Oma Aika

Näin elämä opettaa (jalostaa) ihmistä. Olen vihdoin oivaltanut, osin olosuhteiden pakosta, aamuhetkien autuuden. Peetu Pannahinen pitää huolen, että olen jo aamuyöstä puoliksi hereillä, ts. valveutunut koirakansalaisen huoltaja ja nostan lattialla piippaavan pirpanan kylkeeni. Kun kello paukahtaa seitsemän, vaatii koirakansalaisen vatsa täyttöä. Silloin on syytä haalia karvaiset kaverit mukaan ja laahustaa hellan ääreen, väsytti vähän eli paljon. Tämä on pyhäaamun aikataulu, arkena kaikki tapahtuu aikaisemmin.

Kun minä kerran sängystä pääsen ylös, ei sinne yleensä ole paluuta ennen iltayötä. Turhaan sinne muina aikoina menen pyörimään, Nukku-Matti ei työskentele kanssani päivisin. Ei kuule kaipaavan kutsua.

Niinpä tänäänkin hissuttelin tuvassa kaikessa rauhassa, aamuhämärissä. Valoja en heti herättyäni siedä ja ääniäkin hyvin vähän. Rauhassa pitää saada palailla torpan ääni- ja valomaailmaan.

Koirat ja kissat saivat eväänsä ja seuraavaksi muu karja odotti aamutoimenpiteitä. Silkkikukko Gaddafi rouvansa kanssa yöpyy näinä kylminä öinä sisäkanalassa ja heidät täytyy kantaa takaisin ulkotarhaan, suora kulkuväylä odottaa toteutusta. Toteutus vaatii jotain hirteen purevaa poranterää sanoi Iso-J. Jykevät hirret vaativat jykevät työkalut.

Chabo-lintu osoittautui kukoksi ja kiekuu kuin vappupilli. Se on näköjään roolitettu toimimaan Gaddafin lämppärinä kunnes itse artisti saapuu areenalle kiekumaan. Vanha vaivainen Kullervo ei sano enää mitään. Ja kohta vielä vähemmän, Fiskarssin neuvottelut ovat nyt ajankohtaiset. Uusi kukko odottaa naapuripitäjässä hakemista, saadaan kiuruveden kantaa oleva kukko, sopivasti samanrotuisia kanojakin kun jo löytyy. Tämä Chabo lähtee vaihtoon, liikoja kukkoja ei voida pitää eikä tauoton valtataistelu ole kukoillekaan kivaa.

Lampaat aloittavat möykkäämisensä heti, kun hoksaavat kissaveljesten olevan aamupartiossa. Matkalla talliin nakkaan heinät hevosten tarhaan, tarkistan veden määrän ja laadun ja tukin lampaitten kuonot heittämällä paalinpuolikkaan niitä päin. Ovat niin lihavia, että helposti osuu, keilatermein täyskaato.

Kissaveljekset sinkoilevat ympäri pihaa, rastaat ja tilhet ovat tulleet harakkaräyhäläisten reviirille pihlajanmarjojen toivossa ja kissoille riittää ajettavaa. Tänään toki sinkoilivat hillitymmin, tihkusade ja märkä maa eivät ole tupakissojen vahvuusaluetta heti aamusta.

Hevoset tarhattuani keräilen koiranjöötit pihamaalta ja suunnistan vähin erin kotia kohti. Kanat tarvitsevat nokittavaa ja vesien tarkistuksen ja ensimmäiset munauksetkin löytää jos muistaa tarkistaa.
Peetu on kaikissa hommissa mukana ja osaapa näköjään väistellä hevosia ihan luonnostaan. Ei tölmyile jaloissa vaan kuikkii nätisti vähän syrjemmästä. Ihan hyvä, että pitää vaistomaisesti henkikullastaan huolta, joka käänteeseen ja kulmaan minullakaan ei silmiä riitä, tarkkaavaisuudesta puhumattakaan.

Vaikka nämä meidän hevoset eivät yleensä turhia höntyile, on selvää, että Peetu törmää elämänsä aikana vähemmän tasaisiinkin hevosiin joten peruskunnioitus on syytä olla.

Takaisin tupaan päästyäni alkaa aamukahvi vähitellen häämöttää näköpiirissä. Toki sitä ennen on tyhjennettävä tiskikone, pyyhittävä koirien tassut, järjesteltävä vähän paikkoja ja väsättävä kaikkea muuta pientä. Ja siivottava kissojen hiekat. Vanha Justiina käy hiekkalaatikolla kerran vuorokaudessa ja tuotosten käry on typerryttävä. Ruokahalu menee noin tunniksi.

Kun sitten vihdoin saan aseteltua itseni tuvan soffalle, lehtipino, kahvimuki ja läppäri käden ulottuvilla alkaa tämä paljon puhuttu Oma Aika.

Silloin yleensä Peetu on jo hankkiutunut jonkinlaisiin hankaluuksiin tai kusaissut jonnekin. Matto koneeseen, lattia puhtaaksi, pentu pois portaikoista (osaa mennä ylös, ei uskalla tulla alas) ja uusi yritys sohvautua. Seuraavaksi yläkerrasta kuuluu jo askeleita, ensimmäinen perillinen herää. Ja kohtaperään toinen. Ja sitten alkaakin koirien vimmaus ja aamutanssi. Peetu pissalle (tai touhutipat roiskuvat ympäriinsä), kissat sisään, yleistä hälinää.

Niinpä tänäkin aamuna kello lähenee jo kymmentä ja nyt vihdoin näyttäisi siltä, että voin hetkeksi syventyä omiin tekemisiini. Kahvi on päivitetty lämpimämpään versioon jo kaksi kertaa.

Tottahan toki kaikki tämä hereilläoloaika on sitä omaa aikaani ja toimittelen aamuhommat oikein mielelläni, omassa tahdissani, omalla tavallani.

Eilisestä vielä pari huomiota. Kaikki suunnitellut hommat tuli tehdyksi. Osuin kuntosalille samaan aikaan kuin kaikki kaupungin testosteronia puhkuvat järkkärit, portsarit ja muut muskelimiehet. Voi sitä pierun pauketta, ähinää ja niskanpunoitusta.  Onneksi sali on iso ja ilmastoitu ja omat musiikit korvanapeissa. Tunsin itseni niin tädiksi, niin ikälopuksi raakuksi nytkyttäessäni omia pieniä painosarjojani niiden köriläiden rinnalla. Sopu sijaa antaa ja hyvin mahduttiin kaikki äheltämään. Yleensä ne yrmyt pysyvät eläintarhaksi nimittämälläni salinkulmalla, siellä on raakaa rautaa ja väkevän näköisiä punttitankoja ja peikkokööri ärisee siellä omassa rauhassaan. Nyt ne tulivat vyörynä technogym-laitteiden osastolle. Kuin norsulauma.

Niitä missukoita minä en kyllä ymmärrä, jotka tuhuuttavat pukuhuoneessa hiuslakat ja puuterit päällensä ja siirtyvät sitten vemputtamaan vähän hauiskääntöjä. Samat missukat laittavat "treenin" jälkeen lisää hiuslakkaa ja puuteria, kiemurtavat pillipöksyihinsä ja tepastelevat tukka tuuheana ulos. Eivätkö nykyneidit hikoile? Imeekö hiuslakka ja puuteri hien kropasta?

Illalla teimme retken muinaishistoriaan, Iso-J:n kätköistä löytyneet vanhat diakuvat pääsivät torpan ensi-iltaan. Naapurin pappa lainasi diaprojektorin ja valkokankaan. Voi veljet mitä ajankuvaa sisustuksesta, autoista, hiusmalleista ja muodista. Tie vei Joensuun kautta Ouluun, Kuopioon, Helsinkiin.

