Hevonkusimunat

Ei tullut meille silkkitipuja, ei ainakaan vielä.
Hattarapään uuttera ja perusteellinen haudonta tuotti viisi tuhatvuotiseksi munaksikin luonnehdittavaa tummanpuhuvaa munaa, ei tipuja eikä pikkujalkojen piiperrystä. TiuTiu saa mellastaa pikkuväen osaston juniorina vielä hyvän tovin.

Vanha kunnon silkkikukkomme, Gaddafi taitaa olla hommansa hoitanut. Mutta ei silti saa mennä, kyllä meille yksi joutomies mahtuu. Olkoon niin kauan kuin henki kulkee, otetaan sitten jostain tuore kukko ja odotellaan Olgan ja TiuTiun hautomisvietin syttymistä.

Pikkuisen googlettelin tuhatvuotisia munia ja niitä ilmeisen osuvasti nimitetään myös otsikon mukaisesti hevonkusimuniksi. Haju on juuri niin hirveä kuin kuvitella saattaa. Eilen keräsin munaset pois ja aiheutin pikkuisen heltantutinaa Hattarapääparalle. Poopotti aikansa ja unohti sitten kun hoksasi kaurakipon. Siinä meillä varsinainen kanaemo.

Sehän oli sama Hattarapää joka toissakesänä hautoi tarmokkaasti ja alta löytyi tipun sijaan kivi.
Ei ole penaalin terävin kynä meidän Hattarapäämme, ei ollenkaan.

Tänään isojen kanojen osastolta löytyi taas yksi vanhan liiton tehotyttö hengettömänä. Osaisin jo odotella, muninta on loppunut aikaa sitten ja vielä niitä viisi taitaa kanalassa pyöriä. Yleensä henki lähtee luonnostaan kun muninta loppuu. Vainaita saa kiikuttaa ketunpolulle ennen kesää vielä useampaan kertaan.

Iso-J kiikutti samassa kuormassa kanasen kanssa luonnon kiertokulkuun Hattaran hautomat munat. Ja yksi muna posahti atomeiksi kuljetuksen aikana. Käry oli ollut silmiäkirveltävän mätäinen.
On todella kiinalainen juttu millä niistä saadaan aikaan suuri kulinaristinen makuelämys. Noh, kiinalaista viisautta olen tottunut ihmettelemään monessa muussakin asiassa enkä tohdi tätäkään asiaa enempää arvostella. Kun en tarkemmin asiaa tiedä.

Pahalta haisee ja maistamatta jää.

Isojen puolella on enemmän tiputoiveita. Siellä on nyt yksi kiuruveteläistyttö lyyhistynyt pesään hyvin pontevan näköisenä, meinaa istua seuraavat kolme viikkoa. Alta löytyi tänään 5 munaa, seassa yksi valkoisen kanan muna ja loput näyttivät olevan pikavilkaisulla maatiaisen munia. Koska meillä on vetreä savolaiskukko isäntänä, toiveet omista puhdasrotuisista tipuloista ovat tämän haudonnan suhteen korkealla.

Huomenna pitää merkata valitut munat ja jossain vaiheessa tiirata niitä magliten valon avulla, pitäisi näkyä alkio jos on hedelmöittynyt muna.

Pientä jännää siis kanalassakin. Toivoa sopii, etteivät kaikki kiuruveteläisnuorikot ryhdy yhtä aikaa haudontapuuhiin, tässä olisi munukoillekin tarvista. Minä kun taidan olla niin hellämielinen, etten tohdi toisten pesänrakennuspuuhia ja mammavaistoja ryhtyä estelemään. Kana on luotu munimaan. Ja hautomaan.

Jossain vaiheessa on kuitenkin syytä kovettaa luontonsa ja yksinkertaisesti kerätä munaset pois kanojen alta. Eihän niitä tipuja ylenmäärin tarvita ja kukkopoikien poislaitto on aina niin häijyä puuhaa.

Muilta osin päivä oli tavallinen tiistai.
Tuntuu niin kummalliselta kun lämpöasteita on +2° ja vasta oli pakkanen, oikein kunnon pakkanen. Onneksi lumi ei näytä heti sulavan pois, eihän sitä kuraa ja rapaa kestäisi millään.

Ei tämmöisessä talvessa ole kyllä mitään järkeä. Olkoon seuraava taas kunnon talvi, lumineen ja pakkasineen. Tämä eurooppalainen versio on jotenkin niin laimea ja mitäänsanomaton.

Sairauslomat on nyt näiltä osin istuttu ja vähitellen saisi palailla arkirutiineihin. Hissukseen olen vielä ottanut, isoimmat kantohommat hoitaa Iso-J edelleen, en viitsi rassata keuhko-osastoani turhaan. Antibioottikuuri loppui ja nyt vähän jännätään palautuuko vastustuskyky ennalleen vai vieläkö kohtalolla on joku moukari valmiina meikäläisen vähäistä ilmestystä varten.

Ei olisi väliksi. Näin on aivan hyvä.

Keskiviikkoa kohti, missä lienetkin.
Jos olet maistanut otsikon herkkua, jaa toki kokemuksesi kanssani. Olisi mielenkiintoista tietää millaista se on.

Puupää

Älkääs nyt huolestuko, en ole melkein perinteiseksi muodostuneella sunnuntaivisiitilläni paikallisessa sairaanhoitopalvelujen keskittymässä. Ihan kotosalla ja ihmeen käypäisessä kunnossakin.

Eilisen päivitykset jäivät tekemättä ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että en saanut sen vertaa läppärin syrjästä kiinni, että olisin päiväkirjamerkinnän tehnyt. Koska Perilliset…

Aamulla olin Iso-J:n aputyttönä tallissa, sain ihan itse loimittaa ponistimet ja taluttaakin Töttiksen pihalle. Sieltä luikahdinkin tunniksi takaisin vällyihin, se on nimittäin vähintään tunnin huili lääkkeiden otosta joka tarvitaan elpymiseen, tuhteja troppeja kun ovat. Pää on ihan purua ja pölyä, poikkeuksellisen tiiviisti pakattuna ja kuivana.

Yleensähän minulla tuppaa korvien välys olemaan joko homeessa tai umpijäässä. Tai ainakin hölskyy.
Siinä mielessä mielenkiintoisia nämä kemialliset ihmiskokeet joissa ihan itse voin todeta eri antibioottien ja särkylääkkeiden hassunhauskat yhdistelmät ja niiden vaikutukset.

Reilun tunnin huilin jälkeen (nukuin kuin possu) muuntauduin kaupunkikelpoiseksi ja karautin ihmisten ilmoille. Oli mukava tavata kuntoryhmän tiimiläiset ja kuulla muiden kuulumisia. Omat kuulumiseni kuittasin, että kaksi hienoa juttua on odotettavissa, Islannin reissu ja huhtikuussa se huoltohomma.

