Tuisku kävi täällä

Olisipa kiva pläjäyttää tähän Anttipojan kuva mutta kyllä nyt on tyytyminen torpan ikkunoihin.
Mielenkiintoisia lumimuodostelmia yötuisku on muovannut, katsokaas vaikka tätäkin

Alimmista ruuduista on lumen alla puolet, nyt enemmän sillä tuisku se vain jatkaa hommiaan.

Olo on vieläkin varsin kökkö. C-vitamiinibuustaus aikaansaa varsin tekopirteän olon, kirjaimellisesti. Sitä menee kuin sähköjänis eikä kuitenkaan saa juuri mitään aikaan. Onneksi ei tarvitsekaan.

Äitikulta rymysi aamulla pihalla lumentyöntimen kanssa. Lunta on tullut vajaassa vuorokaudessa kymmenisen lisäsenttiä. Sen verran on painavaa, ettei pikkuinen mummo jaksanut kolaa lykätä. Yritin kyllä mennä hetkeksi jeesaamaan mutta hutki kintuille pihaluudalla joten pakenin reinot lipsuen takaisin torppaan. On kuulema huonoa esimerkkiä lapsille keikkua pihalla puolikuntoisena. Joo joo... äidit on äitejä. Ja meidänpä mummo onkin semmoinen turbomummo.

Iso-J paahtaa jo kutostiellä kotia kohti. Joku kaupustelureissu on kuulema puolimatkassa, siellä Savu(ttoma)n seuduilla. Kyydissä köllöttää uusi, ihana iso ja tilava jääkaappi. Jihaa, kyllä kelpaa.

Tässä kohtaa kuuluu ehkä mainita, että kyllä ne minun raejuustokipponi mahtuvat  pieneenkin jääkaappiin. Mutta kun torppaan on yllättäen ilmestynyt kaksi kasvavaa mukulaa. Ällistyttäviä määriä tuommoiset hentoiset tytöntirriäiset syövät. Perillinen N varsinkin on oikea suursyömäri. Ja silti laiha kuin nyljetty orava. Joka aamu joku vaatekappale on käynyt pieneksi, yleensä hihoista tai lahkeista.

Niin että sitä ruokaa tarvitaan paljon.

Ja kyllä minäkin muutakin syön kuin sitä ikitylsää raejuustoa.

Eilen todettiin katkera takaisku. Syksyllä näytti siltä, että mustaherukkamehua tulee yli oman tarpeen. No nyt se on sitten viimeistä lekkeriä vaille loppu. Yksi pakastin oli täynnä mehupulloja, litramäärää en muistanut merkata ylös. Ja puhutaan siis tiivisteestä, paksusta nektarista jota blandataan reilusti.

Kasviostoslistaan kirjataan uusia herukkapensaita. Punaiset joutavat puolestani tunkiolle, pari karviaista hommataan ja ainakin 5 mustaherukkaa lisää. Luin Viherpihasta (?), että joku mielenkiintoinen uusi lajike olisi tullut myyntiin. Pitää tehdä vähän tiedusteluja ja koettaa saada omaksi.

Niin ne ajat muuttuu. Enpä olisi viime talvena uskonut, että niinkin tolkuttoman tylsä juttu kuin joku hemmetin herukkamehu nousee tänä talvena arvoon arvaamattomaan. Ja ruokapöytämme top 1 juomaksi.

Eilen oli porinaa hevosista. Niiltä mokomilta ei voi välttyä tänäänkään. Perillinen M on saanut jonkinlaisen ponihepulin. Ei päivää etteikö se suloinen lapsi vaahtoaisi hevosjuttujaan. Vuonohevonen kuulema pitää saada. Minä EN aio opastaa tenavaa netin hevosmarkkinoille, se on tuhon tie ;-)

Iso-J saa ennenkuulematonta mielistelyä, ylistystä ja ihailua osakseen, pikkulikalla on kirjaimellisesti oma poni ojassa. Päivittäin saan lapsoselle kertoa kuinka paljon rahaa vaativia remontteja pitää tehdä ennenkuin täällä on kunnolliset tilat hevoselle ja harrastukselle.

Lampolan taikominen toimivaksi talliksi ei käy käden käänteessä, tarhat, laitumet, kenttä ja muut asiat ovat kokonaan eri luku. Antaahan ajan kulua, likan kasvaa ja tilanteen tasaantua. Katsotaan sitten tuonnempana.

Jotain pientä puuhastelua olen tälle päivälle pläänännyt, katsotaan nyt mihin rahkeet riittää.