Rouva Anoppikin oli kuvissa niin vetreänä nailonsukissaan ja piikkikoroissaan, tohmajärveläisessä maalaismaisemassa punttaamassa perunasäkkiä maitokärryn kyytiin. Kaupunkilaisminiä hehkeimmillään.

Nyt vähän lisää kahvia ja viikonlopun iltapäivälehtien selaus.
Leppoisaa sunnuntaipäivää, missä lienetkin!

Päivitys ja katsaus iltapäivän säähän:

Saatiin moottorisaha jumiin ja osa kolin koivuista jäi vieläkin metrisinä pätkinä odottamaan aikaa antavampaa. Hyvä pino polttopuuta on kuitenkin pätkitty takkamittaan (33 cm) ja lajiteltu pinoihin kuivuusasteen mukaan.

Puutarhakalusteet kannoin odottamaan pesua ja varastointia.
Perillinen siivosi tallin.
Valkosipulin "sato" käsittää neljä kokonaista sipulintekelettä (pieniä) ja jokunen mikrokokoinen minisipuliversio. Ynnä kourallinen vähän itäneitä siemensipuleita.
Chiliä minulla on uuninpankolla iso laatikollinen punastumassa, ollaan omavaraisia seuraavat kolme vuotta!

Auringosta nähtiin vilahdus ja viuhahdus. Nyt taas tihuuttaa. Ei tule ratsastuksellisista tavoitteista mitään tänään. Sää suosii sisähommia. Vaihtoehtoina on jymykorillinen silitettävää pyykkiä tai pari lukematonta akkainlehteä, onpa vaikea valita... Taidan lähteä lenkille ja suihkun jälkeen oikaista sohvanpohjalle venymään. Silityshommat saavat odottaa oikeaa inspiraatiota. Tänään ei ole se päivä.

Aamujen aamua

Kaunis, kylmä ja aurinkoinen on tämä syyskuun viimeinen lauantai. Ainakin aamu hymyilee, uskaltaisinko sanoa: virnistelee? Yhtään ei harmittanut nousta aikaisin ylös.

Se, että aamu käynnistyi tuskattomasti on kyllä maininnan arvoinen seikka. Selkä ei ole kipeä, niska ei ole kipeä eikä juuri mihinkään kohtaan tässä raihnaisessa kropassa kolota. Nyt ajankohtainen, makea olentehnytjotain -kipu on ihan huippua! Ja nyt tulee kiire tehdä ero itseaiheutetun kivun ja sen mille ei mitään voi -kivun välillä.

Itseaiheutettu kipu ei johdu liiallisesta viininlatkimisesta vaan siitä, että lisäsin eilen kuntosalilla lisää painoja pakkaan. Eikä voi puhua kivusta. Kauan uinuneet lihakset vain heräilevät vähitellen ja hakevat parempaa tilaa, muotoa ja asentoa. Ja se tuntuu. Ihan älyttömän hyvältä.

Tässä autuaassa iässä sitä on jo niin viekas, että ei tee tyhmiä treeni-innostuksissaan. Vastusta lisätään järjen kanssa ja omaa kroppaa kuunnellen. Toki mukavuuskynnyksen yli pitää mennä, eihän sitä muuten kehity. Mutta järki mukana, se on kaikkein tärkein lihas!

Tänään ohjelmassa lukee vain iltajuoksu mutta tajusin, että päivällä minulle avautuu parituntinen omaa aikaa kaupungilla. Siispä luikahdan salin ovesta sisään ja teen toisen puolen kropasta autuaaksi. En mene päivätansseihin, en bingoon enkä ainakaan rättikauppoihin. Seuraava ostos on uudet juoksutossut.

Perjantaina ällistytin perheen niin, että tuskin uskaltavat puhua minulle vieläkään.
Iltatallin jälkeen parkkeerasin persaukseni telkkahuoneen sohvalle, hamusin kaukosäätimet ulottuvilleni ja otin tuiman tuijotuksen kohti televiissorin antia.

Sitä tapahtuu niin harvoin, että kukin vuorollaan kävivät katsomassa makoiluani. Nuorimmainen joutui pitämään pienen kertausharjoituksen kaukosäätimen käytön suhteen. Kanavia on ihan tolkuton määrä ja kaukosäädin semmoinen satanappulainen palikka, etten minä tajua siitä mitään.

Kaksi tuntia jaksoin lojua, näin kauhukämpät maailmalta, vähän jotain karaokelaulukilpailua, kympin uutiset ja leppilammen mikon. Ynnä aivan liikaa aivan tolkuttoman surkeita mainoksia. Kuka hemmetti kehtaa niin huonoa mainontaa tehdä? Onko näillä nykyajan mainosjannuilla taiteilijanimet vai tekevätkö ne ihan omalla nimellään sitä soopaa? Kärsimyskärsimys!

Kyllä pitäis meitsin tässäkin asiassa vyöttää kupeensa ja huolehtia tv-mainontaan vähän laatua. Radiomainontahan on jo täysin hävitty taistelu. Aabeeceerallatukset ja silläschiidelit ovat turmelleet kansalaisten aivot jo aikoja sitten. Kiitos vain näille kansanradioille, novalle sun muille.

Jos perjantai oli iltaa kohden sangen leppoisa, tämä lauantai onkin melko ohjelmoitu pitkälle iltaan saakka. Lähdetään kohta perillisten kanssa kaupunkiin. Se jolla ei ole kipsiä, menee ratsastustunnille ja se jolla kipsi on, joutuu katsomoon.

Minä suhaan kauppakierrosta ja lennätän perilliset poniopistolta synttärikemuihin. Ja singahdan itse kuntosalin ilmastoituun rauhaan.

Torpalla olisi tuhat työtä ja penteleesti puuhaa, Äitikulta ja Iso-J setvikööt mikä on kiireisin ja mitä voi vielä lykätä. Ruohonleikkuu taitaa olla tältä kesältä tehty. Ehkä vielä yksi kunniakierros ja sitten hyvin palvellut leikkuri pääsee talvilomalle. Tallinvintin katto on paikattu, rännit ja räystäät laitettu ja nyt vesi menee sinne minne pitääkin. Ei rakennukseen.

Ennen kuin ulkoistan itseni tallinsiivoukseen, on kuitenkin aikaa vielä yhdelle kahvikupposelle. Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla. Vielä. Hevoset ovat jo aamuauringossa, hiljentyvät heinäkasansa äärellä.
Ja tässä yhteydessä on syytä laittaa oikein lämpimät terveiset, hyvän hytinän hyrritykset ja tsemppipeukut etelän suuntaan, siellä on hevoskaupat herkässä vaiheessa. Hyshysterveiset, olen hengessä mukana!

Hengessäni ymmärrän olla kiitollinen siitä, että meillä on talli täysi eikä laajennuksia ole suunnitteilla. Olen nimittäin nähnyt koko joukon hevosten esittelyvideoita ja se on semmoista puuhaa, että syntyy kaikenlaisia mielitekoja. Vaarallista ja äärimmäisen kalliiksikäypää puuhaa.

Kuvituksena on Esikoisen käsitöitä. Ne ovat oikeasti tosi hienoja ja persoonallisia. Upeimmat ovat huovutettuja, niitä hän tekee vain tilauksesta, harvoille ja valituille. Pysyvät terveinä eivätkä maksa paljoa.

Mukavaa lauantaita, missä lienetkin!

Lana Del Ray: Summertime Sadness

Ihmekissa

Elli Ällistys. Tympääntynein kissa ikinä.
Elli on ollut kotiarestissa löyhäksi tunnetun ja tiedetyn moraalinsa takia.

Se, että olemme vaalineet ns. kyytä povellamme on vielä kokonaan seikka. Veli Winston, niin kastraatti kuin ikinä osaakaan olla, kuivaharjoittelee Ellin suosiollisella avustuksella viettiliikkeitä. Jopa niin toimeliaasti, että on syytä epäillä Winstonilla olevan ns. piileviä kykyjä. Ettei peräti piileviä palleja.