Pikkuisen kaihoten kuikuilin salin vempeleitä ja vitkastelin lähtöni kanssa. Olisi niin kovasti tehnyt mieli jäädä… ja edes vähän puristella levytankoa. Ei, minä kovetin mieleni.

Ensi viikolla aloitan, varovasti!

Edellisessä postauksessa taisin mainostaa niitä fine dining -yritelmiäni. Kuvankin lupasin. Ja kuten kuvasta näkyy, eipä ole maailma minussa food stylisistiä menettänyt. Hyviä ne kuitenkin olivat ja ilmeisen rujosta ulkomuodostaan huolimatta (tai juuri siitä johtuen) ne katosivat pöydästä salamana.

Esikoisen taiteilemasta kakkukääryleestä ei kuvia sittenkään otettu, stupid me!

Tänään on ollut rauhallinen villasukkapäivä. Hevoset pääsivät hankihumpille, minä tosin pakenin yrjövadin kanssa yläkerran pimeyteen lepyttelemään ohimoja kolkuttelevaa migreeniä. Mistähän sekin ärtyi? Onneksi ei iskenyt päälle vaan sain lääkkeen pidettyä sisälläni niin kauan, että se ehti vaikuttaa.

Sen mitä toivuttuani ikkunasta katselin, oli komeaa katsottavaa. Sörsselsson askelsi niin upeasti ja reippaasti, että olin kerrankin mykistynyt. Oli kuulema pikkuisen turhan paljon nojannut kuolaimeen, mutta vauhti pysyi aisoissa ja Nuorimmainen kyydissä. Siinä vaiheessa kun maakellarin takaa pomppivan kypärän pomppu muuttui rullaavaksi, tiesin heti askellajin vaihtuneen laukaksi. Ja kyllä, Poni Sörsselsson laukkasi, Nuorimmaisen hymy valaisi naapuripitäjänkin.

Lumi pöllysi ja Dynaaminen Duomme humputteli iloissaan. Töttis kävi tallustelemassa pelloilla, välillä etelässä välillä pohjoisen puolella. On ihan huippumahtavaa, että naapurimme on yhtä innoissaan hevosteluista kuin hevosetkin ja Töttis tykkää talsia kiireettömässä tahdissa. Näytti siltä, että molemmilla oli rentouttavaa.

Ja tämänkin muistin. Kuva ei ole aiemmin julkaistua kummempi mutta tämä linkki vie teosten alkulähteille.

Pikaisella selauksella löysin yhden teoksen 'vanha tamma hunningolla' ja se puhutteli. Kuin myös pari muutakin teosta. Yllättäen monen kuvan edessä joku tietty ihminen nousi mieleeni. Joten nyt taitavat merkkipäivälahjat olla hankkimista vaille valmiita.
Kiitos vielä kerran Jukka & Katariina käynnistänne ja muistamisesta.

Alkava viikko tuo mukanaan leudommat kelit ja tämän hetkisen tiedon mukaan vain maltillisesti lumisateita. Kalenteri näyttää vielä mukavan tyhjältä, toki otan nyt toivuttuani Perillisten kuljetukset vastuulleni. Torstaina olisi taas ratsastustunti Keski-Karjalan kunnailla.

Lauantaina muuten satoi ihan vimmatusti, kaupungista ajelin kotiin jonon jatkona huimaa 60 km/h ja yritin nähdä valkoisen muurin takaa edellä ajelelevien takavaloja sekä lukea muiden tielläkulkijoiden ajatuksia. Mitähän sekin pönttö meinasi kun moottoritien päättymismerkkien jälkeen päätti lähteä sokkona ohituskaistalle kuittailemaan meitä jonossa ajavia? Onneksi moni älysi hiljentää vauhtia vielä entisestään ja se pösilökin pääsi ilman kolhuja takaisin jonoon, siellä kun oli vastaantulijoita ihan samanlainen jono.

Pari kertaa sain minäkin painaa jarrut pohjaan ja toivoa, että pito löytyy ennenkuin kolahtaa. Onneksi löytyi.

Monta peltikolaria ja tieltäsuistumista oli kuitenkin päivän aikana tapahtunut mutta onneksi vahingot rajoittuivat lähinnä peltiin ja muovipuskureihin.

Tälle illalle ei tämän kummempia. Lötkyilen edelleen puupäänä tuvan soffalla ja yritän vajuttaa luettavien lehtien pinoa matalammaksi.

Huomisesta se sitten lähtee, arkinen tallustus kohti kevättä.

Mukavaa illanjatkoa ja viikon alkua, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Ihminen ei ikinä opi. Niin monta kertaa kun olen jo tähän saakka raportoinut chilin kirvellyttävistä vaikutuksista, kaipaan näemmä kuitenkin vielä lisäoppia. Käsiä ei voi pestä kylliksi tarkoin, olisi syytä käyttää hanskoja noita kotikasvatettuja pippureita käsitellessä. Nytkin vasen silmä punoittaa ja kirveltää. Ja minä vain äkkiä hipaisin...

Puuhevosen vuosi 2014

Hevosen vuosi 2014

Vihreän Puu-Hevosen vuosi alkaa 31. tammikuuta 2014. Puu on elementtinä kiinalaisessa astrologiassa lämmin, antelias ja yhteistyöhaluinen - tämä kertookin elämäniloisesta laajenemishalujen vuodesta, jota onnelliset sattumat värittävät. Vuosi 2014 on siis oiva vuosi matkusteluun ja yhteisöllisiin tapahtumiin. Puu-Hevosen vuosi palkitsee myös rehelliset mielipiteet, kärsivällisyyden ja kurinalaisen ajattelun, on aika tehdä nopeitakin muutoksia ja tavoitella omia päämääriä uusiin, hyödyllisiin tilaisuuksiin tarttuen. Vuosi saattaa tuoda eteen monia risteyksiä, jolloin rohkeus, joustavuus sekä omintakeiset ideat ovat työkaluja tulevaisuudessakin kestäviin ratkaisuihin. Hevonen rakastaa myös vapautta, joten nyt jos koskaan kannattaa palata luontoon, nauttia ehkä vaihtoehtoisista elämäntavoista ja niiden tuomista seikkailuista! Kiinalaisen astrologian mukaan Hevosen vuosi päättyy 18. helmikuuta 2015 muuttuen siten 19. helmikuuta 2015 Vuohen vuodeksi.

Sitä minä vaan itse Tulihevosena jäin miettimään, jotta kannattaako tässä vetää torkkupeitto korville ja ajastaa seuraava herätys vuoden 2015 alkuviikoille?? Meinaan ei taida enää kroppa kestää tulen ja puun taistoa, tietäähän sitä tollompikin miten siinä käy.

