Vaihtuva valo

Aamulla ulkoistin hevosia kirpeässä pakkasessa, mittari näytti -12° ja oli tyyntä. Poissa oli edellisen päivän utuisuus ja toissapäivän plussa-asteet. Yöllä kiristynyt pakkanen oli tehnyt omia taiteilujaan ja jokaikinen pieni neulanenkin näytti saaneen hopeoinnin. Onko se huurretta, kuuraa vai mitä, en ole enää varma oikeasta termistä. Kaunista se silti on.

Auringon noustua oli pakko ottaa kamera kaulaan ja lähteä käppäilemään pihalle. Valo vaihtui sitä mukaa kun etenin pihalla.  Yhtä kaikki, koko maailma vaikutti pysähtyneeltä, vain valo liikkui. Kieltämättä aika maaginen tunnelma.

Tätä kirjoittaessa, iltapäivällä kahden jälkeen, on taasen maisema muuttunut, nyt on jo ihan erilainen harmaan tummuuden sävy. Saisi varmasti upeita kuvasarjoja jos ottaisi jollain ajastussysteemillä kuvan samasta kohteesta vaikka vartin välein. Minä en jaksa enkä jouda tuolla pakkasessa seisomaan, Torppaa piti lämmittää ja ihan kohta on lähtö kaupungin valoihin.

Pari varsin uteliasta ja toiveikasta kaveria kipaisi portille kurkkaamaan tuleeko heinäpotti etuajassa. Saivat sankollisen kuumaa vettä paljuunsa ja pikkuisen reilummat heinät. Meillä oli taitava Tarukin kuvaamassa ja hienoja kuvia saatiin, molemmista pojista. Siinä missä Oton korvat heiluvat kuin propellit, pystykorvaponin kuulottimet sojottivat suoraan eteenpäin.

Ottokin lähtee vaihto-oppilaaksi emäntäänsä matkien, ei onneksi kauas. Toivottavasti kaikki sujuu niinkuin on suunniteltu ja Oton ja Tarun yhteiselämä sujuu hienosti ne suunnitellut pari kuukautta. Ottokin pääsee sipsuttamaan maneesitallille ja saa kämppäkaverikseen pikkuisen shettiksen. Ponimies jää kotiin nauttimaan -ylläri- pikkuisen shettiksen seurasta. Ehkä pitkänaamapoikien keskinäiset välit siirtyvät astetta lämpimämmälle tasolle shettiskuurin jälkeen. Nyt ne ovat ruunamaisen korrektit ja kohteliaat.

Kuvauskävelylläni huomsin, että rusakkoliikenne omenapuiden luo on vilkasta. Jos minulla olisi ollut vuodenaikaan sopivammat kengät jalassa (oli crocsit), olisin tepastellut hankea pitkin tutkimaan jälkiä tarkemmin. Hanki saattaa kyllä olla kantavakin, ainakin koirapojat viilettävät ketunjäljillä pitkin peltoja vaivatta. Kannattaa kuitenkin olla realisti ja muistaa pitkien pyhien aikana kertynyt lisämassa ja varautua hankikävelyllä myös syvempiin notkahduksiin. Jätin homman järkevämmän pukeutumisen päivälle.

Auta varjele jos siellä on murtauduttu rusakkoverkkojen läpi ja jyrsitty luumupuita tai toisaalla tuhottu Tuurenpihlajani! Sitten minä kyllä hirmustun.

Toivoisin ketun touhunneen muuallakin kuin kanalan nurkalla. Ainakin se haukkua räyskyttää yöt läpeensä.

Samaan aikaan täällä tuvassa on lyöty pökköä pesään ja lämmitetty ihan jokaikinen päivä. Onneksi on viime talvelta jäänyt monenmonta polttamatonta mottia pitkää puuta.

Eilen kävin sekä Munataksilla, että Rekojakelussa ja tänä iltana meinasin tällätä uuniin yöksi muhimaan ohrapuuron. Rekojakelusta autoon kantautui myös kaksi sinisiä munia tulostavaa kanaa. Sieviä tyttöjä, toisella on parta, toisella vasta haituvat.

Tälle päivälle on muitten hommien lisäksi ohjelmoitu kaupunkireissu joten paras hankkiutua matkaan mikäli meinaa vielä illalla saada jotain aikaiseksi.

