tiistai 20. marraskuuta 2018

Tallin pakolaisleiri





Keli kylmeni, kuivui ja nyt eletään ns. pakastekuivattua talvea. Lunta ei ole, vain huurtuneita asioita, things.

Kesäkuusta tälle viikolle saakka kesäkanalassa tepastelleet Orpingtonit nauttivat superkesän jälkeen ennätysleudosta syksystä ja kaikkiaan aivan ennätyspitkästä ulkoilukaudesta. Eihän näillä paksukaisilla ollut vieläkään mitään hätää. Englantilainen maatiaisrotu pärjää kyllä hyvin Suomen syksyssä, semmoistahan se on, siellä kuningattaren hallitsemassa maassa talvella.

Minun kävi kuitenkin niin valtavasti sääliksi ihania matameja ja päätin, että ulkoilu loppuu nyt. Nimittäin yksi onneton nakutti nokallaan vesikanisterin juomanippaa eikä saanut pisaraakaan juodakseen. Nostin astian kantta ja totesin veden olevan jäässä. Operaatio Pelasta Paksu Rouva Pulasta alkoi.

Improvisoin kohtuullisen nopeasti rouville tilat tallin eteiseen. En minä raaskinut heitä lammaskarsinaan eli nykyiseen kuivikevarastoon ahtaa, vapaus on valttia !

Niinpä tallin eteisessä on nykyisin tämmöinen näky;


Siellä rouvat nyt kortteeria pitävät ainakin loppuviikon. Kenties tulevana pyhänä värkkäämme heille kunnollisen talvipalatsin vanhaan siiloon. Siellä on tilaa ja lääniä. Tarvitaan vain tolkullinen lämmitin ja paksulti kuiviketta, valot jo onkin. Mielestäni eläin kun eläin voi paremmin vaikka sitten kylmemmässä, kunhan on kuivaa. Pahinta on lämmin ja kostea, semmoinen bakteerihautomo.

Mukana paksujen rouvien völjyssä hengailee myös Kupu-Kalle, pikkuinen kääpiökochinkukko. Kallella meni sukset ristiin oikeastaan kaikkien muiden kukkojen kanssa ja Kalle hajasijoitettiin paksukaisten porukkaan. Paksujen rouvien alkuperäinen kukko, Silveri, meni ja heitti henkensä eikä nuori valkoinen kukko vielä ymmärrä minkälaiseen haaremiin onkaan osunut. Kalle on siis pomona. Toistaiseksi.

Tähän oli meininki laittaa kuva Kupu-Kallesta, sitä ei nyt kiivaista etsinnöistä huolimatta löydy, joten jatkan jo toiseen aiheeseen. Sen verran vielä selitän, että tällä läppärillä on roimasti yli 50K kuvia, ihan kaikki kansiot eivät ole enää järjestyksessä joten pelkän kuvausvuodenkaan perusteella kaikkia ei kertakaikkiaan löydy. Se on tämä nykyaika tämmöistä.

Vaan tälleen oli ennen:



Piipahdin pikajuoksun yhdellä kirpparilla ja silmiin osui nätisti esillepantuja vanhoja sanomalehtiä.
Pakkohan se oli ostaa ainakin yksi, taltioin Perikunnan Vanhemman muistolaatikkoon lehden 60:n vuoden takaa.

Olisi kiva tietää ja saada selville tämän Hevosviestin vaiheista, lisää hommia Googlelle.

Heippa.




6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Nämä paksut rouvat ovat ihania. Pumpulinpehmeitä pallukoita, pyyleviä ja rauhallisia taapertajia. Kertakaikkisen täydellisiä kanasia. Vaikka munivatkin sangen kitsaasti. Juuri nyt kukaan ei muni.

      Poista
  2. Hevosviesti on tuttu julkaisu. Raviurheilua harrastavan äitini vakiolukemistoa muinaisina vuosikymmeninä. Tuli ihan nostalginen olo, kun näki tuon lehden nimen ja logon!

    Meillä maatiaiset ovat taas alkaneet munimaan sulkasatotauon jälkeen. Ei tarvinnut kaupasta taaskaan munia ostaa. Lisävalokin tekee varmaan muninnalle eetvarttia.

    Teidän paksut rouwat näyttävät oikein leppoisille lyllertäjille! Aika se on jo talvisijoille siirtyäkin. Ulkona on turhan kylmää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä Hevosviesti on ihan uusvanha tuttavuus. Pitääkin kurkata joskus vieläkö näitä on kirpparilla myynnissä.

      Meillä munivat oikeastaan kaikki muut paitsi isoimmat emännät.

      Pihakukko tepastelee vieläkin, hauskan näköisiä ovat sulkajalkaherran askeleet pihalumella tinttien pienten painaumien vierellä.

      Poista
  3. On aina ilo lukea kanalan kuulumisia. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, kanasillakin on välillä asiaa.

      Poista

Ilahdun kovasti kaikista kommenteista.
Voit myös laittaa minulle sähköpostia hirnakka@gmail.com