Hieno teos, huonosti kuvattuna

Esikoisen kummisetä ihanan vaimonsa kanssa tuli visiitille Perä-Kurjalaan ja karauttivat ensimmäiseksi Torpalle kummityttöään juhlimaan. Lahjakääreestä paljastui huiman hieno ja koskettavan kaunis teos. Kuva on todella ankeaa puhelinkameralaatua (ihan kuin minun kameraversioni kummempia olisivat) eikä todellakaan tee oikeutta itse taululle. Yritän huomenna paremmassa valossa ottaa paremman kuvan. Yritän.

Esikoinen värkkäsi eilen Äitikullan kanssa piiiiitkän kääretortun ja täyttivät sen oman maan mansikoilla yöksi mehustumaan. Tänään Teini Ihan Itse vatkasi ja pursotti jäätävän nätit kermakoristeet ja taiteili muut hilppeet teoksen päälle. Vain pikkuinen 5 cm:n pätkä jäi syömättä, huitaistiin käkättimiin ihan yhdellä kahvituksella. Oli siis hyvää. Erittäin hyvää.

Minä väkersin karjalaiset fine dining -suolapalat *tyrsk* jotka ihme kyllä ulkonäöstään huolimatta upposivat juhlaseurueeseen kuin … no ne hohtimet sinne kaivoon. Meillä on ollut käsittääkseni kaikilla Esikoisen synttäreillä (14 kpl) erilaisia versioita Väinämöisen palttoonnapeista ja niiden täytteistä. Tänään tarjolla oli Väinämöinen meets Mediterranean -versio (serranokinkkua, aurinkokuivattuja tomaatteja, piparjuurituorejuustoa ja parmeasanlastuja) sekä Väinämöinen feat. Lax -versio jossa ennalta-arvattavasti valkosipulituorejuustoa, kylmäsavulohta, limeä, yrttejä ja kurkkuhunnutus.

Lisäksi Mummon pullaa. Ja kahvia. Autolla kun olivat niin ei paukkukorkkijuomilla läträtty. Jätettiin kesään ja lomaan.

Mitä kahviin tulee, uusi suosikkini on Löfbergs Lila. Jukoliste siinä on kahvin maku nätisti kohdallaan, perusjuhlamokka on ihan pahvia sen rinnalla. Joka joulu löydän takuuvarmasti yhdestä joulukorista Löfbergs Lila -kahvipaketin ja aina ilahdun yhtä paljon. Kyllä siskolikka tietää.

Niin paljon en ole jaksanut vaivaa nähdä, että olisin selvittänyt mistä sitä saa ostaa, varmaan Siwasta. Mutta minä tykkään ihan hullun paljon sen mausta. Tammikuu on minulle hyvänmakuisen suodatinkahvin kuukausi. Herkutella jos tahdon, pöräytän mutteripannulla Lavazzat.

12.02.2012

Päivä muistutti ihmeen paljon muiltakin osin tavallista perjantaita. Kyyditsin aamulla Nuorimmaisen kouluun, edellisestä viisastuneena otin lääkkeet vasta autoilun jälkeen. Ja kaaduin takaisin sänkyyn pariksi tunniksi. Ihmeen hyvin jaksoin kuitenkin jolkotella jalkeilla, tuvassa lähinnä pyörin mutta kuitenkin. Eikä rinnassakaan poltellut enää niin pahasti. Vatsa alkaa hajota antibioottien runtelemana, täytyy huomenna piipahtaa hakemassa rohtokaupasta helpotusta, Titan ohjeet muistilapulla.

Heinäkuormakin notkui pihaan ja nyt on taas hyvät heinät. Hevoset saivat heti maistiaispaalin syynättäväkseen ja näytti kelpaavan.

Näkyy olevan jokavuotinen riesa kun kuivaheinän kanssa pelaa, että tammikuussa alkaa olla huttua ja suttua yhden jos toisen isännän tarjonta. Nyt tuli hyvää tavaraa. 

Päivä oli aurinkoinen ja kylmä, rapsakka -23° kirpeän tuulen säestämänä piti huolen siitä, että tyydyin ihan sovulla ihailemaan kaunista ja kirkasta päivää Torpan ikkunoiden lämpimämmältä puolen.

Ihan mukava tammikuinen perjantai. Alkavaa kiinalaista uutta vuotta sen ihmeemmin juhlimatta siirryn petiin. 
Aamulla piipahdan ihan itse ajaen kaupungilla, meillä on salilla tiimitapaaminen johon osallistun tälläkin kertaa siviilit päällä. Treenikassinkin jätän kotiin. En minä lähe, en. Vielä on lääkekuuria puolet jäljellä joten ihan turha lähteä kikkailemaan. Omaan leukaanhan se semmoinen kikkailu aina osuu.

Mukavaa illanjatkoa ja viikonlopun alkua, missä lienetkin. 

Tällä asenteella Puuhevosen vuoteen...

PeeÄäs: minä oikeasti yritin säätää fonttia ja sen kokoa … tuossa näkyy olevan viisi välilehteä auki eikä yhdelläkään ole oikea fontti eikä sen koko :(

Valoon, aurinkoon!

Tänään se koitti. Tilaisuus livistää Torpasta ulos.
Iso-J nukahti ansaituille päivänokosilleen ja minä hiippailin kameran kanssa ulos. Vedin varovasti henkäyksen (keuhkot vain puolilleen) raikasta pakkasilmaa, pienhiukkasista viis veisaten.
Tuoksui raikkaalta, tuoksui talvelta.

Paras juttu oli kuitenkin kullanpunainen pallukka etelän suunnalla. Siristelin silmiäni kuin se kuuluisa murmeli joka joutuu ennustamaan talven päättymistä. Parin päivän päästä Groundhog Day'n merkeissä hätistellään murmelit pesästä ja katsotaan näkyykö varjoa.

Meidän pieneläimistämme Nasse muistuttaa eniten murmelia, joten heristelen pierunhajuista koiraa kohti taivasta, ihan vaan koemielessä. Raportoin tuloksista 2.2., virallisena Murmelipäivänä.

No niin. Tänään paistoi aurinko ja sehän meinaa henkeäsalpaavan kirkasta valoa. Yritin jahdata komeita varjoja mutta enhän minä niitä enää muistanut kun sokaistuin valosta.

Ihana valo! Talven valo! Kevään tuoja!

Hiippailin salaa lampolan ylisille etsimään styroxia ja jätskikippoja, tiedän niitä jossain siellä olevan.
Iso-J on kuitenkin niin tarmokas varastoija, että pakkaa kaiken vähän turhankin säntillisesti. Niinpä kertakaikkiaan löytänyt styroxiosastoamme. Enkä jäätelökippo-osastoa. Molempien tiedän olevan olemassa.