Leppoisaa viikonloppua sinulle ja pesimärauhaa saimaannorpille näiden kotipullervoiden kuvien myötä!

Menneitä asioita

Niin se joulu joutui ja menikin jo. Seuraavaan kertaan on pikkuisen pidempi aika ja kesä välissä.

Maanantaina kun Torppa hiljeni, aloitin purkamaan koristeita ja muita joulujuttuja. Elmo auttoi minkä ehti eikä ilman ärräpäitä siitäkään hommasta selvitty. Välillä piti laittaa katti jäähylle, alkoi olla semmoinen ralli päällä ja kuusiparka viittä vaille pyörtymäisillään.

Kuusi on kuitenkin poistunut rakennuksesta ja hevoset jatkojalostavat niitä oikein mielellään.

Nyt kun tässä tätä sydäntalvea eletään, ajatus karkaa väistämättä kaikenlaisiin kasvujuttuihin. Mietin jo millainen työnjako tehdään kasvihuoneessa Äitikullan kanssa. Hän nimittäin piipahti viikonloppuna sairaalanmäellä yöpymässä ja on hivenen nuutunut reissustaan vieläkin. Vaikuttaa siltä, että hän joutuu tyytymään kuivien kukintojen poisrapsimiseen ja jättämään isoimmat hommat parempivoimaisille. Ainakaan ei aio laittaa mitään siemeniä itämään ja esikasvatukseen. Niinpä minä, siemenkasvatuksen itseoppinut antiguru jään paljon vartijaksi. Onneksi lähistöllä on useampikin laatutietoisen taimien ostopaikka, ei tarvitse itse turata jo ennalta tuhoon tuomittujen taimien kanssa.

Toinen kasvatuskohde näin sydäntalvella ovat perinteisesti olleet tipuset. Tänä vuonna on toisin, toistaiseksi. Harmistuin viime kevään huonoista haudonnoista niin, että myin koneen pois ja kun kanojenkin alta löytyi pääsääntöisesti keskenjääneitä kylmenneitä munia, päätin antaa luonnolle periksi.

Nyt taas tekisi mieli yritellä ja viritellä. Lataan jäitä hattuun ja annan viikkojen kulua muuten vaan.

Voihan se olla, että kevään edetessä kiusaus yltyy ylivoimaiseksi vastustettavaksi. Kanalassa alkaa munaränni aueta viikko viikolta paremmin ja kunhan kukotkin havahtuvat talviunestaan, saattaa nuppiluku lisääntyä ihan omatoimisesti. Vielä siellä ei kukoilla heltta tutise eivätkä hetulat heilu.

Ja sitten, pari sanaa ystävyydestä.

Luulin jo oppineeni aika hyvin tuntemaan lähipiiriini kuuluvat ihmiset. Yksi järjesti kuitenkin melkoisen yllätyksen irtisanomalla pitkän ystävyytemme. Jaa että miksikö? No varmaan siksi, että kysyttäessä kerroin sangen ponnekkaasti oman mielipiteeni.

Se taisi olla a) väärä b) osua arkaan paikkaan c) se olisi pitänyt jättää sanomatta,  sillä näinkin yksinkertainen ihminen tajuaa, ettei ole enää toivottu henkilö ko. tyypin ystäväluettelossa. Suorastaan kuulin kuinka punakynä suhisi nimeni päällä.

Toki, jos vastaukselle on määritelty kysyjän toimesta kovinkin tarkat speksit ja raamit, voi vääränlainen vastaus aiheuttaa hyperventilaatiota ja muuta harmistusta.

Olkoon. Seison edelleen sanojeni takana, alusta viimeiseen.

Ja ihan tähän loppuun iloinen uutinen Tosiystävyyden rintamalta. Ottopoika lähtee tehotreeniin myöhemmin keväällä. Hevoseton, osaava ja fiksu ihminen saa Oton superpuitteisiin 'omakseen' ja se on meille kaikille täydellinen win-win -tilanne. Otto toki tulee takaisin kotiin kunhan omistajansa kotiutuu reissultaan.

Pienenä bonuksena Ponimies saa suloisen ponitamman seuraneidikseen. Siitä voi toki tulla myös varsinainen trilleri, Ponimies on kekseliäs ja pikkuinen ponitamma vielä nokkelampi. Yhdessä ne voivat yltää todellisiin mainetekoihin. Ja suuriin otsikoihin.

Ei tästä jännää puutu. I rest my case.