Sen verran kipeä olo on, ettei kahvikaan  maistu. Ja kofeiininpuutos on melko rankkaa. Taidan täräyttää mutteripannulla tiukat espressot, sitten sitä taas kipittää. Adios.

Hyödyllinen idiootti?

Siinäpä on termi joka väistämättä hiipii mieleen kun lukee sähköpostissa kiertäviä nettiadressilinkkejä. Liity siihen, vastusta tätä, kannata tätä. Itselläni on äärimmäisen korkea kynnys klikata auki yhtään nimilistaa. Pahimmillaan ne ovat vastenmielisiä, fanaattisia vallankäytön välineitä. Muistaakseni viimeisin johon nimeni annoin, oli jokin pedofilian vastainen julkilausuma. Siinä taistelussa kaikki keinot ovat sallittuja. Pedofiliaa ei tule katsoa sormien läpi missään oloissa.

Nyt pitäisi vastustaa valmennusmenetelmää jonka tuloksena hollantilaiset putsaavat palkintopöydät kansainvälisissä kisoissa.
Tässä hollantilaista kouluratsastusta:
http://www.youtube.com/watch?v=RZhtiCqBAGM&feature=related

Ne jotka jaksoivat katsoa tuon suorituksen näkivät sen kukin omalla tavallaan. Osa piti osa ei.
Minä näin Hevosen, liikkuvan hevosen. Hienosti liikkuvan hevosen. Yliluonnollisen ihanasti liikkuvan hevosen. Oli siellä joku kuskikin kyydissä mutta pääosassa oli hevonen. Moorlands Totilas.

Tuota pitäisi nyt ymmärtää vastustaa. Minä en ymmärrä miksi minun pitäisi saksalaisten liikkeellelaskemaan nettiadressiin laittaa nimeni? Todistaakseni olevani kunnollinen, puhtaan ja hyvän ratsastuksen ja hevosmiestaidon kannattaja? Mihin he minun nimeäni tarvitsevat?

Olen puutumukseen asti katsellut muutamia youtubesta löytyviä behind the curtains -kuvattuja salavideoita "hollantilaisten salaisista harjoitusmenetelmistä".  Eikä se ole aina mieltäylentävää katsottavaa. Hikiset hevoset pyörittävät silmiään, hännät piiskaavat puolelta toiselle ja näyttää että paketti räjähtää käsiin hetkellä millä hyvänsä. Hevosen turpa on siellä jossain etujalkojen välissä.

Homman nimi on Roll küriksi kutsuttu treenausmenetelmä. Homma henkilöityy erääseen hollantilaisten valmentajaan. Roll Küria käyttävät toki muutkin, myös saksalaiset. Ihmiset, joiden nimessä on tittelinä Dr. kertovat kuinka menetelmä on luonnonvastainen hevosen fysiikalle. Näitä lausuntoja referoidaan surutta ja käytetään vasta-argumentteina. Niihin otetaan kantaa heppahullun palstoilla ja nettifoorumeilla.

Koskapa en ole (minkään) valmennusmenetelmän asiantuntija vähimmissäkään määrin, en lähde analysoimaan menetelmää sen tarkemmin. Mutkat suoriksi vetäen ja nyansseilla hanuria pyyhkien voin ehkä yleistää, onhan kyseessä täysin minun, yksityishenkilön mielipide. Roll Kürissa hevonen vedetään (hetkellisesti) ylitiukkaan pakettiin (turpa ryntäisiin) josta se vapautetaan ns. oikeaan asentoon. Paketissa on nimenomaan hevosen etuosa.  Menetelmällä pyritään saamaan hevosessa oleva voima, ns. työntävän takaosan (moottorin) liikevoima maksimaaliseen käyttöön ns. patoamalla se ja jolloin hevonen ratsastustermin mukaan kantaa itsensä kootussa muodossa (näyttää ylväältä ja tehokkaalta).... ääh, en minä osaa selittää mutta jotain tuonsuuntaista olen antanut itseni ymmärtää. En myöskään puolusta menetelmää koska a) se näyttää hurjalta b) itse en uskaltaisi edes kokeilla c) en tiedä asiasta tarpeeksi d) en ole kilparatsastaja.

Jossain on kuitenkin ristiriita.