Illalla laitan chilinsiemenet uimakouluun ja jään tuijottelemaan jäätelökupissa killuvaa styroxinpalaa ja pieniä litteitä siemeniä seuraavaksi viikoksi.

Jotainhan sitä pitää olla jännättävää joutavallakin.

Jännää on muutenkin luvassa.
Taisin lupautua erään ystäväni henkiseksi huoltajaksi hänen keväisiin kisoihinsa. Lajia en nyt mainitse enkä vielä tarkempaa ajankohtaakaan, niistä sitten tuonnempana.

Se on tavallaan vastapalvelus ystävälle. Hän oli apunani vapisemassa niissä muutamissa ratsastuskisoissa joissa yritin suorittaa harmonista yhteisliikehdintää Hilpeän Harmaan kanssa pakollisten kuvioiden ajan. Useimmiten tulos oli hylätty väärinratsastuksen vuoksi tai sitten pisteet aivan ala-arvoiset kuskin jännittämisen vuoksi.

Sittemmin opin, että vahvuuteni ovat jossain muualla, kuin hevosen selässä ratsastuskisojen aidatulla areenalla. Ja olen erittäin otettu, kun minua pyydettiin henkiseksi tueksi tuleviin kisoihin. Menen. Jos pysyn terveenä.

Uskoisin kyllä, että kunhan tästä nyt tokenen ja käyn elpymässä saagojen saaren rikinkatkuisissa maisemissa, olen valmiina vaikka mihin. Ja ehkä omakin fysiikka ehtii toipua pikkuisen.

Tammikuu alkaa vedellä viimeisiään. Lunta on maassa hädintuskin reinotohvelin varren verran ja pakkasta parinkympin kahtapuolta, välillä enemmän, välillä vähemmän. Voiko tuon enää savolaisimmin sanoa? Tämmöinen outo pikkutalvi.

Iso-J poikkesi maamiesten tietotoimistossa ja sai tiirata jotain supertarkkaa sääennusteohjelmaa, amerikkalaisten pelit ja vehkeet ovat aina niin reteät. Niiden mukaan kohta puoliin alkava lumisade jatkuu maassamme lähes tauotta koko helmikuun ajan. Eihän nyt ole karkausvuosi? Mites murmelin (ja Nassen) sitten käy jos pyryssä pitää ennustaa? Ei näy varjoa, näkyykö murmeliakaan? Silloin kevään pitäisi murmeliennustusperinteen mukaan tulla nopeasti. Mutta miten kevät tulee nopeasti jos koko helmikuun pukkaa taivaan täydeltä lunta?

Voi tätä elämän jännää!

Synttäriostoksille

Tänään Esikoinen täyttää 14 vuotta. Sai aamiaisen petiin ja kortin ja lahjaksi nettiostosrahaa. Ja laulettiinkin me Iso-J:n kanssa. Laulusta huolimatta sankari näytti kuitenkin sangen tyytyväiseltä ja iloiselta, unenpöpperöisenä ja taas pari senttiä yön aikana venähtäneenä.  Kukapa olisi uskonut, että se Naistenklinikan vesipaljussa pää soikeana, naama sinisenä rääkynyt ruipelo on jo niin iso ja nätti. Ja fiksu. Ja kiva. Ja rakas.

Toivoisin niin paljon valoa ja aurinkoa teinin hetkittäin kovin synkeään maailmaan. Koulussa on ilmennyt murheita, eristämistä ja poissulkemista. Asia viedään eteenpäin Kiva-prosessin mukaan ja tarvittaessa olen valmis istumaan samaan pöytään asianomaisten teinien ja heidän vanhempiensa kanssa.

Jos meidän sukupolvemme ei muuhun pysty, niin ehkä me voimme vihdoin käsitellä koulukiusaamista ja puhua asiasta niinkuin se on. Ja kitkeä sen pois kaikkialta missä se rumaa päätään kehtaakaan nostaa.

Valoisampia aikoja odotellessa, hymyä sinunkin päivääsi. Missä lienetkin!

PeeÄääs:

Näin toimii osuuskaupan väki:

Taas yksi hyvä syy ajaa ohi

Ja koska osa lukijoista ymmärtää 'hyvän' huumorin päälle, tämäkin saa nyt julkaisun:

Saako tälle edes nauraa?

Täydellinen rentoutus by Bro Milton

Eilisen kommentteja kirjoitellessani tuli mieleen ajan henkeen sopivasti istuva islantilainen (!) humoristi Hugleikur Dagsson. Siinä on tyyppi joka tekee vähän Fingerporimaista huumoria. Ja joka uppoaa meikäläiseen kuin ne kuuluisat hohtimet kaivoon.

Jotenkin tämä tilanne vaan on niin käsittämättömän outo, nurinkurinen ja täydellisen väärin, että en oikeastaan pysty enää muuhun kuin hihittämään. Toki rohdoilla ja lääkkeillä on oma osuutensa tähän mielialaan ja yleiseen hilpeyteen. Minä nyt en kuitenkaan ole pohjimmiltani murehtijatyyppi vaan uskon enemmänkin vanhaan kunnon ajopuuteoriaan, asiat menevät just niin niinkuin niiden pitääkin mennä.

Tälle sairastelulle minä en kyllä keksi minkäänlaista perustelua. Onko tämän nyt tarkoitus opettaa minulle nöyryyttä terveyden edessä, kykyä olla kiitollinen terveistä päivistä vai osoittaa, että älä akka yhtään luule, iskee se tauti sinuunkin ja tarvittaessa ammutaan kovilla jos et muuten usko. Mitä? Häh?

Kun on saanut syntymälahjaksi vinkuran selkärangan ja alatirämät sisuskalut, sitä on jo oppinut arvostamaan kroppansa kanto- ja kesto- sekä sietokykyä ja kaikin tavoin pitämään sitä niinkuin ainutlaatuista kapistusta täytyy pitää, huolella ja arvostaen.

Sukurasiteena on perinteiset sydän- ja verenkiertoelimistön sairaudet ynnä valikoiden periytyvä epäsosiaalisuus. Perin vaivaista ja hankalaa väkeä löytyy sukupuusta joten ei tässä liikoja luulla. Kunhan nyt yritän omaa elämääni pikkuisen mukavammaksi tehdä, sekä itselle, että kanssaihmisille.

Niin jotta se joka sieltä taivaasta niitä kuumia kiviä meikäläisen niskaan viskoo, lopeta! On jo tullut selväksi pointti! Kiitos. Ja pitkä nauru perään. Nyrkkiäkin heristän!

Puuha-Pete kaiken särkee

Olo alkaa ihme kyllä pikkuisen helpottaa. Eilen kävin piikki-iitalla verikokeissa, CRP oli enää 110 joten antaa mennä kun on alamäki vaan.