Viikonlopun maneesikierros ja ponirallia

Tarkoituksella laitoin huonon, epätarkan ja epäselvän kuvan, tässä ei yksityiskohtaisuus ole tärkeää vaan KOKO.

Meikäpätkä tuntee itsensä hyvin pieneksi kun tuollainen valtamerilaivan korkuinen elikko huojuu kamelin lailla ohitseni tallin käytävällä. Valmennustunnin edetessä yksi jos toinen koipeliini virittyi aivan omille taajuuksilleen ja sinkoili maneesin pohjaa pöllyttäen pupuloikilla eteen ja sivulle. Ihan sama mätkähtikö maneesin katolta alas lunta tai ei. Minua suorastaan pelotti ja melkein huimasi.

Edellisen kerran näin  tuommoisen +175 cm  säkäkorkuisen elikon ryntäävän kiitolaukkaa ympäri jäistä ulkokenttää Perikunnan vanhin selässään. Siinä tunsi itsensä voimattomaksi ja sairaalaanhan se reissu päättyi. Nyt ei sinne tarvinnut lähteä mutta silti tuntui kurjalta.

Perjantaina olimme siis naapurikunnan maneesilla katsomassa valmennusta ja tutustumassa paikkaan. Otto lähtee tuonne kesällä tehokurssille ja nyt piti käydä sopimassa alustavasti ajankohdista.

Perjantaina saimme vieraaksemme vanhan tutun etelä-Suomen ajoilta, tuttu tallinkäytävältä tuli tyttärineen poninkatsomisreissulle. Ja kyllä me niitä poneja katsoimmekin.

Lauantaina meillä oli välipäivä mutta vieraat kurvailivat ettään perälle hevosia ja poneja katsomaan. Oli siellä ollutkin, äidin sydämen vienyt arabitamma. Esteponia etsivälle tyttärelle ei niinkään ponia, mutta hieno visiitti satumaisen kauniiseen talvimaisemaan. Upea kokemus molemmille, etelärannikon asukille.

Lauantai-iltana syötiin porukalla, höpöteltiin sitä sun tätä ja kartalta syynättiin Aurinkorannikon hotellien sijaintia. Eihän tässä enää hirveän monta viikkoa ole kun Perikunnan vanhin (ja Peetu) lähtee, parin kuukauden päästä minäkin pääsen ihmettelemään eteläisen Espanjan talvikeliä.

Ja mitä ilmeisimmin ihmetellään myös suomenhevosta joka hyppää Sunshine Tourin kisoissa. Sinne kyllä mennään hurraamaan jos yhtään osuu kisapäivät omiin aikatauluihin!

Sunnuntaina lähdettiin kohti kainuuta ja Vuokattia. Siellä oli taas yksi kokeiltava poni.
Nätti poni olikin, oikein asiallinen ja rauhallinen valkoinen ihanuus.

Valkoista ihmettä oli myös matkan varrella, Maanselän kohdalla puut olivat enemmän kuin länässä, ilmajohdot roikkuivat liki maassa ja havupuut nyökkivät perin väsyneen näköisinä tykyn painosta. Liikkuvasta autosta oli vähän tuuripeliä kuvailla, tässä nyt kuitenkin jotain:

Kainuun reissun jälkeen huokaistiin meillä hetki ja jatkettiin sitten matkaa Kiteelle. Samaisessa paikassa Perikunta kävi yksityistunneilla pari vuotta sitten. Nyt heillä on siellä upouusi maneesi ja aina yhtä mukava ratsastuksenopettaja, ihan piti halata pitkästä aikaa tavattaessa.

Joissakin paikoissa sitä vaan viihtyy ja tuntee olonsa tervetulleeksi.

Siellä olikin poni joka löi ainakin äidille luun kurkkuun (ne yleistykset ja ennakkoluulot) ja minäkin olin vähän aikaa ihan mykkänä, oli se niin hieno poni. Ponityttö sai yksityisopetusta kokeiltavalla ponilla ja tunnin päätyttyä tyttö oli epähuomiossa rikkonut hyppyennätyksensä. Kaikki olimme tyytyväisiä ja ponikin puhkui hikisenä vällyjensä alla.

