan kyllä joulunajan kirkkotapahtumista kaikki irti, niitä riparipassin leimoja kun pitää kerätä eikä todellakaan jätetä viime tippaan niinkuin Esikoisen kanssa kävi. Kevät istuttiin kirkossa, parhaana sunnuntaina kuunneltiin samat saarnat kahteen kertaan.

Eipä tässä oikeastaan tämän kummempaa. Uusi ruokapöytä istuu tupaan edelleen oikein mallikkaasti, kissat ovat löytäneet tuolien pehmusteista lokoisat pedit. Felix tosin valittelee petien pienuutta, mokoma pulska Kehvelix, aivan liian usein se norkoaa ruokakipoilla kytiksellä josko jotain tipahtaisi kuppiin. Ja eipä ole kuppiin asti herkut kerinneet, se katti nappaa eväät kitaansa ennenkuin ne ehtivät kuppiin. Oscarparka jää aina alakynteen.

Tähän vielä pakollinen Ponimieskuva, yritän haalia kuva-aineistoa eri tallenteilta Eläininventaariota varten. Se onkin työläämpi homma joten vielä pitää odotella. Tuo kuva on Ponimiehen sunnuntaisista puomiharjoituksista, vauhtia ja tilanteita riitti kaikkiin askellajeihin.

On syytä mainita vielä sekin seikka, että tämä syksy on ollut ihastuttavan vähäsateinen. Eli kuiva. Upouudet kumpparini odottavat yhä ensisateita ja portaiden ruukuissa kököttäivä kanervia saa kastella, kuukahtavat kuivuuteen muuten. Just tämmöisistä syksyistä minä tykkään. Harmi vaan, että päivän valoisat tunnit käyvät vähiin, päivä päivältä nopeammin.

Hauskaa illanjatkoa, missä lienetkin! Me olemme muuten nyt tulevaisuudessa...

PeeÄäs: savonmuan sairaalasta tuli maanantaina kirje, kahdeksan sivua esitietolomaketta (voi täyttää myös netissä) ja kutsu saapua lääkärin pakeille reilun kolmen viikon päästä. Odotellaan.

Hirnakan sisustusvimma

Pirteä beige

On aikoihin eletty ja tämäkin päivä nähtiin. Torpan päiväkirjassa on sisustusmerkintä.

Esillepano tai sisustelu ei todellakaan ole vahvin lajini. Tykkään, että kamat ovat paikoillaan, ovet kiinni, rojua ei ajelehdi eikä tarvitse roskissa kahlata, sisällä tai ulkona.

Tässä on nyt kuulkaa sitten ensimmäisen kuuden vuoden edestä sisustelua. Kannettiin tuvan pitkä pöytä ja penkit varastoon. Sieltä ne lähtevät vankilaan tai jonnekin muulle halpatyövoimapajalle  kunnostettavaksi. Ostettiin aikoinaan pitkä pirttikalusto Torpan mukana, kun se oli omalla kylällä Torpan tupaan mittojen mukaan tehty. Paikallisesta koivusta veistelty. Sen on aika siirtyä uudelle vuosikymmenelleen faceliftin keinoin eli hiotaan ja valkaistaan. Sitten saa huilata varastossa kunnes on aika vaihtaa kalustusta.

Oli muuten hitoksen hikinen jumppa nokkakärryjen avulla keplotella liki satakiloinen pöytälevy varastoon, en edes kerro mitä akrobatiaa sen uloskanto Torpasta vaati, arvaa ihan ite. Ja kysypä joku toinen.

Tilalle tuotiin tämmöinen juuttaan jykevä pöytä, entinen sisustusmyymälän esillepanopöytä jonka Iso-J kaappasi mukaansa, myyntikilpailun voittona kuulema. Niitä pöytiä tuli samalla kyydillä kaksi, pitäisikö tulkita kaksoisvoitoksi? Valitettavasti pöydänjalkoja en saanut kuvaan, tuhdimmat ovat kuin meikäläisen kinttu.