Illalla alkoi myös se piikkilankapirujen räkiminen, olisin ottanut kuvan yhdestä ysköksestä mutta jätin kuitenkin ottamatta. Oli ruma kuin ajokorttikuva.

Tänään olen ollut jalkeilla jo pikkuisen pidempiä jaksoja. Iso-J kantoi (aamutallin jälkeen ennen Jyväskylään lähtöään) sisään uunipuut, joten huolehdin ihan itse Torpan lämmityksestä.

Nuorimmainen tahtoi tehdä sämpylöitä, joten notkuin jalkeilla ja ohjeistin.
Hevoset kaipasivat rapsutusta, käppäilin portille ja rapsutin.
Sulake paloi, hiihtelin tolpalle ja vaihdoin sulakkeen, valkeus tuli.

Ja kyllä minä nukuin reilut päiväunetkin. Netti jumitti pitkään ja hartaasti joten ei ollut muuta tekemistä kuin laskea kattohirsiä, siis nukahdin.

Illaksi ei juurikaan muuta ohjelmaa kuin kellokallena toimiminen. Huomenna Esikoinen täyttää muiden Millennium -ipanoiden tyyliin 14… miten se on mahdollista? Nyt jo?

Elämä on ihmeitä täynnä. Ja useimmille on parasta nauraa. Naura sinäkin, missä lienetkin

Kaiken voi tehdä toisin...

… Kiitokset Hakkeriystävälleni Titalle tuuraamisestani. Kyllä susta hyvä Vara-Hirnakka tulee.

Sosiaalinen paine kävi jo niin mahtavaksi kaikkien medioitten ja meedioitten välityksellä, kotikuoron säestäessä, että annoin periksi ja lähdin näyttämään raihnaista tomumajaani jo niin tutuksi tulleelle sairaalanmäelle. Tällä kertaa mentiin ihan matalalla profiililla, omalla autolla.

Olivat ne sieltä jo aiemmin Iso-J:tä ohjeistaneet, että potilaan kunnon mukaan pitää tehdä päätöksiä hoitoon hakeutumisesta.

No, potilaan kunto taisi olla jo kaiken loogisen päättelykyvyn tuollapuolen joten sunnuntaina tuli lähtö.
Kaikenkaikkiaan keräsin neljän suoran: streptokokki a (angiina), poskiontelontulehdus, korva(käytävän/välikön/jonkun)tulehdus sekä pneumokokki eli keuhkokuume. CRP oli ihan hienosti 221, kuumeen hissatessa alilämmöstä yli neljään kymppiin.

Diagnoosissa lukee kuitenkin tuntemattoman bakteerin aiheuttama keuhkokuume. Ja nyt kyllä ihan pikkuisen voisi luulosairaampi miettiä tuota sanahirviötä tuntematon bakteeri. Kuulostaa x-files -asioilta. Mitenniin tuntematon? Miksi sitä ei voi yksilöidä? Onko lääkitys (2 antibioottia) nyt varmasti tähän tuntemattomaan tepsivä? Minä en tykkää tuntemattomista bakteereista. Mikälie aivomato tai sielunsurkastajabakteeri.

Olo on kuitenkin hutera, mutta ehkä piirun verran parempi kuin sunnuntaina. Kurkku on ihan tolkuttoman kipeä vieläkin ja kaula on turvoksissa kuin Miss Piggylla.  Kuumetta ei käsittääkseni ole enää, ainakin ne leukoja louskuttaneet viluhorkat ovat kadonneet eikä hikikään valu valtoimenaan.

Niin että tässä sitä nyt sitten taas ollaan. Titan mainitsema Potutus Maximus on omaa luokkaansa. Tämä joutenolo ja väkisinmakuu ei tee hyvää tämän ihmisen korvienvälykselle.
Ulkona olisi hieno sää mutta minä makaan koiravartiossa sohvanpohjassa. Koirilla on aseistuksena entistä tehokkaammat taistelukaasut joita tussauttelevat ns. varoituslaukauksina säännöllisen epäsäännöllisesti.

Kiitos kaikille aiempiin postauksiin kommentoineille, olette kilttejä ja huolehtivaisia. Ja minä tyhmä jääräpää.

Tervetuloa uusille lukijoille, ainakin Kaisun minä bongasin jo.

Tärkeitä huomioita sairasvuoteelta

Torpan Armo - potilaspaikalla C

Torpan Armo on tukevasti paikallisen hospitaalin potilaspaikalla C. Onneksi ihan "lastentaudeissa" vain, poskiontelot ja korvatulehdus pisti tulehdusarvot kunniakkaasti uuteen ennätykseen. Labrassa olivat antaneet aplodit kuukauden parhaalle tulokselle :) Vitutus Maximus lienee hankalimmin lääkittävä vaiva. No Hirnakka on taas aitiopaikalla tarkkailemassa elämää vähemmän himotusta näkövinkkelistä.

Olkoot tropit tehoisat ja kotiutus pikainen. Täytyy tosin tunnustaa, että olin eilen niin huolissani että turvauduin jo selän takana vehkeilyyn tekstaamalla Iso-J:n kännykkään toimintaohjeita Hirnakan hoitoon toimittamisen osalta. Joillakin on vain niin kirotunmoinen sisu, että ei aina terve järki... * viheltelyä *

Pitihän tuo kokeilla miten tänne saa kuvankin lisättyä...
Valoa päivääsi, aurinkoa elämääsi ja iloa tulevalle viikolle! Pekut tanaan että sopiva antibiootticocktail häätää inhat streptokokit ja peneumokokit kohti sinistä taivasta. Tai maan alle. Whatever.

Kunhan taas toivomuskaivon äärelle pääsen, niin investoin koko euron ja toivon että Hirnakan vastoinkäymisten jatkumoon tulee tukevasti taukoa.

Terveisin Tita - taas stunttina linjoilla :D

Asteita

Asteikolla nollasta kymppiin, tämä on katsantokannasta riippuen nolla tai kymppiplus. Onhan tämä kierrätyksen ja ekoilun huipentuma, kun penskat kasvavat pottaiästä pois, voi pissapotan siirtää sujuvasti vessasta astiakaappiin ja muuntaa sen boolikulhoksi. Tai sitten ei.

Olisinpa totisesti halunnut nähdä sen juhlapöydän, jossa boolia äyskäröitiin tästä 'boolikulhosta'.
Kuriositetin vuoksi olisin vaikka voinut ostaakin tämän kapistuksen ja säilöä jälkipolville opiksi ja ojennukseksi. Mutta en kehdannut. Pitkään piti odotella, että käytävällä tuli sopivan hiljaista niin, että sain vaivihkaa pari kuvaa räpsäistyä.