Joka tapauksessa eilen tiistaina Elli istui taas kerran äärimmäisen tympääntyneen näköisenä portaikossa. Hetken päästä yläkerrasta kuului jumalatonta ikkunan kolinaa. Tein aitajuoksun sisäratojen tupaennätyksen (Peetun takia meillä on tuvan ovella lapsiportti) kirmatessani katsomaan kolinan syytä. Ja seurauksia.

Elli marssi äärimmäisen tyytyväisen näköisenä yläkerran käytävällä, tintti suussa. Jostain se tinttiparka oli harhautunut kapeaan tuuletusikkunan välikköön ja jostain Elli osui tappajan vaistoineen paikalle. Vielä ihmeellisempää on se, että minun järjelläni Ellin megakokoiset tassut eivät voi mahtua siihen ikkunanvälikköön, kokonaisesta Ellistä puhumattakaan.

Vaan niin päättyi tinttipoloisen elämä hyvinsyöneen tupakissan toimesta.
En jäänyt iloitsemaan Ellin tekosista, nappasin tintin sen kidasta (luopui suosiolla) ja vein tintin ulos. Puskan juureen odottamaan jatkotoimenpiteitä. Se parkapoloinen oli vielä ihan lämmin.
Elli palasi tutulle päivystyspaikalleen synkistelemään.

Olin kerran hyvällä tuulella. Se oli kamalaa.

Tarpeetonta mainita, tintti katosi puskanjuurelta. Tarina ei kerro, huolehtiko tintin viimeisestä matkasta Veli Winston, Veli Milton vai kenties joku räyhäävistä harakkarikollisista. Niidenkin roistojen kanssa on vielä puntit tasaamatta. En sano, että kana kynimättä... turha rassata kohtaloa.

Elli on outo. Se on niin outo että kukaan ei ymmärrä. Se karkaa talosta kuin pahimmasta kidutuskammiosta, kuin henkensä hädässä. Ja tulee aikanaan parkumaan takaovelle niin, että naapuritkin heräävät. Elli tulee ja menee.

Olen melko varma, että hällä on ns. kakkoskoti metsän takana olevassa talossa. Siihen suuntaan se marssii ja sieltä se useimmiten palaa. Harmillista vain, että metsässä asuu sekä kettuja, ilveksiä että muita veijareita jotka eivät pistä pahakseen jos hyvinsyönyt kotikissa tepastelee vastaan. Ne pistävät sen poskeensa.

Elli on.

Kesän viimeisten ruusujen myötä vielä jokunen piikki muuta marinaa. Eilisen postaukseni lantakommentit herättivät taas kerran jokusen kitkerän aatoksen. Kas näin kunnallisvaalien aikaan lehdet, tuutit ja töötit ovat täynnä ehdokkaiden "ajatuksia".

Se on helkkarin helppoa sieltä kolmosen ratikan penkiltä kertoa, kuinka meidän maalla asuvien pitäisi elämämme junailla. Fillarilla töihin ja hyötyliikunnan nimissä patikoiden kauppaan. Koko matka mennen tullen. Mummot ja ukot, sairaat ja vaivaiset taipaleelle vain. Näin heille ei jää joutoaikaa eikä voimia naukua palveluiden perään.

Ja hirmuiset verot vielä päälle, onhan toki öykkärimäistä asuttaa haja-asutusalueella taloa ja yrittää raapia edes osa ravinnostaan omasta pihastaan, lähimetsästä ja lähiseudulta. Jos joku hurja yrittää kaikenlisäksi työllistää itsensä ihan omin nokkineen, siitäkin rokotetaan niin raskaasti, että vain sinnikkäimmät jaksavat jatkaa.

Kuorossa nämä puun-, pallon ja ties minkä halaajat vaativat monimuotoista ja monikulttuurista maailmaa. Mikseivät he sallisi monimuotoisuutta myös asuin- ja elinympäristöihin? Miksi ikänsä samaa maatilaa asuttaneiden vanhusten pitäisi lähteä laitokseen? Miksei heillä ole oikeutta asua kotonaan ja saada palveuluita sinne missä ovat aina olleet ja eläneet? Ja veronsa maksaneet?

Tämä ja noin satakolme muuta asiaa herättää ärtymystä, kiukkua ja suoranaista vetutusta.

Ei, mulla nousee nyt verenpaine enkä kykene edes alkeelliseen järkevään ajatteluun. Enkä pysty pukemaan sanottavaani ymmärrettävään muotoon. Pelottaa vain, että nuo elämästä vieraantuneet teoreetikot pääsevät kunnantaloihin päättämään isommassa mittakaavassa. Silloin ei hyvä heilu muille kuin muille samanlaisille.

Sitä naatilla naamaan jonka mielestä kiintymysvanhemmuutta on vain sukupuolisensitiivisesti pilttinsä kasvattavilla vegaanivanhemmilla. Mistäköhän kaikista lapsuudentraumoista tuommoiset vaahtopäät kaikki terminsä ja ajatuksensa ammentavat? Mikä hemmetin vanhemmuuden standardi? Ei kyllin hyvä enää riitä? Maaseutu autioksi ja ituhihhuleille virkistysalueeksi?

Ugh. Olen provosoitunut.

Aurinko paistaa ja päivä on säätilan puolesta hieno. Pakkanen oli käynyt yöllä jäädyttämässä pihanurmen, autojen ikkunat ja hevosten vesiastiankin sipaisi hienoon riitteeseen. Soosi sätkähti oikein komeasti kun tunsi jäisen ruohon kavioidensa alla.

Loistava päivä lakanapyykille ja muille kodinhoidollisille hommeleille. Valitettavasti minun on kuitenkin huristeltava kaupunkiin ja hoidettava yksi koululaiskyytikin tänään. Bussi ei kulje sinne missä koululaiseni on oppitunnillaan. Nekin kun on keskitetty niin, että kaikilla on hankala matka. Oi tätä autuutta.

Toimeliasta päivää, missä lienetkin!

PeeÄääs: poimin tuolta kommenteista yhden hyvän linkin:

M.Mäkelän blogikirjoitus  Maaseudusta päättävät maaseutua vihaavat

Early bird

En tunnusta tulleeni entistä hullummaksi mutta merkitään muistiin; heräsin tänäaamuna ensimmäisen kerran neljältä. Peetu tahtoi pissalle. Värjöttelin aamukolealla pihalla ja hetken aikaa puolivakavissani pohdin, alkaisko jo kahvinkeittelyyn. Tulin kuitenkin järkiini, nappasin kiemurtelevan valkoisen koiranvonkaleen syliini ja painelin takaisin petiin.

Peetulla oli seuraavan kerran asiaa kuuden aikoihin. Ja siitä saakka sitä onkin saanut valvoa. Yritin kyllä ihan oikeasti nukahtaa vieläki,n mutta kun ei onnistu niin ei sitten. Väkisinmakuutahan semmoinen on.

Niinpä rinta kaarella tepastelin vähän kahdeksan jälkeen ulkoa tupaan. Perilliset olivat silloin jo koulussa, Iso-J matkalla synkeään savoon ja tallihommat tehty. Vähänkö oli voittajafiilis. Ojensin itselleni virtuaalisen mitalin, kultaiset työnsankarin lehväseppeleet ja keitin ahkeruuskahvit.

Harmi vain, että kofeiini karkottaa unen, olisi ollut oivallinen ja ainutlaatuinen tilaisuus ottaa pienet aamupäiväunet.

Nokosten sijaan käväisin viljapakkaamolta kauralastin ja eläinruokatehtaalta pakastelihaa. Lähiruokaa, lähiruokaa, sitähän me kaikki tarvitsemme.