Jos videoklipin musta ori treenataan suorituksiinsa mitä julmimmilla tavoilla, mistä se sitten saa kaiken tuon säihkeensä astuessaan verryttelyalueen verhojen takaa radalle? Kerta toisensa jälkeen, kisakaudesta toiseen. Jos tuo ilmestys ei ollut Kansainvälisen ratsastajainliiton peräänkuuluttama Happy athlete niin mikä sitten? Ovatko kaikki kansainväliset kouluratsastustuomarit täysiä puusilmiä? Onko tuo hevonen eläinrääkkäyksen tuotos? Mitä ne maikkarilla vastikään esitellyt "valmennustallin" kuihtuneet hevoset olivat?

Sen myönnän, että esimerkiksi oma hevoseni oli välillä kaikkea muuta kuin happy athlete. Silmät pyörivät, häntä piiskasi ja hevonen puhkui pidätettyä kiukkua. Se johtui vain ja ainoastaan omasta taitamattomuudestani. Enkä todellakaan ollut ylpeä itsestäni. Ratsastushan on laji, joka on asiaan perehtymättömille aivan henkimaailman hommaa. Raippa näyttää maallikon silmään kauhealta vehkeeltä, miltähän juoksutuspiiska sitten näyttää... Äitikulta meinasi pyörtyä kun näki elämänsä ensimmäiset kankisuitset kaikkine remmeineen ja rautoineen.

Joku pelkää nyt, että RollKür leviää Ettäänperän ponitallinkin viralliseksi harjoitusmenetelmäksi. Ei se leviä.
Tavoitehan on iloinen, eteenpäinpyrkivä hevonen. Mihin tarvitaan kaikkia martingaaleja, gramaaneja, piuhoja ja kuolaimia? Niitä kaikkia löytyy myös Syrjänperän valmennustallin varustehuoneesta. Miten paljon pahaa oloa, kipua ja tuskaakin tuotetaan lukuisille peruspolleille niin Suomessa kuin maailmallakin käyttämällä täysin tarpeettomia, vääriä ja epäsopivia varusteita? Millaista tahtojen taistelua käydäänkään lukuisilla valmennustunneilla ja omissa treeneissä -kun kukaan ei näe. Väkivalta alkaa kun taidot loppuvat.

Onko hollantilainen, kiistämättä tämän hetken menestyksekkäin kouluratsukko, ansainnut glooriansa ja yli 90 %:n suorituspisteensä hevosta kiusaamalla? En oikein usko. Siksi en laita nimeäni listaan. Saksalaisten liikkeellepanemaan listaan.

On hyvä, että asioista puhutaan ja epäterveimmät piirteet kitketään pois kilpaurheilustakin. Myös siltä tasolta jossa suurimmat setelit kahisevat. Meidän ei enää tarvitse ihmetellä romanialaisia "nais"voimistelijoita tai itäsaksalaisia "nais"kuulantyöntäjiä.  Jotenkin tuo homma nyt vain haisee, miksi juuri hollantilaiset? Onko sinne lipsahtanut turhan suuri osa himoituista sponsorieuroista? Ovatko lupaavimmat, lahjakkaimmat ja kalleimmat kilpahevoset päätyneet hollantilaisten talleihin? Keneltäköhän se on pois? Hei hilfe, money talks.



Se hyvä puoli tässä käydyssä keskustelussa on, että nyt kansainvälinen ratsastajainliitto FEI kokoontuu pohtimaan omaa kantaansa asiaan. Siihen saakka maallikoitten järjestämät noitavainot saavat puolestani olla. Liput liehuen marssin kyllä eläinten hyvän kohtelun puolesta. Että maailmasta poistuisivat ikiajoiksi pentutehtaat, kyseenalaiset kennelit, takakontista myydyt koiranpennut ja hylätyt kissat, nälkään kuihdutetut hyötyeläimet, kannibaalisiat ja -kanat, lantaansa muumioituneet hevoset ja naudat... luettelenko lisää oikeita epäkohtia?

Heitä Nasse voltti

 

Olivat tosiaan kestäviä tulppaaneja, saas nähdä kuinka monta päivää katsellaan koiran kiemurtelua.

Eilen, yllättäen ja pyytämättä, iskivät päälle ikävät tulehdusoireet. En ole paikallistanut tulehdusta vielä mihinkään mutta oireet ovat ns. kokonaisvaltaiset. Koko kroppaa kolottaa, särkee ja jomottaa. Kurkku on kipeä ja päätä särkee. Joku veti mut mankelin läpi enkä minä tiennyt mitään.