Olisihan se hauskaa pikkuisen lyödä lapinlisää Perillisten kuumottamiseen ja kertoa vaikkapa heidän häissään, kuinka tämä 'boolimalja' on kulkenut perheessämme vuodesta 2000 saakka ja on tärkein perintökalleutemme. Voisi anoppia yskittää :D

Kuvatkin otin ihan siitä syystä, että kukaan ei ikinä uskoisi tätä tarinaa todeksi. Paikalliset menkää itse ihastelemaan, samalla ständillä on kaikkea muutakin uuden elämän saanutta tarvekalua. Uusi nimi, uusi hinta.

Pakkasasteet tänään olivat sen verran hyytävät niin meillä kuin Keski-Karjalassakin, joten Perillisten ratsastustunti siirrettiin sovulla sunnuntaiksi. Silloin pitäisi olla säädyllisemmät lukemat mittarissa.

Omat asteet kohosivat kuumeeksi. Aamulla tallihommien ja Perillisten kouluunlähettämisen jälkeen ryömin takaisin vällyihin ja päiväpeitonkin alle palelemaan. Oli verkkarii, oli hupparii, oli pitkähihaista t-paitaa ja oli villasukkaa. Ja silti tärisin niin, että leuat louskuttivat. Päivän mittaan olo vaihteli jäätävästä kylmyydestä tuskaisen kuumaan ja kurkkukipu, korvasärky ynnä päänkivistys viimeistelivät päivän mielialan. Pakkasella sekin.

Älkää kysykö mistä minä tämän typerän kuumeen nyt sain, en tiedä. Eikä kuume kertonut mistä tuli.

Eilen uutisoitiin suomalaiskeksinnöstä joka kertoo ihmisen syntisyysasteen kuivuneen veren väristä. Paha tulehdustila kertoo täysin rapautuneesta moraalista. Noh, minä olen vain vähäinen pienyrittäjä, en asianajaja joten ehkä vereni ei ole (vielä) niin valkoista kuin tosisyntisillä.

Onneksi kaapista löytyi tuhteja painkillereitä ja lääkärin neuvoa noudattaen otin sekä parasetamolin että ibuprofeiinin. Ja join järkyn vahvaa inkiväärin liotusvettä, kuumana, kurjuuden maksimoimiseksi terästin sen tuplamäärällä vihreää teetä. Pahaa mutta tehokasta.

Kurkku taisi palaa karrelle mutta ei se mitään, parempi palovamma kurkussa kuin takiaiset. Tai pätkä piikkilankaa.

Onneksi olen ollut sen verran tolkuissani, että olen pystynyt pätkittäin lueskelemaan tätä matkaopasta. Mahdottoman mielenkiintoinen ja hauskasti kirjoitettu.

Olisi toki hauska lukea Madventures -kaksikon näkemys viikinkien maasta, mutta ehkä siinä syötäisiin parit valaansilmät liikaa minun makuuni ja ryystettäisiin liikaa paikallista pontikkaa. Ja tanssittaisiin transsissa maahisten kanssa.

Mikään noista vaihtoehdoista ei välttämättä ole poissuljettu jahka perille päästään. Ollaan sitä Nempan kanssa kaikenlaista nähty hevoskisoja kiertäessä.

Pontikan jätän väliin. Nyt ja aina.

Päivä meni siis jokseenkin alle arvostelun. Nyt aion doupata yhden viinilasillisen, nakata pari buranaa käkättimeen ja sitten unta. Kissat mouruavat ja mellastavat jo nyt siihen tahtiin, että purkamatonta höntsäenergiaa riittää yön pitkiksi tunneiksi. Siksi tarvitaan tuhdit unenvarmistimet.

Justiinakin heräsi hoipparoimaan tupaan ja Torpan Pojat katsovat sen touhuja ällistyneinä. On se jo niin kurja esitys kissaksi, ettei taida enää kevättä nähdä. Silloin kun valvoin unettomia öitä heti leikkauksen jälkeen, sain seurata aitiopaikalta Justiinan yöelämää. Se on niin sekaisin, ettei taida itsekään tietää mistä on tulossa ja minne menossa.

Huomenna on onneksi jo perjantai. Jotain pakkoliikkeitä kaupungin suuntaan olisi kyettävä tekemään mutta vain minimi. Vain ja ainoastaan minimi.

Tämä viimeinen kuva menee Titalle jossa muuan Hattara-kissa alkaa olla kevätvillissä. Tai kuumeessa, ihan miten vaan. Kissojen ja ihmisten kuumeet ovat (onneksi) sangen erilaiset…

Mukavaa perjantaita! Varo maahisia, missä lienetkin.

Johan lykkäs

Johan lykkäs ja pukkas… tänään oli katsottava totuutta silmiin eikä se ollut kivaa katsottavaa.

Aamulla riipaisin ihokkaani ja esittelin selkäni kuntosalin Isännälle, kierojen selkien erikoismiehelle ja vaivaisten auttajalle. Hän otti pari kuvaa.

Kuva oli karua nähtävää. Kieroa ja vinoa katsottavaa. Pahaa teki. Ja minä kun niin luulin, että selkä alkaisi muistuttaa vähitellen ihmisolennon selkää. 

Lohtua toi se tiento, että liikkuvuus on parantunut ja oikeastaan vain yksi nikama on arvoitus. Röntgenkuva kertoisi onko se pahuksen nikama jo luutunut outoon asentoonsa vai pelkästään jumittunut.  Pitää ottaa ne röntgenkuvat, eihän siitä muuten selkoa ota.

Hän näytti minulle salin puolella muutamia kuntouttavia selkäliikkeitä joista jokainen tuntui pikakokeilullakin sangen työläältä. Ehkäpä ankaran pinnistelyn ja ponnistelun kautta löytyisi jokin toivonmurunenkin saada ruoto suoremmaksi ja tasaisemmaksi.

Oli kiva käydä salilla. Tuttujakin näin ja muutama puolituttukin morjesti, hauskaa että vielä muistavat.

Salilta ajelin Peetun lihapullapussien kanssa sairaalanmäelle, toimintaterapeutti siellä odotteli. Minulle sovitettiin parit rannetuet ja ihmetys oli suuri kun sainkin ne ihan ikiomiksi. Ja ohjeet uusien hakemiseksi sitten kun noista aika jättää. Kappas kummaa. 

Samainen toimintaterapeutti soitteli vielä peräänkin ja kyseli, olisiko jotain apuvälinetarvetta ollut, hän kun unohti kysyä. No ei ole tarvista kepille eikä rollaattorille, minä nylkkään eteenpäin ihan omin kintuin ja veivaan rautaa ja paiskon puntteja ihan itse. Uskon, että niille apuvälineille on ottajia, paljon kipeämpiä kuin minä.

Onhan mulla kotona Perilliset ja Iso-J jos apuvoimia tarvitaan.