Arvaan kyllä mistä heidän pitkän kotimatkansa aikana on puhuttu, meille katsojille ei ollut epäilystäkään etteikö se oikea olisi löytynyt.
Asia ei kuitenkaan ole minun päätettävissäni. Sen vaan sanon, että on se onni että meillä on tallille varatut neliö rakennettu eikä lisäkarsinaa värkätä ilman seinien siirtelyä. Yksi miniponi meille kyllä mahtuisi...

Volvon valot katosivat etelän suuntaan ja me suuntasimme pohjoiseen kotia kohti. Valtavan kiva viikonloppu.

Hampaiden kalina (maneesit ovat kylmiä) lakkasi puolimatkassa ja oli aika suunnata ajatukset arkeen. Härkäviikkoina ei paljoa juhlia ole luvassa ja muutenkin eletään viimeiset viikot ihan perusarkea ennenkuin perheen kokoonpano muuttuu, onneksi vain väliaikaisesti.

Hoidettavien asioiden lista on pitkä joten parasta onkin tarttua toimeen.

Sää kääntyi sunnuntaina pakkaselle. Nyt on mukavat -5°, aurinko vilahtelee aina välillä ja muutenkin on ihan leppoisa talvikeli. Mikä parasta, on kuivaa! Hevoset pysyvät nuttuineen puhtaina ja hengitys raikkaana, saivat kaksi joulukuusta jatkojalostukseen.

Joulu on siivottu pois ja ensimmäinen tulppaanikimppu hehkuu maljakossa. Näin sitä mennään, kevättä kohti. Iso-J lähti maanantaiaamuna pohjoiseen, tykkylunta riitti hänellekin, onneksi myös majapaikassa sähköä.

Tästä jatketaan!

Tekstiiliurheilua

Ratsastus jos mikä on ulkoilmalaji. 

Hevonen on luotu liikkumaan ja pitkänaamoille pitäisi kyetä tarjoamaan liikuntaa jossain muodossa, säällä kuin säällä. Meillä ei ole aavaa preeriaa jossa voisivat puolivillinä laumana kirmailla hämärästä aamunkoittoon ja takaisin. Päivittäin ulkoilua on kuitenkin tarjolla vähintään 12 tuntia, liikuntaa ihmisen kanssa/toimesta on pyrittävä järjestämään järkevät määrät. Sää rajoittaa hyviäkin pyrkimyksiä. Hevosille on toki loimia joka lähtöön, mutta kuskiparat ovat näissä ns. oikeissa talvissa kovilla.

Täällä meidän selkosilla katsellaan kateellisena kuvia plussa-asteisista maneeseista jossa voi humpatella talvellakin t-paidassa. Korkeintaan joku elegantti liivi siinä asusteena, ai että. Meillä jäätyy tuulessa räkä nenänpäähän ja jäisestä maasta sinkoilevat kikkareet pitävät huolta takanatulijan turvavälistä. Sulasta hiekkakentästä on näinä kuukausina turha haihatella.

Ei mekään niin hulluja olla, että rankimman lumipyryn tai vesisateen aikana hevosia treenattaisiin ulkona. Perusterve nuori hevonen ei mene lepopäivistään rikki, eivätkä nämä meidän rennot ruunat kerää kuumaa useammastakaan vaparista. 

Kenttä oli aurauksen jälkeen vielä ihan hyvä. Vuodenvaihteen vesikelit ja plussapäivät eivät sitä ainakaan parantaneet. Otto kuitenkin jumppaa uran sisäpuolella sen minkä pystyy.

Umpihankirallittelu on hauskaa silloin kuin siellä ei ole ihoa repivää hankikantta välissä. Otto on ohutnahkainen ja saa hankalia haavoja lähes poikkeuksetta. Hankeen ei kannata lähteä suojia hukkaamaan ja nuo pintelitkin ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Ponimiehellä on paksumpi nahka ja varmempi pito hangessakin.

Nyt on ratsastajankin hyvä jumppailla hevostaan kun myös ratsastajan varusteet ovat harpanneet huiman edistysaskeleen ja joulupukki oli ajan hermolla. Gore-texit ja softsellit on niin nähty, nyt on megasupertoimiva monitoimitakki ja kaikkein paras juttu pitkään aikaan; ratsastushame. Puhaltakoon putininhönkä idästä, täällä ei palele. Miten me pärjättiin ennen Uhipia?

