Syvällä sielussa

Tänään tuli hevosenomistajan taipaleella eteen melko haastava osuus. Se, onko osuus vasta alkamassa vai onko pahin jo nähty, sen näkee aikanaan.

Kurkkasin päivällä pitkänaamojen kuulumisia laitumella ja siellä oli aina yhtä touhukas Soosiponi ja kolmijalkaisena raahustava Tösse. Vailla minkäänlaista oikeaa osaamista kopeloitsin kintut läpi, silmäilin päällisin puolin ja paikallistin vaivan oikeaan takakinttuun, jonnekin sinne vuohisen alapuolelle. Koska minulla ei ole edes alkeellista röntgenkatsetta, katsoin parhaimmaksi selata puhelinmuistiosta Ee niinkuin eläinlääkäri. Pee niinkuin paikallinen.

Hän saapui paikalle alta puolen tunnin ja se on jo omanlaistaan tuuria. Täällä kun poikivat lehmät ja muut tuotantoeläimet menevät aina ohi harrastelemmikkien. Ja minä soitin ensihätään kylän omalle pojalle, en suinkaan klinikalle. Soitin sopivaan aikaan, juuri ennen viikonlopun päivystyksen alkua.

Tutkimuksissa ei ilmennyt sen kummemmin selkeää kaviopaisetta kuin ei muutakaan selkeää syytä joka tekee hevosesta kolmijalkaisen. Jänteitä hevonen ei arista eikä ns. imppariakaan näytä kehkeytyneen mihinkään. Joten päädyimme seurantaan, lepoon ja kipulääkkeeseen. Maanantaihin mennään näillä, sitten katsotaan tilanne. Toki klinikalle lähdetään jos tarve tulee, vaikka viikonloppuna.

Kuumemittaria hevonen ei suostunut sisuksiinsa ottamaan, hyppi pystyyn, ryysäsi aitoja vasten ja pyrki poistumaan paikalta. Silloin siirsimme hevoset talliin. Kipulääkkeen pistäminen oli hevoselle niin paha paikka, että aivan sama olinko minä, sen oma ihminen, hevosen ja seinän välissä, päälle se tuli. Yritti paiskautua, siis taklata, itsensä seinää vasten. Heittäytyi niin, että rutisi. Ehkä sen ei-niin-fiksu suunnitelma oli murtautua seinän kautta vapauteen. Yritys oli kova.

Minua pelotti niin paljon, että olin suunnilleen valmis jättämään homman sikseen. Mutta hevosta pelotti vielä enemmän. Eläinlääkäri kysyi, mitä tehdään, rauhoitetaanko vai annetaanko lääke suun kautta. Päätin, että vaikka miten pelottaisi, pakko tämä tilanne on ratkaista oikein. Kokeillaan vielä kerran pistämistä. Enempään meillä ei olisi rahkeita ja joku raja pitää vetää siihen, miten paljon hevosta voi kuormittaa. Nytkin oltiin jo niin rajoilla.

Paljon olen jo tuolta eläimeltä saanut nähdä. Tänään minä näin Tössetamman ruskeissa silmissä avointa kauhua, hätää ja pelkoa. Mutta se myös kysyi, silmät kysyivät ihan selvästi: ethän vie mua pahaan paikkaan, ethän?

Jostain löysin vielä yhden rauhallisemman vaihteen päälle (itselleni) ja ilmeisesti sain siirrettyä osan siitä rauhallisuudesta hevoselle. Ihme sinänsä, että se kuunteli. Mutta kun se painoi päänsä kainalooni ja vapisi, turvaa kai se haki? Riehuminen ainakin laantui hetkeksi. Eläinlääkäri sai silloin neulan paikalleen ja ruiskun tyhjennetyksi. Hevonen seisoi pää kainalossani, vapisi ja uskalsi vihdoin hengittää.

Vartin päästä se jo nukkui, pää edelleen olkaani vasten. Myöhemmin lampsi tyynenä tarhaan, jatkoi syömistään, oli rento ja rauhallinen.

Tuhat uutta kysymystä pyöri päässä.  Mitä ihmettä tuo hevonen on elämässään saanut/joutunut kokemaan? Mitä sille oikein on tehty? Miksi sen pelko on niin vahva? Miksi se on tuommoinen?
Minulla on rajallinen määrä älyä, rajallinen määrä hevosenlukutaitoa ja ennen kaikkea, rajallinen määrä kärsivällisyyttä. Mihin kaikkeen sen on vielä venyttävä?

Jossain tuon liinaharjaisen hevosen sielussa, visusti piilotettuna on vielä jokin käsittelemätön tunneklimppi joka pitää saada auki. Tässä sitä ollaan jännän äärellä, milloin lukko aukeaa ja millainen ryöppy sieltä on vielä tulossa? Näitä näytteitä on jo yhteisen lyhyen taipaleemme aikana nähty. Kivoja eivät ole sielun leimahdukset olleet, ei minulle eivätkä takuulla hevosellekaan.

Jonkinlaista laihaa lohtua tähän tuo tieto siitä, että tamma ei pelkää minua. Ja tosi tiukassa paikassa se näköjään jättää asian minun huolehdittavakseni. Se keskittyy pysymään henkisesti kasassa ja jälkeenpäin varmistelee moneen kertaan, että olemme yhä kavereita.

Olkoon voima kanssamme.