Tänään olisi tarvittu aurinkolaseja. On sekin kumma, että ne eivät sitten ikinä ole siellä missä tarvitaan. 

Ajelin seuraavaksi oman kylän terveysasemalle anelemaan sulavien tikkieni poistoa. Ne kun eivät ole sulaneet vaikka leikkauksesta on jo kolmatta viikkoa. Ihme ja kumma, asiani kuunnellut ihminen sanoi, että 'vuota, mie laitan kioskin kiinni ja otan ne tikit pois'. Ja niin sitä mentiin. Kaikki kahdeksan sulamatonta sulavaa tikkiä napsittiin pois. Hoitaja totesi, että oikea kantti vatsan seudulla on vielä turvoksissa, kehotti tarkoin kuulostelemaan tuntemuksia ja ottamaan herkästi yhteyttä jos alkaa kohotella kuumetta, kipua tai muuta vaivaa.

Iltapäivällä ei enää isompia yllätyksiä lykännyt ja hyvä niin.

Värkkäsin Lihataivaasta ostetusta jauhelihasta elämäni parhaan pastakastikkeen ja totesin, että tuore liha on ihan oma lihalajinsa. Taitaa käydä nyt niin, että suojakaasutettuja lihoja ostetaan vain poikkeustapauksessa, muuten haetaan pari kiloa kerrallaan ja pakastetaan annospusseissa.

Päivä oli raikas ja aurinkoinen. Pakkasta kohtuulliset -14° tai jotain sinnepäin. Illaksi ja yöksi taas kiristyy. Ja tähtitaivas, se on upea. Tuskin maltan odottaa, että pääsen sinne saagasaarelle opettelemaan revontulikuvausta.

Iltalukemiseksi minulla on Mondo matkaopas -sarjan ansiokas Islantiteos. Täytyy ostaa omaksi, tämä on kirjaston versio. Mitä enemmän luen, sitä enemmän innostun ja odotan näkeväni ne kaikki ihmeellisyydet omin silmin.

Torstai koitaa ihan pian ja silloin mennäänkin Perillisten kanssa Keski-Karjalan puolelle ekalle ratsastustunnille. Minä tosin vietän aikani tallin lämpimässä kahvituvassa ja annan Perillisten ja opettajan tutustua rauhassa toisiinsa. Eivät ne minua sinne kentän laidalle kaipaa.

Tämmöistä tänään. Nyt voisi vaikka treffata Nukku-Matin ja sulatella selkäasiaa. Kovaa työtä ja raskasta raadantaa on luvassa. Mutta jos maalissa häämöttää symmetrisempi selkä niin se on sitten kaiken työn ja tuskan väärti.

Katsoin muuten Jutan superdieetti -ohjelman. Huikean onnistumisen tämä ensimmäinen kokelas sai osakseen. Olihan sitä lähtöpainoa rutkasti mutta hienolla asenteella hän hommaan lähti ja hoiti finaaliin. Toivottavasti motivaatio on riittänyt ja hän saa elämäänsä uutta sisältöä entisen lohtusyömisen tilalle.

Jep, nyt unten maille. Minkäslaisilla kuljettimilla sinä tassutat, missä ikinä kuljetkaan?

Walks like an Egyptian… en hämmästynyt

Lihakaupoilla

Olen jo pidemmän aikaa 'aikonut' piipahtaa naapurikunnan lihakaupassa. Kuntosalin podarit kantavat sieltä kassikaupalla kananfilettä ja vähärasvaista jauhelihaa, useampi tuttu tankkaa pakkasensa pari kertaa kuukaudessa ja jokainen kilvan kiittelee miten on edullista, tuoretta ja kunnollista tavaraa.

Noh, en usko ellen näe ja eilen pakkasin Äitikullan autoon ja hurautettiin tätä paikkakunnan ihmettä katsomaan.

Olihan siellä läskitiskit priimassa kunnossa ja hyllyt piukassa lihatavaraa. Koirille ja tinteillekin oli omat annoksensa.

Oli hirveä ja poroa, karitsaa, lammasta, villisikaa, sikaa, kanaa, kalkkunaa, nautaa, sikanautaa, palana, siivuna, hakkeluksena, lastuna, jauhettuna, paisteina, valmiina pihveinä ja ruhon puolikkaina. Lisäksi maakunnan mehuja, marjasäilykkeitä ja muita Perä-Kurjalan ruoka-antimia, sienisalaatista ja piirakoista lähtien ja muikkuihin sekä mätiin päätyen.

Vaikka olen osittain tarkoituksella vähentänyt punaisen lihan syöntiä, en silti voinut vastustaa kaikkia lihatiskin houkutuksia.

Mukaan lähti reilu kilo broilerin (jättimäisiä) rintafileitä, reilu kilo vähärasvaista naudan jauhelihaa, puoli kiloa hirven jauhelihaa ja Iso-J:lle hokimiesten grillimakkaraa. Plus vähän sooseja, mausteita ja muita hilppeitä. Rahaa ei mennyt neljää kymppiä. Mielestäni tein ihan hyviä ostoksia. Ainakin kanafileiden kohdalla tajusin, että kilohinta marketin hyllyssä on 12-16 € tuotteesta riippuen, tuolla marinoimattomat maxifileet olivat 8,50€/kilo. Ei paha.

Täytyy opetella ruokamarkettiin mentäessä ajamaan siitä ensin ohi, hakemaan lihat tuolta ja sitten takaisin ruokamarkettiin. Edes kerran kuukaudessa.

Omallakin kylällä toimii jokin lähilihapalvelu, häpeäkseni tunnustan, etten ole sinnekään vielä selvinnyt. Pitää käydä katsastamassa tarjonta. Koiranruokien tehtaanmyymälän sentään vihdoin älysin ja käytänkin säännöllisesti.

Poikkesin tulomatkalla leipomolla hakemassa tuoreen ruislimpun ja tunsin itseni hetkittäin hyväksi ihmiseksi, lähiruoka on lähiruokaa ja tulipa tuettua paikallista yrittäjää.

Ihme kyllä, lihoja uudelleen pakkaillessani en tuntenut äljötystä edes jauhelihan kohdalla. Hyvä, raikas ja tuore tuoksu kertovat minun valistuneeseen nokkaani hyvästä laadusta.
Ja kanafileet, ne todellakin olivat maksikokoa.

Pakkaspäivät jatkuvat. Se meinaa säännöllistä tallaamista Torpan ja riihen välillä polttopuiden merkeissä. Eilen olin nuuka emäntä ja tein ruuankin klapihellalla. Samalla tavalla se broilerivokki siinäkin valmistuu kuin sähköliedellä ja oli mukavan lämmin.