Nyt buustaan itseäni C-vitamiinilla, kofeiinilla ja uusi paras kaverini Burre Kurana hoitaa loput. Tässä telkkahuoneen soffalla on hyvä köllötellä ja katsella ikkunoiden takana vipattavaa lumisadetta. Yllättäen ollaan plussa-asteissa, lunta tulee sakeasti eikä ole vielä nuoskaista. Hyvin painuu vanhat lumet alemmaksi.

Miten paljon sitä lunta sitten tuleekaan? Näyttää, ettei ole äärtä ei määrää. Kehno.... mulla olisi keväällä muutakin tekemistä kuin potkia lumikinoksia. Okei, en ruikuta, hangensyvyys ei ole vielä ihan 30 cm joten ihan siedettävät määräthän tuota on. Sitä paitsi keväällä tämä nyppylä kuivaa nopsasti kun viettää joka suuntaan.

 

Äitikulta rynnisti tänne aamutuimaan katsomaan päältä perillisten kouluunlähtöä. Itse tyydyin häälymään ympäriinsä aamukoomassani. On se vaan molemminpuolinen win-win -tilanne, että asutaan samalla pihalla. Eilen aamulla lumihommissa suunniteltiin kevään pihahommia. Vastuutin hänelle pihatien toisen puolen istutukset.

Ja kuten tuolla kestävien tulppaanien blogimerkinnässä todettiin, Bobcat tai joku muu kuokkaa järeämpi maansiirtovehje olisi aika jees. Pitää kysellä paikallisen konevuokraamon hintoja ja toisaalta kartoittaa naapurien konehallien varustusta. Ällistyttäviä kojeita sitä ihmisillä onkaan.

Onhan tuo nähty, isännillä pörisee aina persiin alla.

Joku voisi nyt kysyä miksi torpan koira saa näin kovasti palstatilaa. Kuvista ei valitettavasti välity se antaumus ja into jolla koira itseään jyysti pitkin pihatannerta. Otti ns. kaiken irti. Sitäpaitsi ilmeet ja eleet tulevat suoraan opettajaltaan, kurahaaran isännältä eli Hawkielta. Oli hilpeää nähdä piehtaroiva hevonen ja piehtaroiva koira samassa laiduntarhassa. Minulla on jossain hieno kuvasarjakin kun majakka ja perävaunu runttasivat Äiti Maata oikein huolella ja ajan kanssa.

Tämän päivän työlistan yli vedetään henkselit ja itseni päälle haalin villavällyjä.

 

Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin, moikka! Pitäkää itsenne lämpiminä.

Peeässi: Katsokaas kuka tuli käymään:

  

Ei ole biisikärpänen vaan ihan elävä pikkuinen kevätjurriainen. Mistä lie pelargoniapurkin pohjalta ryöminut. Etukuistilla on suojakelin ansiosta mittarilukemat melkein keväiset joten eipä ihme, että pelargonia pukkaa nuppua ja kärpiäinen kömpii hereille. 

Helmiä ja muita kuita

 

Se on sitten Helmikuu, koko aamun olen kuumeisesti miettinyt kuka pihisti kalenteristani tammikuun. En oikein ehtinyt siitä(kään) otetta saamaan kun jo kalenterin lehti kääntyi. Voisiko joku painaa jarrua ja palauttaa viikot ja kuukaudet entisen pituisiksi. Nyt menevät pikakelauksella.

Aikamoisella pikakelauksella olen itsekin tänään puhaltanut. Kaupunkireissultakin palailin jo reilusti ennen puoltapäivää. Ja taas kerran pääsen kiittelemään paikallista palvelukulttuuria. Tälläkertaa pisteet kotiin vei Sonerakaupan heppu.

Tuikitärkeästä polvenlämmittimestäni, rakkaasta läppäristä, jumitti "levykelkka"... siis se öööh, levyasema? Olin kutakuinkin varma, että tulee pitkälllinen huoltokeikka ja tauko mm. bloggaamiseen. Joka taas voisi ollakin ihan tervetullut juttu mutta joka on kuitenkin kokonaan toinen juttu. Takaisin Soneralle...

Sielläpä maanantaipirteä pipopää otti paljon reissanneen läppärin, sörkki suoristetulla klemmarilla kelkan auki. That´s it. Sitten vielä ohjeisti sammuttamaan virratkin välillä pois, pelkkä horrostila voi aiheuttaa mainittuja jumituksia koneen toimintoihin. Kokeili toki neuvojensa toimivuuden. Ja kyllävain, kelkka kulkee in-out-in-out ihan yskimättä. Ei tullut huoltokatkoa. Mitään ei luonnollisesti veloittanut palveluksistaan, toivotteli mukavaa maanantain jatkoa ja kehotti tulemaan uudelleen jos ongelmia ilmenee. 

