Katu kapenee, homma etenee

Ajomatka Cadizista Seteniliin antoi melko näyttävän kattauksen espanjalaisen maajussin elämästä. Jos meillä pohjolassa on maatalous ahtaalla, ei kyllä käy kateeksi näitä eteläisempiä virkaveljiään. Jerezin maaseudulla kyllä päivä paistaa mutta heinäntekoaikana traktorin kopissa hiki virtaa. Samat John Deeret ne täälläkin kirnusivat mäkisiä peltoja ylös ja alas ja joka hiton neliö on hyötykäytössä.

Siistiä ja järjestelmällistä, kasvit valittu varmasti huolella olosuhteisiin sopiviksi ja viljelykierto kohdallaan. Enää koskaan en kotona tinttien ruokintakippoja täyttäessäni voi olla ajattelematta näitä auringonkukkapeltoja, silmänkantamattomiin auringonkukkia. Ehkä niistä tehdään öljyäkin mutta uskoisin suurimman osan tulevan rehukäyttöön. Eipä siitä kympin siemensäkistä montaa euroa päädy paikallisen maajussin lompsaan.

Oli tuulimyllyjä, oli hevosia, lihakarjaa, auringonkukkia, vehnää, oliivipuita ja hedelmäviljelyksiä. Ja nuo pellot, jumaliste mitkä korkeuserot niissä oli eikä yhtään kulmaa ollut niittämättä, paaleja (jopa säilöheinää) kuskattiin kuorma-autoilla eivätkä muuten olleet mitään kymppikilon pikkupaaleja vaan vähintään metrin levyisiä megapaaleja.

Sitä vaan toljotti ja ihmetteli. Ja ihasteli. Minä suorastaan vaikutuin. Suhteeni oliiveihin on vastedes huomattavasti kunnioittavampi. Eivät ne tyhjästä ilmesty Cittarin hyllyyn vaan paljon on käsipareja tarvittu matkalla puusta purkkiin ja Hirnakan napostelukuppiin.

Matka halki maaseudun oli mukava ja sitten yhden kurvin takana olimmekin vuoristossa. Taakse jäivät kummut ja kukkulat, maisema muuttui harmaammaksi ja jos mahdollista, vielä kuivemmaksi.

Kohta olimme Setenilissä. Seurasi tovi epätietoista autoilua ja lopulta päätimme jättää auton parkkiin kun parkkiruutu kohdalle osui. Siinä kävi sitten niin, että Esikoiselle iski jonkin sortin teinihalvaus ja hän jäi autolle lepäilemään. Kohta tuli puhelu; 'mä oksensin' joten palasimme autolle. Auton kohdalla oli lupaava liikennemerkki, muistin Amalian ohjeet ja niin jatkoimme matkaa, autolla.

Päivän kuumottavimmat kilometrit olivat edessä. Taaskin piti vetää peilejä luimuun ja vatsaa sisään, semmoisista neulansilmistä mentiin, ettei mitään järkeä. Pahin paikka oli semmoinen jossa alamäessä vastaan tuli pyörätuolimies. Hän kurvasi kiesinsä hämmästyttävän ketterästi talon porrasaskelmille ja odotti kun ohitimme. Vilkuilin peilistä jäikö äijän sandaalit renkaiden alle, mutta koska ei kuulunut huutoa eikä mekkalaa, ohitus onnistui.

Syvä ja pitkä helpotuksen huokaus täytti auton kun katu leveni ja näytti siltä, että nyt voi taas hengittää. Ehkä jokunen yläfemmakin heitettiin. Sitten jalkauduttiin koska olimme juuri ansainneet lasilliset virvokkeita. Olipahan paikka baareilla, luolassa kallio kattona.

Huhhuh, olipa kokemus.
Niin hieno, ettei oikein vieläkään ymmärrä näkemäänsä ja kokemaansa. Kunhan tästä tasottuu, pitää tutkia näiden paikkojen historiaaa. Ilmeisesti tuo Setenil on ikuinen mysteeri miksi kukaan ikinä keksi asuttaa nämä luolat ja rakentaa myöhemmin kokonaisen kaupungin sinne.

Näimme myös paikallisen autonkadottamistempun. Pöytämme eteen kurvasi pikkuinen Dacian maasturi. Hetkessä riuskat ravintoloitsijat siirsivät pari pöytää tuoleineen sivuun, Dacia peruutettiin talliin ja pöydät ilmestyivät takaisin paikoilleen. Hommaan kului kaikkine puheineen minuutti. Ilmeemme herättivät hilpeyttä ja miehet levittelivät käsiään; mikä auto? Näkyykö tässä autoa? Parkkipaikkoja ei ollut liialti joten nekin olivat luolissa. Ihan niinkuin pääskysten pesät ylempänä, ihmisten autot olivat somissa rivitalleissaan ja kaduille mahtui juuri se yksi max. 160 cm leveä auto kerrallaan. Enpä lähde miettimään enemmälti miten pärjäisin omalla autollani noissa oloissa. Ei auta peruutustutka, huutaisi itsensä hajalle ensimmäisenä ajopäivänä.

Setenilistä kurvailimme Rondan rotkokaupunkiin jossa pysähdyimme vain laukkuostoksille tuttuun Outletiin ja syömään tuttuun katubaariin. Sieltä sitten vuoristoreittiä El Gordon kautta kotiin. Mordorin maisemat olivat karut, kauniit ja tavallaan aika surullisetkin. Jokunen kotka liiteli rotkojen yllä, muuten sai kikkailla rauhassa vuoristotien kurveissa.

Olipa tajuntaa laajentava kokemus, vielä on liian aikaista yrittää ymmärtää näkemäänsä.
Sunnuntaina lojuin Nuorimmaisen kanssa rannalla muutaman tunnin ja pyhäiltana istuttiin pitkän kaavan kautta lemppariravintolassamme rannalla.

Maanantain kuvioihin kuului turhamaisuuden huipentuma, ripsihuolto. Noora teki hyvää työtä ja oli mukava rupatella paikallisista asioista kotisuomella.

Nemppakuoma oli laskeutunut Marbellaan ja huomenna keskiviikkona meillä on tarkoitus viettää päivästä alkuosa Marbellassa ja iltapätkä täällä meidän kulmilla. Mijas Pueblo nyt pitää ainakin näyttää, on se vaan aina niin kiva kohde ja ihan lähellä. Meidän takapihalta näkee Pueblon talot ja valot.

Tänään tiistaina käytiin taas pötköttelemässä rannalla, nahka tummuu hyvää tahtia, mutta edelleen suojakerroin 50 on hyvä. Tänään täällä oli reissumme kuumin päivä, +36°. Jo aamulla oli +31° ja parvekkeelle astuminen tuntui kuin olisi astunut saunaan.

Nyt ehkä vielä tovi iltayötä ihastellen parvekkeella, sitten huilimaan.
Buenas noches!

Tässä vielä terkkuja paikalliselta paimenelta sinne Tundralle :D

Ja tämä sitten soi kaikkialla!