Omia ratsastuskamppeitani tutkiessani tulin siihen murheelliseen lopputulemaan, että uusiin pöksyihin pitää hankkia joustovyötärö ja muutenkin olisi syytä olla hyvin venyvää, kohottavaa, muotoilevaa ja ihmeitätekevää spanxia, ihan estetiikankin kannalta. Tosin eihän meidän yleisö ole satunnaista rusakkoa kummoisempaa, joten sikäli voin ratsastaa vaikka pyjamanhousuissa.

Tänään olisi meininki oikeasti hankkiutua Ponimiehen kyytiin jos jostain löytyy sopivan korkea astinlauta josta kammeta kyytiin. Junioreilla ei riitä hauiksessa pattia puntata meikämandoliinia mihinkään. Lupasin itselleni näpistää itselleni vointini mukaan laatuaikaa Ponimiehen kanssa. Muutakin tekemistä kuin porkkanoiden syöttely ja perskankun rapsuttelu, vaikka sekin jollain tavalla arvokasta yhdessäoloa on. Jos hevoselta kysytään tätä asiaa, porkkanat ja rapsuttelut on taatusti hauskempaa kuin hangessa rämpiminen raskaalla lastilla.

Sydäntalven pakkasia odotellessa kuunnellaan öisin kettujen kaihoisaa haukunräksytystä. Toivottavasti eivät ihan hillittömästi lisäänny, millään ei huvittaisi bunkkeria kanojen turvaksi laittaa.

Pitää mennä, moido!

#twohearts

Vähän voi olla paljon, enemmän olla liikaa

Vanha vuosi on saateltu historiaan, kirpeillä Suomi100 -kuplilla kilistelty ja hyvästelty.

Uusi vuosi, toivottavasti loistavia mahdollisuuksia täynnä, on otettu vastaan.

Paljon on toivoa lastattu alkavalle vuodelle, olkoon se kaikille tasapuolisesti mukava ja antoisa. 

Kiitos eilisillasta paikalla olleille, erityiskiitos Nemppakuomalle, turvallisia kilometrejä taipaleellesi.

Onnellista uutta vuotta 2018 !

1.1.2018

Näissä tunnelmissa

Totuus ja tehtävä

Aloitetaan nyt ensin totuudesta.
Ainahan sitä saa haaveilla ja haihatella, elämä on kuitenkin jo näillä mittarilukemilla opettanut, että huomisesta ei koskaan tiedä. Elä päivä kerrallaan.

Mennyt vuosi oli omalla tavallaan mukava, miellyttävä -ja opettavainen. Pessimisti minussa ei pettynyt taaskaan, terveys on se, jolle kukaan ei anna mitään takuuta. Ainakaan semmoista merivettä pitävää takuuta. Elämä on kuin hevoskauppa, päivän kunto on se millä päätökset tehdään.

Hevoset ovat täysi napakymppi, se on ainakin isollakin liekillä palava totuus. Ei tarvitse yhtään kaunistella tai selitellä. Molemmat ruunat ovat aivan huippuja omissa hommissaan. Ja niin kivoja käsitellä. Otolle on ensi kesäksi suunniteltu sivistävää taitojen hiontaa paikallisessa kouluratsastuspyhätössä, Ponimies on jo niin taitava, että opetelkoon jatko-opinnoissaan kantamaan yhtä Ponimammaa selässään kaatamatta kuormaa.

Koirapojat ovat kaikki lajinsa aatelia. Tänä vuonna on nähty niin Leffen (rajallinen, älyllinen) kasvu aikuisuuteen, Peetun ukkoutuminen ja Nassen eläköityminen. Jokainen jäpikkä on rotupiski parasta laatua. Terveydestä en puhu enempää, sitä ne kaikki ovat ja toivottavasti pysyvätkin.

Peetupentele heitti kerrasta tenavatähdestä eläkeukkojen remmiin, kaihi molemmissa silmissä lopetti lihalliset iloittelut jalostushommissa. Kunnon eläkeläisten tavoin Peetukin pakkaa aivan pian nyyttinsä ja siirtää ahterinsa sinne, missä pikkukoira ei hankeen huku. Nasse porskuttaa ja Lellu on. Voinko enempää pyytää? En.

Kattiosastolla voidaan hyvin. Uusin vahvistus on pikkuinen Elmo.