Pojat olivat mukana aamutallissa. Nasse-setä piti Peetun pois hevosten jaloista ja sain siivota karsinatkin kaikessa rauhassa. Pojat härräsivät käytävällä ja pihalla. Nasse on ilmeisesti myöntänyt itselleen, ettei vielä pääsekään varhaiseläkkeelle, kasvatus on elinikäinen projekti. Niinpä tuo kultainen terrieri opastaa, ohjaa ja välillä isällisesti pyöräyttää Peetulle järkeä päähän.

Näinhän minä, että Nasse nauroi. Tai ainakin myhäili tyytyväisenä peuhatessaan. Onhan se kiva kun on kaveri.

Hevosillakin oli eilen kivaa päästä sateesta talliin. Tösse heitti oitis seljälleen ja piehtaroi oikein tunteella. Hinkutti kaulan, kankut ja kumpaisenkin kyljen. Tokihan se kuivike imee märkyyden hevosen turkistakin. Aamulla oli kuiva, puhdas ja vain kohtuullisen pölyinen hevonen odottamassa. Soosi on aina yhtä sotkuinen, sateella ja paisteella.

Toivottavasti hevoselliset ihmiset ovat hankkineet talven varalle kuivikevarastonsa täyteen. Turve loppuu ennen joulua, eikä purua riitä kaikille. Meillä on onneksi varastossa tuhannen kiloa olkipellettiä joten hätää ei ole näköpiirissä. Kevään kuivikkeet saan tuttavalta ratsastuskouluyrittäjältä. He ajattavat virosta rekkakuormittain pellettiä omaan käyttöön ja myyvät muutaman ylimääräisen säkin pikkutalleille.

Siinäpä olisi jollekulle suomalaisellekin leipäpuuta, tuo pelletin briketöinti kuivikekäyttöön. No, kunhan nyt ensin saisivat  lannanpolton lailliseksi. Onhan se hieman erikoista, että hevosenlantaa viedään matkojen päähän ongelmajätelaitokseen poltettavaksi. Vaihtoehtona olisi lakimuutos ja sitä myöten lannanpoltto tiloilla. Siitä saisi lämpöenergiaa tilan tarpeisiin ja jäisi ylikin.

Jotenkin tuntuu, että sallimalla lannanpoltto energiayhtiöiden tulos pienentyisi joten lantaa ei saa käyttää energianlähteenä. Piste. Vaikka se olisi ekologisinta ikinä.

Meillekin tulisi oitis oma lämpökattila jos saisin kipata lannat karsinoista lantalavan asemasta energiapataan.

Lämmittämistä onkin syytä käynnistellä jo. Sää on kolea ja vaikka ei sadakaan (ihme!), viileä hiipii hirsiin. Tänä aamuna veivattiin sähköpatterit peruslämmölle.

Päivän ohjelmassa on vain hajanaisia merkintöjä. Ihan kuin olisin unohtanut jotain ihan mielettömän tärkeää... ärsyttävä tunne joka ei anna rauhaa ennenkuin kaikki mahdolliset kalenterit on tsekattu kahteen kertaan.

Illan viimeisenä merkintänä on juoksulenkki. On ihan luonnonvastaista, että minua patalaiskaa nahjusta houkuttaa näin kovasti päästä juoksemaan pimeään, sinne susien syötiksi. Myönnettäköön, että sudetkin todennäköisesti pitelevät poskiaan nähdessään kuinka torpan armo nylkyttää harjulla hikihölkkää. Naurustahan ne repeävät.

Sitä paitsi, juokseminen on hieman liioiteltua. Minun urheilurupeamani on tarkoin kellotettu. Tietyt minuutit voimakävelyä, tietyt minuutit hölkkää ja juoksua. Mutta se toimii. Askel rullaa aina vain kevyemmin ja henki kulkee. Puhumattakaan siitä, miten hyvä olo on jälkeenpäin.

Sitten sitä nukkuu hyvin -ja herää pirteänä neljältä. Early bird takes it all!

Pakkoloma

Tämä pyhäpäivä on pyhitetty joutenololle ja akkujen lataamiselle.
Pikainen silmäys kalenteriin kertoi, että viikon aikana olen tehnyt neljästi kuntosaliohjelman ja käynyt neljästi juoksulenkillä. Niinpä totesin, että nyt voin oikein hyvällä omallatunnolla lojua tuvan soffalla ja plärätä lehtinivaskaa. Se pirulainen kasvaa viikon aikana melkoiseksi kun siihen ei ehdi eikä jaksa perehtyä.

En muista milloin olisin päiväntuoreen lehden edes lukenut. Paikallisen sanomalehden toki huitaisee aamukahvilukemistona, mutta muita lehtiä ei yleensä ehdi kannen silmäilyä lukuunottamatta tutkimaan. Tänään ehdin. Tänään tutkin. Opin syysmuodin salat (hahhaa), parhaat reseptit (hahhaa), tukkataiat (hahhaa) ja muut naistenlehtien ja viikonlopun ip-lehtien lupaamat tuikitarpeelliset ja tietämisen arvoiset asiat. Hahhaa!

Aamu alkoi jo neljältä kun Peetu vinkui pissahädässään. Se kelpo piski uikutti sängyn vieressä ja ihan selvästi yritti pitää vänkyröitä takakinttujaan ristissä. Sen jälkeen uni oli enemmän ja vähemmän torkkumista, kukko aloitti mekastamisensa heti kun aurinko vähänkin vilahti taivaanrannassa ja sitten marsupojat aloittivat aamurallinsa. Niinpä heti seitsemältä keräsin koiran ja villasukkavarastoni ja rahjustin tupaan. Siitä saakka olen enemmän ja vähemmän aktiivisena loikonut soffalla.

Hevoset toki ulkoistin, moitin lampaat liiasta äänenkäytöstä ja kivitin harakkaparvea.
Kun värjöttelin aamuyön hämärässä pihalla, mietin, että juuri samalla kellonlyömällä yökerhot menevät kiinni ja juhlakansa siirtyy koteihinsa. Ei herranjestas! Neljältä taksijonoon ja siitä kotiin. Koko päivähän menee nukkumiseen, koko päivä pilalla.

Onneksi tuo aika on taaksejäänyttä elämää. Enää minua ei saisi iltariekkujaisiin edes piiskalla uhaten. Keski-ikäisyyden etuja ehdottomasti on se, että on pokkaa sanoa jäävänsä mieluummin kotiin kuin lähtevänsä baariin.

Eikä mua kukaan enää edes pyydä bilettämään, tietävät etten kuitenkaan lähde.
Vielä yksi mukillinen kahvia ja sitten ehkä pieni silmienlepuuttamistuokio.

Hohhoijakkaa, elä hättäile, istu mättäille. Missä lienetkin.

PeeÄääs: sen verran on pakko tehdä ajatustyötä, että olisi päätettävä kannattaako puhelimeen päivittää uusi ohjelmisto. Uuden myötä tulee paljon uusia parannuksia mutta myös applen surullisen kuuluisa kartasto. Ongelma on suunnaton ja vaatii neuvoa antavat nokoset!

Hiljaiseloa

Meillä on harakkaparven kanssa pientä kilpailua.
Mokomat roistot ovat hoksanneet, että kanalan hönteimmät rouvat munaavat tuotoksensa ulkotarhaan kaivamaansa poteroon.

Sadepäivinä munat molskahtavat veteen, kuivana päivänä löytää mullattuja munia. Jos löytää.
Harakanryökäleet tajusivat, että makoisat munat köllöttävät perslämpiminä avotaivaan alla ja hakevat kiireenvilkkaa osuutensa.

Monena päivänä olen myöhästynyt ja löytänyt vain pari kuorenpalaa ja tahmaisen poteron, munat kadonneet kirjaimellisesti taivaan tuuliin.