Mikä parasta, ei tehnyt yhtään ivallista ilmettä "vaikka taas joku daiju ämmä sössi koneensa jumiin".

Asiakaspalvelukriittinen Helmi menee tuosta suorituksesta Joensuun Sonerakaupalle. Kiitos!

Olin niin iloinen, että unohdin käydä kaupassa ;-)

Torpan koira se jaksaa taas puhuttaa. Kohta tarvitaan äänenvaimentimen koiraversio. Tänään läikytin aamukahvit syliini kun koira, normaalilta vahtipaikaltaan lepotuolin selkänojalta, päätti kajauttaa pontevan HAU-tiedotuksensa. Minä istuin aamukoomassani mainitussa lepotuolissa ja koira siis niskan takana, korvan juuressa. Voiko olla inhottavampaa säikäytystä? No ei ihan tähän hätään tule mieleen. Muutenkin on niin pahuksen virkaintoinen vahti, ihan varuilta mölähtää milloin millekin äänelle. Ja kaikenlaista rapinaa, kohinaa ja hurinaahan täällä kuuluu.

Oikea-aikainen toruminen on minun taidoilleni tässä tapauksessa mahdottomuus. Pitäisikö olla reagoimatta ollenkaan vai torua jälkijättöisesti? Ei kuulosta loogiselta kumpikaan vaihtoehto. Onneksi ei louskuta ja räksytä nonstoppina. Ongelma on kuitenkin syytä ratkaista ennen kuin se on todella iso Ongelma. Ja etenkin ennen kuin torpan mäelle tulee enempää bordereita. Täällä pitää käyttätyä siivosti, vahtikoirankin. Turha hälinä ja haukku ei ole ansiokasta.

Jeh, eihän se auta taivastelu näissäkään asioissa. Päivän hommiin, puuhiin ja askareisiin on ryhdyttävä. Illaksi on lumipyryä luvassa, pitää kantaa puitakin tupaan parin päivän tarpeiksi.
On vaikea uskoa, että talven selkä alkaa näinä viikkoina taipua. Kun lumisateet ovat vasta alkamassa. Ettäkö talven lumiannos olisi jo saatu? Ehei, sitä vielä tulee harmiksi asti.

Näihin kukkaiskuviin ja lumisiin tunnelmiin,
hilpeätä helmikuun alkua Hirnakan torpan virtuaalivieraille. Uusi tuhatlukukin pyörähti mittariin *rolleyes*

 

Peeääääs, voisiko joku ystävällisesti valistaa minua ja kertoa mikä on tämä vihreä, ilmeisesti saniaisen sukuinen kasvi? Ihana ilmava, siro ja hento kaunokainen tuo kaivattua vihreyttä talvisiin päiviin.

Lumisia töitä

 

Kylmästi paistaa, jos jaksaa paistaa.

Sunnuntaita on vietetty lumisateisessa säässä. Pakkanen heltyi hetkeksi ja mittari on punaisella vain -8 asteeseen saakka. Aivan outoa. Jotenkin niihin arktisiin asteisiin tottui tai turtui. Talvikamppeissa tulee ulkona nyt hiki.

Kanalassa helttapäät touhuavat nyt äärettömän tarmokkaasti, lämpötila sielläkin helttaa hiottava. Täytyy ottaa patterista vähän pienemmät tehot irti. Munantuotantolaitos jyllää taas huipputahtia. Tänäänkin laitoin 30 munaa maailmalle eikä vieläkään munalaarin pohja paista.

Meilläkin sitten laskeuduttiin kertarysäyksellä hiljaiseen arkeen. Iso-J ja vierailevat neidit kurvasivat kuutostielle ja jättivät jälkeensä vain hiljaisuuden. Kaikilla oli vähän orpo olo joten paineltiin pihalle lumihommiin. Perilliset surffasivat pulkilla alas maakellarin katolta ja minä lykin lunta pois pihapoluilta. Ihanan raikasta ja puhdasta. Onneksi on tilaa mihin lumia lykkiä.

Titalle (ja muille pihaprojektiani seuraaville) tiedoksi, nyt minulle kristallisoitui sen pionipenkin paikka ja muoto. Ja on äärimmäisen helppo laajentaa sekä leveydessä että pituudessa *tralalaa" Toivottavasti Majakarilla palataan hissuksiin normaalikondikseen. Vatsataudit ovat jotain äärimmäisen rasittavaa, pthyhyyh.