Kanalassa tehtiin välttämätön (mielestäni) rotuerottelu ja otinpa kerrankin kylmän järjen ynnä käytettävissä olevat tilarealiteetit käyttöön. Myin pois kaikki irtoyksilöt ja koostin järjelliset parvet. Värejäkin karsin. Minä tykkään valkoisista, sinisistä ja mustista kanoista. Kaikki punapigmentit myin pois. Sen verran myönnytin, että munakennoon pääsee myös sinisiä munia eli yksi pakollinen araucanatyttö on parvessa. Sen munat on helppo plokata pois jos joku pikkuisista päättää keväällä hautoa.

Iso-J:n kukko ja kana (jättikochit) eivät tavallaan kuulu kylmän harkinnan piiriin, ne elelevät ulkona. Mutta toki talvella nekin pitää ahtaa talvitalletukseen.

Nyt on hieno orpingtonporukka 1+6, ilolintuja (niitä tukkapäitä) 1+3, kääpiökocheja nätti sinivalkoinen parvi (valkoinen kukko tulee keväällä) ja se sinisiä munia kyhäävä araucana. Ja pari plymouth rock -kanaa.

Kanalan laajennus meni vuonna 2017 ns. mistiin mutta tulevana kesänä meinataan sekin homma hoitaa riihiremontin yhteydessä.

Ihmisväki täällä pärjäsi oikeastaan aika hyvin kuluneena vuotena. Seniori on ollut toki ikääntynyt mutta silti kovin ponteva. Hoitaa hevosille heinät päivisin ja pitää suvun (ja naapurit) villasukissa. Tietämyksensä nykymusiikista on kattava sillä hän katsoo oikeastaan kaiken tv:n musiikkitarjonnan, jyvät ja akanat.  On lisäksi Savonlinnan Oopperajuhlien veteraani.

Perikunta voi hyvin, edistyy hienosti opinnoissaan ja valmistautuu tuleviin kokeisiin. Vanhempi aloitteli jo autokouluakin.

Omasta puolestani en nyt enempää jaarittele, on mitä on. Iso-J tutkimatta terve. Eikä tutkita. Näistä kuvista tietäjät tietää kuka kukin on.

Tässä oli siis totuus -osio. Mennyt alkaa olla mennyttä, kuluneesta vuodesta selvittiin kukin omalla tyylillään ja uutta katsotaan uhmaten.

Tehtäviä on tulevalle vuodelle lastattu aika paljon.
Ihan ensiksi Perikunnan vanhin tulee täysi-ikäseksi (OMGOMG *repeat*) ja sen jälkeen siirtyy Espanjan etelärannikolle jatkamaan lukio-opintojaan.

Malagan kentällä rampataan yhtenään, omat ja Perikunnan nuoremman liput tietävät kertoa aikaisesta hiihtolomasta alkaen 27.2.

Keväälle on kuutioitu muitakin huoltoreissuja, ei tarvitse (eikä saa) itsenäistyä ihan yksinään.

Kesä menee Torpan remonteissa, autokouluhommissa ja toivottavasti pääsen urakoimaan myös puutarhahommissa. Puutavaraa tällä mäellä nakutellaan erilaisiin seiniin useampi neliö, tallinpääty ja riihenseinusta nyt ainakin on pakko hoitaa kuntoon. Ties vaikka maansiirtohommiakin aloiteltaisiin.

Koska talkoolaiset ovat yleensä kangastus tai utopistinen visio, tehdään se, mikä itse jaksetaan.

Ja kyllä, haaveitakin on viritelty.
Kun kerran kesä ollaan Suomessa, meinataan livistää parisuhdereissuille. Käydään ainakin Kemiössä mökkireissulla (luvattu varmaan viimeiset 8 vuotta), ajellaan länsirantaa ylös (Raahe, hälytys) ja jos ihme tapahtuu, syksyllä tehdään jonkin sortin haikkaus jollain 'nummella'. Se, löytyykö meidän eka nummi Walesista, Skotlannista, Islannista, Norjasta vai Suomesta on vielä auki. Olisi kuitenkin monen läheisen toiveissa käppäillä jokunen poronkusema kimpassa.

Tåssä siis netistä napattuja kuvia vuoden 2018 tehtävästä. Onneksi tuon nelinumeroisen viimeisen numeron voi vaihtaa lennossa niin, että saadaan iso porukka omaa väkeä reissuun yhtä aikaa.

Totuus ja tehtävä, tasapainossa toivottavasti. On ainakin mitä odotella.

Mukavaa vuodenvaihdetta, ole itsellesi armollinen !