Tolppajalka

En tiedä mistä kaukaa maailman ääristä ne pöydät ovat alunperin, jostain indokiinan ettäänperältä kuitenkin. Ja varmasti eivät ole mitään eettisen puunhakkuun tuotoksia nuo. Syyllisyys on ainainen seuralainen kun vetelen näkkäriä tuon pöydän ääressä. Varmaan on lapsityövoimaakin käytetty. Ehkä tukehdun näkkäriini. Perikunta haastakoon Leksandin oikeuteen jos hyväksi näkee.

Kinkku pöydässä

Kun pöytä oli paikoillaan ja tuolit pehmusteineen aseteltu ympärille oli aika sytyttää kynttilät ja ottaa tunnelmakuva. Tunnelmakuva Torpalta vaatii aina vähintään yhden hyvinsyöneen eläimen ja tälläkin kertaa Felixin pulska habitus onnistui änkeämään etualalle. No siinä on kissa pöydällä ja silleen. Huomatkaa aistikas mustunut banaaninkyrsä tuolla hedelmätelineessä.

Pöydän päälle väkerretään jonain toisena päivänä kaksi messinkistä kattokruunua, toistaiseksi valaisimen virantoimitusta jatkaa tuo *kööhhööhhööh* sarvihärveli, Iso-J:n vaatima valaisin. Se siirtyy valaisemaan takkatupaa jonne se istuu tuhatkolmesataa (ainakin) kertaa paremmin kuin tupaan. Jouluna on pöydän tulikoe, ympärille istuu toivottavasti tuttu joukko ja 11 tuolia. Pitäisi mahtua. Ehkä ruokatarjoilua varten tarvitaan apupöytä. Semmoinen meiltä löytyy, Espoon kodin entinen ruokapöytä, kaunis kuin koru, mutta valitettavan alamittainen Torpan tupaan.

Päivällä oli Ponimiehen ja Nuorimmaisen jumppatunti, raahattiin puomeja kentälle ja niitä sitten työstivät ravissa ja laukassa. Lopputuloksena puuskuttava ja hikinen Ponimies joka näytti joka solullaan kirkuvan Pelastakaa edes ponit -aktivisteja paikalle porkkanaelvytykseen ja hikeä pyyhkimään. Kuivin otsin ei kuskikaan selvinnyt. Oli taas liikuttavan kaunista katsottavaa.

Paremman puutteessa värkkäsin Ponimiehelle ratsastusloimesta kaulapyyhkeen ja leväytin paksun fleecen imemään hikeä vähemmäksi. Kuvia on kymmeniä, kameralla vielä kaikki. 

Enkä oikein tiedä kehtaanko joka postaukseen survoa kymmentä Ponimiehen ravi- tai laukkakuvaa vaikka ihalijakunta onkin laaja.

Laitan ainakin lupaamani Eläininventaarion ensin ja sitten lisää Ponimiehen liikehdintää.

Illalla käytiin Perikunnan kanssa venymässä Bodybalancessa, nyt luiskahti spagaati molemmille puolille. On se jännä, tällä kropalla venytään vielä aika ällistyttäviin asentoihin. Eikä edes sattunut. Liikutuin kyllä vähän  kyyneliin, se musiikki on niin ihana. Toinen leukaa värisyttänyt kohta oli tasapainoharjoitus, seisoin kuin tikku jalka oikosenaan eikä edes huojuttanut. Näköjään vanhakin kettu oppii uusia juonia. Hengitys on sen kaiken perusta. Ja onhan elämä helpompaa kun välillä hengittää.

Muista hengittää, missä lienetkin! Maanantai sujuu paljon ketterämmin, uskoisin.

Soittakee apuva, nuo akat on hulluja!!

PeeÄäs:
kun nyt olen niin tunnelmissani, laitan tähän toisenkin 'parasta just nyt' linkin. Osa teistä tajuaa kyllä miksi. Eikä ole Robinin biisi vaikka nimeä lainasinkin.