Tautiuutisista tulikin mieleen kuinka tänä talvena ei olla sairastettu yhdenkään "virallisen lääkekuurin" vertaa. Jotain pientä kuumeilua ja räkänuhaahan jokaiseen talveen kuuluu. Oliskohan puhtaalla hengitysilmalla mitään tekemistä asian kanssa... ?

Yrittelen ohjelmoida itseni uuteen energiseen ja innovatiiviseen viikkoon *gnnnh*

Nyt on kyllä aika vaikeaa, kaamosankeutta? Pakkasväsymystä?

Tässä muuten linkki niille, joita kenties kiinnostaa tieto kuun vaikutuksesta elämäämme:

http://www.ylakuu.com/suomi/

Mulla taitaa olla nyt tähdet vähän väärässä asennossa kun ei oikein homma hoidu. Moido.

Äiti on vähän väsynyt

Huooooh, viimeisiä viattomien lasten synttäreitä vietetty. Lähivuosina pöytään löntystää angstisia teinejä joiden mielestä maailma on mätä ja paha. Eivätkä ne pöytään edes jaksa löntystää, valuvat kuin ameebat pitkin fatboypatjoja. Ainoa aktiviteetti lienee pleikkaohjaimen näpytys. Inhorealismia... Rohkenen toivoa, että perilliset ovat hivenen fiksumpia.

Nuppiluku oli alaikäisten osalta 12, aikusia 5 ja putoavia kakunmurusia kyttääviä bordereita 2.
Onneksi maalaislapset ovat kiitollisia ruokittavia, keksit, sipsit ja karmean näköinen täytekakku uppoavat hyvin.

Nyt on ihan pakko vähän lepuuttaa silmiä ja mieltä, vetäydyn hetkeksi hämärään elpymään. Ehkä jatkan illemmalla, ehkä en. Kuvaakaan ei taida olla vielä valmiina, pitää kaivaa arkistoja.

See you sitten.

Teksti jonka sain Tita-ystävältä vuosi sitten

Don't cry for the horses that life has set free
A million white horses forever to be

Don't cry for the horses now in God's hands
As they dance and they prance to a heavenly band

They were ours as a gift but never to keep
As they close their eyes forever to sleep

Their spirits unbound on silver wings they fly
A million white horses against the blue sky

Look up into heaven you'll see them above
The horses we lost, the horses we loved

Manes and tails flowing they Gallop through time
They were never yours, they were never mine

Don't cry for the horses they will be back someday
When our time has come, they will show us the way

On silver wings they will lift us to the warmth of the sun
When our life is over and eternity has begun

We will jump the sun and dance over the moon
A Ballet of horses and riders on the winds to a heavenly tune

Do you hear that soft nicker close to your ear?
Don't cry for the horses, love the ones that are here

Don't cry for the horses, lift up your sad eyes
Can't you see them as they fly by?

A million white horses free from hunger and pain
Their spirits set free until we ride again.

Brenda Riley-Seymore

Huolettomia päiviä

Huoleton on hevoseton. Jeps. Pahuksen ärsyttävä ja kulunut sanonta. Jota itsekin hoen.

Tänään on kulunut vuosi siitä, kun minusta tuli hevoseton.
Enimmän osan elämästäni olen toki hevosetta ollut. Mutta muutama hevosellinen vuosi muutti oikeastaan kaiken.

Ajattelun, ajan (ja rahan) käytön, organisoinnin, priorisoinnin, pukeutumisen... aivan kaiken.

Aikana ennen hevosta, aeh, olin tavallinen junantuoma perusespoolainen. Lorvailin kaupoissa, panostin vaatteisiin, laukkuihin, matkusteluun. Kävin ulkona syömässä, tapasin ystäviä ja vietin niin aktiivista seuraelämää kuin kahden pienen lapsen äiti nyt kohtuullisin ponnistuksin voi.

Ja sitten, lähestulkoon puskista, elämääni laukkasi Harmaa Hevonen. Tai ei laukannut, seisoi tallinkäytävällä ja näytti isolta. Takana oli skumpanporeinen viihdeilta Tallinnan laivalla ja aivan liian aikainen herätys. Oltiin hevosenkatsomisreissulla silloisen ratsastuksenopettajani kanssa. Ja kuten kunnon hevoskaupat tehdään, kohmelossa tietenkin. Ettei peräti hutikan puolella vielä aamullakin. Hevosen myyjä, Hieno Englantilainen Lady, katseli ryvettyneitä olemuksiamme hieman säälien mutta oli ilmeisesti jo tottunut pohjoismaalaisten ja balttien touhuihin.