Pakkanen naukui -24° lukemissa ja yöllä oli varmasti vielä kylmempää. Tänään onkin lauhtunut ja nyt satelee hissuksiin pehmoista lumiuntuvaa. Peittää nätisti poikien kusiläntit, mutta ei aiheuta kolahommia saati auraustarvetta. Oikeastaan tämä lumitilanne on melko ideaali, laiskan ihmisen kannalta. Kasveille se ei tiedä hyvää ja voi olla, että mansikkamaa on karua katseltavaa keväällä.

Tälle päivälle ei oikeastaan tämän mainittavampaa, huomenna on salilla tapaaminen selkäni tilanteen tutkimiseksi ja sairaalalla pitää piipahtaa fyssan polilla pohtimassa rannetukiasioita. Yliliikkuvien nivelieni tueksi saanen rannetuet. Aion samalla reissulla käväistä terveyskeskuksen puolella poistattamassa muutaman tikin jotka eivät olekaan sulavia vaan kesto-ommelta.

Oman navan ympärillä siis pyöritään huomenna(kin).
Tämmöistä tänne tänään. Mukavaa tiistaita, missä lienetkin.

Pomppufiilis

Naukuvan tiukka pakkaspäivä suorastaan vaati kipaisemaan kameran kanssa takalaitumelle ja juoksuttamaan koiria jänisten temmellyskentällä.  Niin oli tiuhaan puppebileitten jäljiltä tampattu, että iskemätöntä hankea sai hakemalla hakea.

No, koirat vähän sekoittivat pakkaa ja kuseskelivat tarmokkaasti lumen vähemmän miellyttäväksi jänisten kannalta. Ei niitten tarvitse täällä viihtyä, menkööt tuonne metsälaitumelle jutajaisiaan pitämään. Mulla on monta arkaa kasvia suojaamatta joten pupet ja myyrät pysykööt muualla.

Juuri ja juuri ehdittiin iltapäivän viimeisille auringonsäteille. Päivä on jo ilahduttavasti pidempi, vielä neljältä näkee ilman otsalamppua, superhieno homma! Aamulla seitsemän aikaan itäisellä taivaalla sarastaa, talven selkä taipuu jo vaikkei taittuisikaan vielä.

Kameran esisäädöt jäivät taas tekemättä joten kuvien tekninen laatu ei ole entistä häävimpi. Vasen käsi on niin kylmän arka, ettei kameraa paljoa käpälöidä enää kuvausten aikana. Siksipä laitoin säädöt arpomalla ja annoin sarjatulen laulaa. Kahdesta sadasta kuvasta noin 20 on sellaisia, joita ehkä voi joskus julkaista. Minulla on tunnetusti matala julkaisukynnys joten tässä näitä tulee.

Peetupoika innostui levitoimaan. Ihmetellä täytyy miten se pieni tappijalka pystyy pongahtamaan niin järisyttäviä loikkia. Ja miten se pystyy ilmassakin vielä kiemurtelemaan uusiin ulottuvuuksiin. Ihan outo kapistus koiraksi.

Nassella on puruvoimaa kuin piraijaparvessa, se roikkuu tuommoisessa klapissa kuin punkki. Hullu.

Ei järjen häivää tuonkaan luojanluoman touhuissa, elämäniloa senkin edestä. Jaksoi kaiken hillumisen jälkeen vielä touhottaa agilitytreeneissä ja harjoitella vähän näyttelyhommiakin. Seuraava näyttely lienee vasta Äitienpäivän aikoihin Haminassa, sinne ollaan tällä tiedolla vakaasti menossa. Ja Nasse tietysti mukaan.

Kuten kuvista näkyy, lunta on todella vähän. Normaalina talvena tuohon laitumeen ei mene kuin hevosella ja silloinkin hevonen saa tarpoa hiki päässä, lihaskuntotreeniä parhaimmillaan. Nyt tuohon ei passaa mennä moottorikelkallakaan eli naapurin ylläpitämä latuverkosto on tältä talvelta tekemättä.

Latuverkosto kulkee (äkkiä laskien) kolmen tilan mailla ja matkaa sille kertyy useampi kilometri jos kiertää koko lenkin. Hevosella ollaan menty siinä latu-uran vierellä niin kauan kuin hevoset ovat suostuneet umpihankeen menemään. Hankikelillä sinne on turha yrittää, hevoset repivät kinttunsa kipeiksi eikä sitä halua kukaan.

Kuulin minä jo yhtenä aamuna kun naapurin pappa kaasutteli vanhaa Yamahaansa. Pikkuisen lisää lunta ja latureitistö on ajettu. Pappa (83v) vetelee kelkallaan reitit niin helpon näköisesti, että kaukaa katsoen luulisi olevan 70 vuotta nuoremman kuskin hommissa.

Ja mitäs hevoset tekevät pakkaspäivänä? Nuorimmainen oli kähveltänyt kameran ja taltioi hevosten jännittävää elämää:

Töttis on ihan vallaton!

Köh… tuo Töttiksen 'leikkiminen' on jokseenkin hulvatonta katsottavaa. Se tönäisee palloa kymmenen senttiä, hätkähtää ja kulkee taas yhden hiivintäaskeleen pallon perässä.  Ja imuroi kitaansa jokaisen maasta pallon alta löytyvän heinänkorren. Turha kai mainita, että syömätöntä heinää on hevosen takana hevosenkokoinen kasa. Ilmeisesti tamman sumealla logiikalla tuota 'nälkään nääntyvä arohevonen' -leikkiä on ilmeisen palkitseva leikkiä.

Poni Sörsselson sentään osoittaa enemmän elonmerkkejä vahtimalla tarkasti tarhan ulkorajoja ja kävelyttämällä tammaa päivittäin monta lenkkiä tarhaa ympäri. Älyllistä elämää näistä talventörröttäjistä on turha hakea. Tolppia vasten twerkkaaminenkin jäi sähköistyksen myötä.

Alkavalle viikolle on kalenterissa yhtä sun toista, enimmäkseen mukavia asioita. Leikkaushaavoja täytyy käväistä näyttämässä lääkärille, tikit eivät näet ole vieläkään sulaneet ja leikkauksesta on nyt minun laskujeni mukaan 2 viikkoa. Sievät solmut ja rusetit törröttävät edelleen oikealla puolella. Eikä vatsan muoto ole vielä lähelläkään entistä. Tässä kunnossa ei tohdi lähteä salille tekemään vatsatreeniä tai jalkajumppaa. Ja se meinaa sitä, että pääkoppa alkaa hajota kohta.

Yritän kuitenkin päästä tekemään edes jotain, onhan mulla vielä yläkroppa ja kädet suunnilleen terveenä. Paitsi vasen käsi.

Torpan pikkuväki osaa ottaa rennostikin, ei se pelkkää hillumista ole.

Leppoisaa pyhäiltaa, missä lienetkin.