Höntti päivä

Tämän päivän ratsastustunti siirtyi huomiseen, mutta innokkaat ratsastajat ottivat molemmat hevosvoimat hommiin. Eli toisinto eilisestä. Töttis oli vallan tohkeissaan ja otti selkeästi mallia Ponimiehen askellajeista, laukkakin irtosi vähän turhan innolla ja hurjan avoimessa muodossa. Pääasia olikin, että Töttis ylipäätään liikkui satulan alla eikä vouhottanut omia hysterioitaan yksin tarhassa.

Tukkakin meni sekaisin humpatessa mutta sehän ei pellavapäätä haittaa. Eikä pieni pintahiki.

Tulin valtavan iloiseksi, vaikka tamma ei mitään osaa, se kuitenkin yrittää ja haluaa osallistua tekemisiin. Pienellä laitolla senkin saisi viriteltyä ratsusäädöille, mutta jotenkin tuntuu siltä, että tuon hevosen ei kuulu liikkua tiukassa paketissa vaan tukka tuulessa valtoimenaan. Pyöritä, pieretä pellavapäätä.

Kenttä on hyvä ja toimiva. Se on hevoselle raskas työalusta, mutta ei millään muotoa epämiellyttävä koska Ponimies sinne aina yhtä pontevasti askeltaa. Täytyy vain muistaa pohjan raskaus ja mitoittaa ratsastussessiot sen myötä.

On kiva katsella tuon pariskunnan yhteistyötä. Pitkän matkan ovat yhdessä kulkeneet sieltä talvisesta metsästä jolloin Ponimiehestä kaupat teimme, yksivuotias varsa lapselle ensimmäiseksi omaksi hevoseksi. Loistovalinta vaikka itse sanonkin. Pari katkennutta rannetta ja lukuisa määrä muita pienempiä haavereita, mustelmin sinetöity ystävyys jonka toivon jatkuvan vielä kauan.

 

Tänään jatkoin aamutallin jälkeen unia niin, että nukuin täysin pommiin. Sinne jäi näkemättä Heidin tallin valmennustunti ja monta muutakin päivälle suunniteltua asiaa siirtyi huomiseen tai johonkin muuhun ajankohtaan.

Illalla meitä kuitenkin kokoontui kahdeksan hengen seurue syömään grillin kautta kulkeneita lampaan pihvejä, kanaa, paprikoita, tzatzikia (kuka tuon osaa ikinä kirjoittaa oikein, kysyn vaan?), uunissa paahdettuja bataatteja ja monta muuta evästä. Sitten saunottiin vertailevalla tekniikalla. Minä vannon sisäsaunan nimeen mutta ulkosaunan takkatupa on kieltämättä ihan kuningassalonki.

Jos joskus lottovoitto Torpalle kosahtaa, päästän toistaiseksi piilossa olevat arkkitehtooniset lahjani virtaamaan valtoimenaan ja suunnittelen julppean lisäsiiven eli viherhuoneen uima-altaineen ja takkoineen sisäsaunan jatkoksi.

Huomenna on Ponimiehen PT:n pitämä puomitreenitunti, yritän hankkiutua paikalle kameran kanssa. Toivottavasti säät jatkuvat suotuisina.

Kummipojan lätkämatsia emme näillä näkymin lähde katsomaan, peli alkaa Kuopiossa kl. 19 ja pelin jälkeen pojat pakkautuvat bussiin joka palauttaa heidät Helsingin päässä jäähallin pihalle neljän maissa maanantaiaamuna. Melko rankkaa. Tänään Oulussa oli ollut voittopäivä.

Nyt yöunille, juuri passeli aika siihen hommaan.
Loma käy vähiin ja sitten alkaa pitkä ja raskas kaamosjakso Jouluun saakka.

Mukavaa viikonlopun jatkoa, missä lienetkin!