Seuraavan kerran näin Harmaan Hevosen kun se talutettiin ulos ruotsalaisen ravikuskin autosta espoolaisen tallin pihalla. Aamuvarhaisesta olin toki hevoseni takia viettänyt tuskaisia tunteja. Ensin tullimuodollisuudet satamassa, rajaeläinlääkärin byrokratia Hakuninmaalla ja puistattava ajomatka lumipyryisessä Helsingissä.
Älysin sentään kantaa heinät lastaussillan ja tallinoven välille, hokkikenkiä ei Tallinnassa tarvittu.

Siitä se sitten alkoi. Hevosenomistajan elämä. Ekan kerran kun rapsutin hevostani, se puri minua hihaan. Luimi, potki ja protestoi. Hurraa. Kengittäjämestari Salonius heristeli minulle pajavasaraansa ja haukkui pataluhaksi ostokseni takia. Ei kuulema huonompia kauppoja olisi voinut tehdä. Kyyneliin päättyisi moinen hullutus.

Laihahan se Harmaa Hevonen oli. Stressasi. Minä stressasin. Mikään ei toiminut. Kadutti koko homma. Ja niin paljon kun yritin rakastaa hevostani terveeksi, hyväntuuliseksi ja kuuliaiseksi, vähältä piti etten porkkanoitakin tarjoillut raasteena. Sitä paitsi se oli tallin rumin hevonen.  Englantilainen ystäväni hoki: trust your horse. Enhän minä sitä silloin tajunnut, jännitin niin paljon -ja tartutin hösäämiseni hevoseen.

Sitten vaihdettiin rauhallisempaan talliin ja sain kaipaamaani tukea ja apua hevosenomistajan kivisellä tiellä. Löytyi rentous. Löytyi hyvä ruoka ja parempi mieli. Löytyi toimiva ruuansulatus ja lihaksikas iloinen hevonen.

Kyllä niihin yhteisiin vuosiin mahtui paljon. Kun yhteinen sävel alkoi löytyä, löysin itseni paikallisten seurakisojen verkkakentältä, kuljettiin siellä sun täällä. Osallistuttiin valmennuksiin, onnistuttiin ja mokattiin. Kerran mentiin nurin jäisellä metsätiellä, laukattiin hiekkakuopilla intiaanisotureina, köpsöteltiin vanhalla radanpohjalla ja höntsäiltiin muuten vaan. Se oli hyvää elämää, Harmaalla Hevosella oli pilkettä silmässä ja kunto huipussaan.

Paljon mahtui puhettakin niihin aikoihin. Aina oli joku, jolla oli sanansa sanottavana.  Jos ei muusta niin pinteleiden väristä, eihän nyt ruunalle punaista. Yleensä puhuivat selän takana, omissa porukuissaan, nettipalstoilla. Silloin se sattui, loukkasikin, koska kyllähän nuo juorut omiini korviinikin kiirivät. Mutta nyt niille osaa jo kohauttaa olkiaan. Puhukoot, tietäkööt, pätekööt. Ressukat.

Oli terveitä kausia jolloin molemmat oltiin enemmän kuin vireessä. Onnistuin tallettamaan ikuisiksi ajoiksi lihasmuistiin sen, miltä täydellisen rento, pyöreä laukka pitää tuntua, pieniä upeita hetkiä jolloin yhteistyö ihmisen ja hevosen välillä on saumatonta, iloista ja toistaan kunnioittavaa. Jotkut puhuvat Flow-ilmiöstä. Minä puhun tekemisen ilosta.

Kuinka paljon Harmaa Hevonen minua opettikaan. En eläissäni osaisi itse ratsastaa hevosta piaffeen, passageen tai laukkapiruetteihin, sarjavaihtoihin. Ja kaikkia noita herkkuja taitava hevoseni minulle tarjosi. Maneesin hiljaisessa iltaöisessä hämärässä, rauhassa keskittyen. Kesäiltoina kentällä tanssivat hyttyset -ja hevoseni. Ei se ollut virtuaaliratsastusta. Istuin hiljaa satulassa ja annoin hevosen viedä.

Ja sitten sairastettiin, minä tai hevonen. Tuli ähky, sädemätä,  mystisiä ontumisia, aristuksia, jännevamma, kaviopaise ja monimoni muukin asia tutuksi. Ainainen huono omatunto, olinpa sitten tallilla (poissa lasten luota) tai kotona (poissa hevosen luota). Vuorotyön, kouluikäisten lasten, reissaavan puolison ja normaalin perhearjen yhteensovittaminen liikkumaan luodun hevosen tarpeiden kanssa kävi työlääksi. Eikä sitä rahaakaan olisi aina ollut ihan kaikkiin klinikkareissuihin sun muihin pakollisiin, äkillisiin tai yllättäviin kuluihin.