Onneksi yhä useampi kananen munii nyt jo sisäpesiin. Sieltä eivät harakanretkut ole vielä yhtään munaa hakeneet.

Onhan tämä nyt hurjaa, että haukkana saa munia vahtia. Pitäisikö ladata haulikko suolakudeilla ja tärskäyttää harakkaa perssulkiin, eivätköhän ne siitä oppisi? Ainakin pommittaisivat pas...panoksilla pihallakulkijan päätä sen minkä ehtisivät.

Torpalla on ollut tänään hiljainen päivä. Minä hiljennyin kuuntelemaan päänsäryn syvintä olemusta, kuten useimpina aamuina nykyisin. Uskaltaisin vihdoin vetää yhtäläisyysmerkit päänsäryn ja tyynyn välille. Visiitti patjakauppaan olisi myös paikallaan. Paikallistin säryn tänään aika tarkasti oikealle puolelle kallonpohjaan, siellä on käsittääkseni paljon kaikenlaisia päänkääntäjiä, lihaksia ja ties mitä. Ja kun semmoinen nivaska äkämystyy, ei kivulla ole äärtä eikä määrää.

Hiljaisuus syveni kun Iso-J ja nuorempi Perillinen karauttivat kohti Kuopion riemuja. Siellä on tänä viikonloppuna kissanäyttely.

Itse saavutin jokunen vuosi sitten kyllästymispisteeni kissanäyttelyiden osalta. Reissasin yhdenkin hullun kuukauden jokaisena viikonloppuna jossain päin kissahäkkien kanssa, taisipa jokainen näyttely olla parhaana kuukautena eri maassa... Viipuri, Vantaa, Kööpenhamina, Tallinna... joo näin se riemureitti meni.

Hulluahan se oli, mutta tavallaan ihan hauskaa vaihtelua pikkulapsiarkeen. Enää en ryhtyisi.
Enkä toistaiseksi lähde kissanäyttelyyn edes turistiksi.

Esikoisperillinen talikoi tallityöt, tekee sen siistimmin ja ennenkaikkea nopeammin kuin minä. Minulla on tapa jäädä kihvelöimään irtokorsia pieneksi ikuisuudeksi kun junnu menee, mättää lannat kottariin, lakaisee ja se on sitten siinä. Loistava parannus asiainlaitaan, ennenhän se oli minä joka pääsääntöisesti tallin putsasi. Lapsityövoima on valtava etu!

Onneksi lihasrelaksantit ja muut tarvitut painkillerit toimivat ja nyt alkaa enin tokkura haihtua päästä. Auton rattiin en ole uskaltanut, mutta onneksi ei ole ollut tarvis. Mikäli olo korjaantuu tätä tahtia, käyn kokeilemassa irtoaako yhtään kunnollista juoksuaskelta. Sen päälle sauna ja kunnon yöunet, jos Peetu suo. Se nimittäin vaatii kl. 4 pääsyä pissalle ja sen jälkeen vierihoitoa.

Tämmöistä hissuttelua tänään, katsotaan mitä huominen tuo mukanaan.
Leppoisaa lauantai-iltaa, missä lienetkin.

Lapsuusmuistoja

Muistaakohan Peetu sitten joskus isona miten se kompastui omenaan? Mitä koira yleensä voi muistaa elämänsä alkuajoista? Eläinpsykologia olisi niin valtava runsaudensarvi tutkittavaksi, että yhdessä ihmisiässä ei ehdi kuin pintaa raapaista. Ja tarkastelun kohteena olevan eläimenkin kanssa saa yhteistä aikaa niin valtavan vähän. Äkkiä pentu onkin jo iso, kohta korvanläpykät vilkkuvat teräksenharmaata karvaa. Liian pian koira onkin muistoina mielessä ja kuvina jossain. Bittiavaruudessa? Pikseleiksi hajonneina digitaivaalla?

Tässä tilanteessa, kun talossa on taas uusi pentu, pitäisi pelata annetut kortit viisaasti.
Kortit ja kortit. Pentu on perintötekijöidensä summa ja ympäristötekijät vaikuttavat vähintään yhtä paljon kuin geeniperimä tai suvussa ja rodussa kulkeneet taipumukset.

Aina ei auta tuurikaan, mutta useimmiten sentään jää käteen muutakin kuin mustapekka tai paskaseiska. Useimmiten alkuvuosien tiimellyksestä tassuttelee aikuiseksi varttunut kiva, yhteiskuntakelpoinen koira. Taitaa se tärkein valttiässä olla loppuviimeksi ympäristötekijöissä.

Pennulle pitäisi taata kasvurauha, kuri ja perusturva. Johdonmukaisuus ja tasapuolisuus. Näillä pitäisi selvitä huimemmankin tapauksen kanssa. Nähtäväksi jää, mihin niillä päädytään Peetun kanssa...

Olen viime aikoina miettinyt paljon eläinten käyttäytymistä. Yrittänyt ymmärtää niiden ajatuksenjuoksua ja järjenkulkua. Iltalukemisenani on Anna-Kaisa Pitkäsen teos Omalaatuinen ystäväni (Kirjapaja 2012). Kirjassa yritetään ymmärtää Varjo -nimisen hevosen mieltä ja mielenliikkeiden taustoja. Mitä enemmän luen, sitä varmempi olen siitä, että eläin on ihmisensä peili.

Tösse on nyt ryhtynyt hirnumaan ja hörisemään. Taannoinen eläinlääkärin käynti avasi näköjään hörinähanat. Tamma seisoo tarhan portilla ja seuraa pihan tapahtumia. Minut nähdessään se päästää epämääräisen hirnhörn -äänen ja aivan ilmiselvästi odottaa, että kohteliaana ihmisenä vastaan tervehdykseen. Mieluiten tarjoilemalla omenan tai porkkanan. Kiireessä kelpaa leivänpalakin.

Muulloin tämä omituinen hevonen on aivan yhtä hiljainen tapaus kuin ennenkin. Se ei pidä melua itsestään eikä tee isoa numeroa mistään. Paitsi jos ympäristön paine kasvaa kovaksi ja hevonen hätääntyy. Silloin se joko yrittää kaivaa päänsä strutsin lailla hiekkaan, kyykistyä karsinan nurkkaan tai alistua seisomaan pää pois kääntyneenä paikoillaan. Aivan kuin siitä sammuisi jotain. Onneksi näitä tilanteita on nykyisin yhä harvemmin. Joku on kuitenkin joskus onnistunut sammuttamaan hevosesta jotain ja minä yritän auttaa sitä sytyttämään pieniä oivalluksen lamppuja luupäähän uudelleen.

Se on jo oppinut luottamaan, etteivät talikko, jakkara, raippa, satula tai kottikärryt hyökkää sen päälle. Jalat nostetaan, putsataan, vuollaan eikä se satu. Vesisuihkukin on jo melkein ok, sumutuspullo melkein ok. Saa nähdä mitä mieltä se on seuraavasta eläinlääkärin tapaamisesta. Rokotusten merkeissä pitäisi lähiaikoina lähestyä hevosta neulalla.

Soosi-ponilla ei ole tarvetta yhtään enempään kommunikointiin äänen avulla. Se pieraisee, pärskähtää ja katsoa tillittää uteliaana. Kaikki käy, kaikki on ihan jees.

Soosi on niin rento ja luottavainen, että sen rinnalla Tössen outous saa välillä koomisia piirteitä. Silti en tohdi sanoa, että Tösse olisi ongelmahevonen. Ei se sitä ole, sillä on ollut harvinaisen ankea elämän alkutaival. Minä uskon, että siltä taipaleelta voi suoriutua ihan hyvin ja selvitä aikuiseksi hevoseksi. Jos muuta uskoisin, ei minulla olisi Tösseä.

Ja vielä jonain päivänä Tössen silmissä tuikkii sekä järjen että valon ilotulitus!

Syyskuu on puolivälissä, vähän ylikin jo. Tuuli on kylmän puolella eiliseen verraten ja taivaalla kiitävistä massiivisista pilvistä huolimatta mitään ei sada. Taitaa olla yksi viimeisistä hyvistä päivistä kuivattaa pyykkiä ulkona.

Puutarha alkaa lakastua ja rapistua. Niinhän sen pitääkin kasvukauden päättyessä kiittää, kumartaa ja tulla maaksi jälleen. Krassit ehtivät sentään kukkimaan vaikka kolea kesä ei aluksi kummoista kukintaa enteillytkään. Auringonkukat kasvoivat huimiin korkeuksiin ja nyökkyvät tuulessa majesteetillisina. Jätämme ne törröttämään pystyyn, linnut arvostavat siemeniä.

Viime talvena veimme muutaman kuivahtaneen kukinnon kanalaan ja rouvat touhottivat innoissaan. Täytyy yrittää muistaa tänäkin vuonna.

Pianhan kanojenkin ulkoilmaelämä päättyy ja ne siirtyvät koppihoitoon. Vähän ankeaa kanojen kannalta, mutta yöpakkaset eivät sääli ketään, edes kanaa.

Torstain tapahtumakalenteri torpalla on harvinaisen tyhjä ja sitämyöten tylsä. Hyvä näin. Nyt ei ole hyvä päivä muuttaa maailmaa eikä ryhtyä isompiin remontteihin. Tämmöisenä päivänä pitää funtsailla ja sen avulla järjestellä päätä.

Peetu nukkuu, Nasse nukkuu ja kaikilla on rauha työstää päänsisäisiä asioita.
Kiitos samoin, missä lienetkin.

Perry Como: Try to remember

Pieniä hyviä hetkiä

Kun ei ole syntynyt kuninkaallisten velvollisuuksien pinteeseen, voi juoksennella vaikka ilman paitaa. Ei pelkoa paparazzeista eikä muista skandaalinkärkkyjistä. Minua niin vihaksi pisti italialaisen Chi -lehden törkyjournalismi. Kyseisen lehden avulla opin aikanaan alkeet italian kielestä, joten tähän saakka olen ollut tälle julkaisulle vähän häpeillen kiitollinen. Vaan enpä ole enää.

Brittikuninkaalliset ovat elämää suurempia ihmisiä ja heidän pitää antaa olla rauhassa.
Olisi sekin inha ranskalaisluikku zuumannut teletappinsa johonkin muuhun kuin Catherinen tisseihin. Paha setä!

Jäin miettimään yksityisyyttä. Se on varmasti niin iso asia, että sen arvon tajunnee vasta kun sen menettää. Tästä syystäkö lottovoittajat varovat visusti mälläämästä rahojaan ja jatkavat samaa  ehkä ostan voittorahoilla uudet talvikengät tänä vuonna -elämäänsä? Onko heillä on joku ökyjuttu korpimökkinsä perunakellarissa jossa fiilistelevät salaa, siellä minne kateelliset eivät näe? En tiedä. Joku lottovoittaja voisi kertoa, en juorua eteenpäin. Tai jospa se ökyjuttu onkin just se korpimökki?

Eivätkä kaikki kaipaa ökyjuttuja elämäänsä. Pienet, aineettomat asiat useimmiten arvokkaampia kuin mikään rahalla hankittavissa oleva. Kuulostaa jeesustelulta mutta kyllä se vaan niin on.

Yksityisyys on tärkeää eikä sitä saa rahalla eikä aina vaikutusvallallakaan. Sitä hakevat jo omat perillisetkin. Lapsuuden loppu häämöttää kummallakin uutena ja outona asiana tulevaisuudessa ja oman (ajattelu)rauhan tarve näkyy ilmeisenä. Toinen kuljeskelee omissa oloissaan pitkin puutarhaa, istuu miettimässä ja uppoutuu täysin omiin maailmoihinsa. Ihan niinkuin minä, silloin joskus pienenä jolloin mieli oli vielä elämän murheista vapaa.

Minä saan nykyisin yksityisen hetkeni tuikatessani kuulokkeet korville ja kipaistessani iltalenkille. Eilen tunsin ihanan vapauden ja voitonriemun tunteen juostessani. Oli juhlallinen tunne tajuta, että pystyn oikeasti juoksemaan, kevyesti ja helposti. Parhautta oli tajuta, että sitä tunnetta ei voi tilata netistä, ei ostaa kaupasta. Se tunne maksaa kyllä: vähän vaivannäköä. Kotiin tullessa piti oikeasti keskittyä palaamaan nykyhetkeen, muistella mitä vielä pitää iltapuuhina tehdä ja asennoitua olemaan läsnä perheelle.

Yksityisyyden rinnalla yhtä arvokkaana on vapaus. Kulkea siellä missä haluaa, sellaisena kuin haluaa, silloin kun haluaa.

Aamun parhaita hetkiä on hetki hevosten luona. Tallin lämmin hevosentuoksu, rauhallisesti ja lempeästi tulijaa katselevat levänneet hevoset. Hissuksiin laittelen päitset ja narut, rapsutan korvantaustat ja silittelen posket. Sitten mennään kolmen jonossa ulos. Tänään mentiin tihkusateeseen ja Tösse väristeli herkkää hipiäänsä.

Vielä ei ole loimien aika. Niinpä tuo kaunosieluinen hevonen seisoo sateessa ankeana ja sorrettuna. Siis näyttelee sitä oscarin arvoisesti. Soosiponi sen sijaan ottaa päivän ensimmäisen kylpynsä heittäytymällä suunnilleen suorilta jaloiltaan märkään ruohoon hinkkaamaan unihiekat pois silmistä. Ovat ne niin erilaisia kuin kaksi hevosta vain voivat olla.

Toinen merkittävän hyvä hetki on nykyisin se, kun Peetu hoippuroi mökkiinsä unitankkaukseen. Kun valkoisen hännänpätkän viimeinenkin karva vilahtaa mökin aukosta sisään, tupaan laskeutuu rauha. Nasse huokaisee, hovimestarikissat nyökkäävät tyytyväisinä ja minä tiedän, että nyt on hetki omaa aikaa. Ihan sama juttu kuin joskus vuosia sitten, jolloin Perilliset vielä nukkuivat päiväunet. Silloin oli aikaa hesarille, kahville ja omille jutuille.

Peetu on nyt täysin kotiutunut ja hakee omaa paikkaansa torpan hierarkiassa. Eikä millään usko, että pienin on alimmaisena. Koira kuvittelee, että pienin on niinkuin kirsikka kakun päällä, kaikkien palvomana korkeimmalla. Nope.

Ikävä tuottaa Peetulle pettymyksiä toisensa perään, mutta ilman niitä ei koira opi paikkaansa.

Mitenköhän näitä tämmöisiä juttuja nyt näin paljon tuleekaan mieleen?
En minä ole mikään Suuri Ajattelija, enkä filosofi varsinkaan.

Elämä nyt tuntuu vaan niin hyvältä. Päänsärkyä ei ole, selkäsärkyä ei ole (ollut viikkoihin) ja muutenkin on ihan hyvä olla. Varmaan kohta taivaasta tippuu se kuuluisa kuuma kivi niskaan. Sitä odotellessa, mukavaa päivää sinulle. Missä lienetkin.

Kuka pihisti pari päivää?

Taas yksi syyskuinen viikonloppu heilahti lopuilleen. Juuri äsken, siis ihan ihan äsken, hyrritin tyytyväisenä painaessani päiväkirjani edellisen merkinnän jälkeen julkaise -nappulaa. Ja se oli torstaina. Nyt on jo sunnuntai, jos ette ole huomanneet.

Perjantaista ei äkkiä ajatellen ole mitään mielikuvaa, hullunravillahan sitä on ilmeisesti ketkutettu paikasta toiseen, sama peli ja tahti ilmeisesti eilenkin. Kyllä minä pätkiä muistan, mutta niistä pari sanaa myöhemmin. Ja tähän on syytä mainita, hutikkajuomilla tahi muilla päänsekoittajilla ei ole mitään tekemistä black-outin kanssa. Pois se minusta (nähkää kuinka sädekehäni valaisee pimenevän illan).

Tämä päivä alkoi kyllä hyvin nukutun yön jälkeen ihanasti, aurinkoinen aamu ja pannullinen tuoretta kahvia ja roima tovi omaa aikaa ennen kuin muu perhe heräilee.  Sitten hirmuinen, hakkaava oikeanpuoleinen päänsäärky aloitti moukarointinsa ja oli pakko siirtyä petiin. Olen jo siirtänyt kolmiolääkkeet ja tuhdimmat painkillerit (tarpeettomina) ylimmän hyllyn takimmaiseen nurkkaan. Nöyränä tyttönä kiipesin taloustikkaille ja hamusin pilsut takaisin käyttökorkeudelle.

Eihän se migreeni ollut, luojan kiitos. Mutta jäätävä toispuoleinen päänsärky voi rampauttaa ihmisen melko matoseksi. Siispä lojuin aurinkoisen sunnuntain parhaat tunnit kuin löysä lapanen peiton alla sängyssä ja odotin, että elämä ehkä sittenkin voittaa. Ei, maailmassa ei ollut sillä kertaa paljoakaan hyvää varattuna osakseni. Makasin ja kiroilin kuinka suunnittelemani ratsastuslenkki jäi nyt suunnittelun asteelle ja totesin, että Soosin harjaa ei tänäänkään tasata siistiksi koulupoikasängeksi.

Titalta saatu kirjosaarnivaahtera. Näyttää viihtyvän.

Onneksi lokakuussa on vihdoin magneettikuvaus. Jos mitään vikaa ei löydy, vaadin sen kirjallisena: Rouva X:llä ei ole päässä mitään vikaa. Todistaa Lääkäri SejaSe.

Oispa melko reteä todistus semmoinen. Eletään toivossa, että mitään vikaa ei oikeasti löydy ja nämä vaivat johtuvat jostain järjellä selitettävästä, vaikkapa huonosta tyynystä.

Iltapäivällä v-tutuskäyrä oli jo niin korkealla, että pakkasin Äitikullan ja ämpärit autoon ja hammasta purren kurvailin potentiaalisille puolukka-apajille. Ei ollut hukkareissu, reilussa tunnissa riivittiin reilu ämpärillinen punaisia puolukanpapanoita. Nekin tosi pieneltä alalta, suunnilleen kymmenen metrin säteellä siitä, mihin kiesin parkkeerasin. Eipähän tarvitse ensi talvena gojimarjoja ostella kun nyt saatiin ihan kotimaista superfoodia, puhtaasta lähimetsästä.

Mukavahan siellä metsässä oli kyykkiä. Tuuli humisi korkealla mäntyjen latvasyheröissä ja metsä tuoksui ihan metsältä, kuiva kangasmaasto on kiva ja helppokulkuinen. Ja niitä täällä riittää.
Joku voi nyt imaista puolukat rööriin ja puhista paheksuen kun minä laiskuri ajoin autolla, miksi en hiihtänyt pärevirsuilla tai pyöräillyt tai karauttanut hevosella. No en. Äitikulta ei välttis jaksa useamman kilometrin siirtymätaipaleita. Ja minulle lähimetsä on metsä 15 km säteellä torpalta.

Kotiinpalattua ei vieläkään jäänyt aikaa elpymiseen, kanalähetys saapui. Sain tuttavalta viisi tehomunijatyttöä. Hän ei raaskinut niitä laittaa pataan, kanaset kun ovat niin kesyjä ja rauhallisia. Ja munivia. Totta mooses. Yksi rouva istui käsivarrellani ja katsoi, että siinä on oiva orsi ja asettautui oikein hyvään asentoon.

Nyt meillä on 13 ruskeaa rouvaa, se piisaa. Niistäkin osa on melko vanhaa kaartia, eivät ne enää muni mutta ovat virkeitä ja mukavia rouvia joten olkoot päiviensä ehtooseen saakka. Niinhän ne muutkin saavat olla.

Nämä neidit sen sijaan ovat kiuruvetistä kantaa. Niitä tuli meille kesällä Vihreän kanan avustuksella viisi, nämä kolme malttoivat pysähtyä poseeraamaan.

Kanat saivat kottikärryllisen nokittavaa, vähän käyneitä ja enemmän käyneitä omppupudokkaita. Hilpeät rouvat pulisivat hönöpäissään ja varmasti tulevat munatuotokset ovat sitten kuuluisia maanantaikappaleita. Krapulaturauksia.

Kurjan päivän pelastivat kahviseuraksi saapuneet kaupunkilaisystävät. Peetu esitti kauheimmat kuvionsa ja pureskeluvimmansa, Nassen traagiset, myötätuntoa kerjäävät ilmeet heruttivat palkaksi ainakin pullaa.  Ja minä sain kuulkaa uuden, isomman mutteripannun. Ja paketillisen lavazzakahvia. Tulkoot vaan sähkökatkot ja syysmyrskyt. Meitsilikka pistää klapia hellaan ja turauttaa tuplatriplaespressot tuosta noin. Kiitos vielä kerran!

Illan jo pimettyä Iso-J kurvasi kotiin, mukanaan auton täydeltä grillaustekniikkaa. Ja täysin naurettavan kokoluokan grilli. Jumaliste, sehän on kuin taisteluplanetta galagtica. Ihan älytön vekotin.
Pitää ostaa isompia pihvejä, nykyiset fileet näyttävät ihan kerjätyiltä kun pelkkää parilaakin on suunnilleen puoli neliötä.

Onneksi siitä hirmusta ei tarvinnut maksaa, hyvävelikerho pitää toisistaan huolen.
Ehkäpä meillä tämän uuden grillin myötä on sitten vihdoin sitä savukalaakin joskus tarjolla. Tai onhan sitä nytkin kun muistaa kaupasta ostaa. Valmiin savukalan.

Nämä eivät ole savukanoja. Ylimmäinen ruskea on se keväällä kuoritunut tipu. Melko iso jo. Ilmeisesti hän on hen, kananen. Eikä kukkopoika. Kukkopojat meillä päätyvät jatkossa weberin vartaaseen.

Lauantaista sen verran, että pitkän pöydän ääressä istui hätäisesti laskien kymmenen henkeä. Mukava ilta Iso-J:n serkun ja hänen perheensä kanssa. Lisäbonuksena saatiin pöytään eräs hyvin kiireinen eläkeläinenkin. Iso porukka koolla, kivaa vaihtelua meidän varsin hiljaiseen elämänmenoomme.

Niin, vaikka me välillä painammekin ns. sata lasissa, on täällä loppujen lopuksi varsin rauhallista. Työt on tehtävä eivätkä ne joudu vaikka miten mekastaisi. Iso-J toki ulisuttaa imuriaan säännöllisesti ja Nasse pitää omat hälytinmetelöintinsä aina kun harkitsee tarpeelliseksi.

Enkä minä jatkuvaa älämölöä kestäisikään. Ihmisten puheenpulinaa pitkän pöydän ääressä on ihana kuunnella. Voisin vain istua, syödä ja kuunnella. Sitten hiljaisuuskin on valtavan voimakas.

Viikonloppuun mahtuu myös jokunen tunti liikuntaa, tallitöitä ja muuta puuhastelua. Urhea sisareni oli kipaissut ensimmäisen puolimaratoninsa synttäripäivänsä kunniaksi ja sille voisi kyllä kippistää pienet maljat. Ehkä sen teemmekin kun pääsemme syyslomalla saman pöydän ääreen. Onnea tätäkin kautta.

Nyt on aika pistää tämän viikon kalenterisivu kiinni ja odotella uuden viikon antia.
Sujuvaa maanantaita, missä lienetkin.

Katsos Peetu, nämä puruluut eivät sovi pikkupennuille

Okei, jätä jämät

PeeÄääs: Miehen logiikkaa, osa n.

Minä: tuotko mulle kaupasta dexalin urheilujuomatiivistettä?
Iso-J: joo, tuon. Miten se kirjoitetaan?

...

Minä: ai kiva kun muistit ostaa tätä tiivistettä, ihan oikea makukin.
Iso-J: siis törkeen hintainen, ykstoista euroa, ajattele! Kauhean kallista.
Minä: paljonkos sulla meni alkoon?
Iso-J: ne on ruokajuomia.

Just.

Sitä sun tätä, taas

Taasko se hönö tulee? kysyy Veli Milton eikä hihku riemusta. Ei todellakaan.
Jaa, kuka tulee? No Peetupa tietysti. Pihan kauhu, pieni väsymätön vispilä.

Koiranpennun elämänilolla ja energialla valaisisi hetkittäin pienen pohjoiskorealaisenkarjalaisen kylän. Mutta sitten kun pennusta loppuu akku, veto ja virta, se on kerrasta poikki. Nukku-Matti iskee aina yllättäen ja uupunut pentu raahautuu kotipesäänsä nukkumaan.

Ne ovat kuulkaa hienoja hetkiä kun Peetu nukkuu. Silloin voi juoda kupposen kylmäksi jäähtynyttä aamukahviaan, oikoa matot ja kerätä massoittain koiranleluja pois tuvan lattialta. Hyvällä tsägällä ehtii jopa lukea sähköpostin tai piipahtaa facebookissa.

Sitten kun koiranpentu taas vingahtaa haukotuksensa ja katsoa tillittää kirkkain silmin, sitä tietää, että kohta taas piisaa sekä vauhtia että vaarallisia tilanteita.

Sana EI on tärkeä, suorastaan avainsana. Mitä synkeämmällä ja pahaenteisemmällä äänellä sen onnistuu korahtamaan, sitä varmemmin pennusta löytyy jarrut. Ja silloin kujerretaan maireasti hyvähyväpeetuhieno -liverrys kiitokseksi. Toistoja potenssiin tuhat per päivä.

Vähitellen alan pelkäämään lähtöä julkisille paikoille ihmisten eteen. Entäs jos mölähdän kaupan kassalla ei-äänellä tai vaikka säikytän apteekkarimme livertämällä matolääkeostokseni ykshienohienotosihyvä-Axilur ei *hyytävästi* kiitos muuta?

Jestas. Järki, kulje kanssani!

Päivään on toki mahtunut paljon muutakin kuin älyvapaata kommunikointia.
Aamulla karautin Kipsihandun kanssa röntgenin kautta tapaamaan lastenpolin kirurgia. Mainio setä otti taikasakset ja napsautti oikean käden kipsin halki. Ja kääri tukilastan sen tilalle.

Siitä hymystä, joka perillisen kasvot kirkasti, voisin maksaa paljon.

Vasen räpylä vapahdetaan lokakuun kolmantena. Arvatkaapa kuka laskee aamuja?

Palautettuani puolikätisen kouluunsa, kipaisin pikakeikan eläinruokamyymälän kautta kotiin ja sitten takaisin koululle hakemaan Esikoista. Ja sieltä leipomon kautta hammashoitolaan oikomishoitajan mielipidettä kuulemaan. Ei aloiteta oikomista vielä(kään). No ei sitten. Likalla on leegot suussa vaikka seiskat puuttuvatkin. Nohevasti päättelen, että seiskat ovat jotain takimmaisia rautahampahia. Niitä vielä odotellaan ja sitten katsotaan taas uudelleen tarvitseeko oikoa vai asettuuko veikkausrivi omaan ruotuunsa ihan issekseen.

Kellokin riuhtoi jo pitkällä iltapäivässä kun vihdoin pääsin jatkamaan aamiaistani. Ei näillä syömisillä ja ruokatavoilla päästä kyllä muuhun kuin letkuruokintaan. Verensokeri kumisi onttoutaan ja kun se sitten aikanaan humahti normaalilukemiin, iski ankara väsähdys.

Tuo on asia, jossa on pakko skarpata entisestään. Ruokapäiväkirjahan jo kertoi karua tarinaa siitä, että en a) syö säännöllisesti b) syö riittävästi. Ja illalla en enää saa kurkusta alas kuin korkeintaan jonkun rahkan tai juustonpalan. Ilmankos hetkittäin on pinna kireänä.

Satoa kyllä piisaisi syötäväksi saakka vaikka jotain tappioitakin on kirjattava. Perunan laatu on tänä kesänä mitä on. Emme ole vielä  nostaneet koko satoa, on otettu mikä on tarvittu ja muut pysykööt vielä vähän aikaa mullassa. Sipulit olivat sateiden jälkeen ns. juoksevassa muodossa ja valkosipulin suhteen olen täysin kädetön. Satoa ei kannata mainita. Onnettomia pikkunupikoita joilla ei voi heittää edes harakkaa. Ei lennä. Liian köykäinen.

Yrttejäkin riittää sekä omiin että hevosten mahdollisiin tarpeisiin. Lampaille on tehty minttukimppuja.
Enkä voi vältellä mielikuvaa minttumarinoidusta lampaasta... mmmmh.

Omenaa kyllä on ja porkkanat ovat pulskia. Hevosten eväät on turvattu.
Tallikoiraharjoittelija pääsi tänään iltapuurojakeluun ja voi jestas mikä tohina oli taas päällä.

Nassen salapalkka on kuivien leivänpalasten lisäksi satunnainen pala porkkanaa tai lipaisu melassikauhasta. Pentu hoksasi oitis melassin ja pellavalimapuuron riemut ja olisi sukeltanut hevosen puurokuppiin. Se on varmaan sisäänrakennettu ominaisuus noihin pikkupiskeihin. Ahneus ja persous talliherkuille. Lantapallot, kavion vuolujätteet ja muu ryönä uppoaa noihin rekkuihin kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin. Pellavalimapuuro on kuitenkin ykkösherkkua.

Kaurakin on maistettu. Pitäähän niin herkkämahaisilla kapistuksilla kuin hevosilla olla esimaistaja. Ainakin tässä hovissa.

Yritystä ei pennulta puutu. Eikä rohkeutta. Josta muistankin: pennun vakuutus. Se on todellakin syytä pitää ajantasalla. Jotenkin uskallan veikata, että eläinlääkäriä tarvitaan tämän härvelin toilausten takia muuhunkin kuin rokottamaan.

Päivä oli sään puolesta kaunis ja lämmin. Juuri sellainen ihana alkusyksyn päivä, viimeiset vihreät ennen ruskaa. Eilen näin kahdeksan valkean joutsenen lepattavan kohti länttä ja isompaa vettä. Sinne ne menevät, talven alta karkuun.

Ja talven kylmyys huohottaa jo niskaan. Ensin tulevat sateet ja sitten kylmät. Brrrrh.

Hevosillakin on jo villahousut, Soosi näyttää ihan leluhevoselta ja Tösse muuten vaan pöhköltä. Onneksi ette näe minua. Peetun nuolemat ripsivärit vinksallaan väsyneellä naamalla. Hieman roikahtanut olo. Toivon sen korjaantuvan yön aikana (ihme!!). Pyydän paljon.

Hehkeää perjantaita sinulle, missä lienetkin.