Kun hevonen sitten täytti pyöreitä, oli aika pohtia yhteisen tulevaisuuden näkymiä. Hilpeä Benny Hill, steppaava Monty Python alkoi harmaantua, laihtua ja menettää lihaksia. Hampaissakin oli jo vähän sanomista. Ei ollut mieltä pitää valmennustallipaikalla vanhenevaa hevosta, eikä ollut vanhuudenkotia. Olin hevoselleni luvannut, että minä olen viimeinen joka riimusta irti päästää. Se oli paljon luvattu ja hemmetin vaikea päätös pitää. Mutta sen pidin. Minun hevoseni siirtyi ilmavoimien hevosprikaatiin omat hampaat suussa ja kengät jaloissa. Komeasti.

Mitä tästä elämänjaksosta sitten jäi käteen? Ei mitään paitsi nahkainen riimu ja klinikan kuitti. Sieluun jäi hevosen kokoinen haava, mieleen miljoona muistoa. Upeita ystäviä, itseluottamusta, uskoa ihmeparantumisiin ja paljon hiljaista tietoa, kokemuksia ja elämyksiä. Oivalluksia, nöyryyttä, toivoa, iloa, surua. Niille ei ole hintaa. Ne pitää itse kokea. Onneksi minulla oli tuo mahdollisuus.

Ja sen minä sanon, jokaisella joka hevosensa klinikan ovesta taluttaa, pitää olla mukana oma Seija. Vankkumaton järkevä peruskallio joka pitää suunsa kiinni silloin kun sanoja ei tarvita. Ja jonka olkaa vasten voi itkeä nekin kyyneleet jotka eivät vielä ole kypsiä ulostulemaan.

Kiitos Hawk. Kiitos Seija. Kauan eläköön Harmaa Hevonen!

Torpan blogin välipäivä

Ensin meinasin etten riviäkään julkaise vaan laitan nyt päiväkirjamerkinnän kummiskin.
Pitkä päivä, sitä sun tätä ja vähän vielä muutakin. Mitään mainittavaa en saanut aikaiseksi, mitä nyt pientä paniikkisiivousta, puunkantoa ja normaaleja pakkoliikkeitä joita joissakin piireissä siivoamiseksi kutsutaan.

Sauna rentoutti, rauhoitti ja harvoin on kuulkaas kotimainen siideri maistunut hyvälle.
Lasissa  onkin Teerenpelin Lempi Puolukkaa. On aika kaukana niistä spriidereistä joita täällä saa ilmeisesti ihan laillisesti siideriksi kutsua. Käymisteitse tuskin yksikään valmistettu, phyi kuraa ovat moiset limuliemet.

Kiitos Sarikalle tästä(kin) vuodenvaihteen tuomisesta, hyvää on. Tuo toistekin.
Sitäpaitsi näissä on aito patenttikorkkipullo, voi käyttää mehupullona pitkät ajat.

Päivällä oli pientä eripuraa siitä, oliko pihlajassa marjoja syksyllä vai ei. Eli tuleeko sitä lunta lisää vai olikstää tässä. No ei varppiin ole talven lumet vielä nähty, lisää tulossa. Mutta mutta, onko tuossa pihlajassa nyt marjoja vai ei? Ja onko tuo oikea ennustajapuu, pihalla olisi pari lisää. Niissä oli enemmän marjoja.
Iso marjalasti tietää ankaraa talvea, maa on jäässä pitkään. Tai sitten ei. Hämärä luonto.

Iso-J hölkkäsi iltalenkkinsä Espoon ostosparatiiseissa, viimeksi huohotti puhelimeen Ikean loputtoman pitkiltä käytäviltä. Ja ei, meillä ei todellakaan harrasteta sellaisia huohotuspuheluita. Huomenna tulee kotiin kera kymmenen ostoskassin ja tuo kaksi pikkuneitiä viikonloppuvisiitille. Meillon lauantaina bileet, perillisjaoksen jäsen N täyttää ekan kymppinsä. Sitten se on mullakin lapsi toisella kymmenellä *wyäääääh*

Taidanpa letittää kutrit yöksi jonkinlaiselle kiepille, on sitten aamulla todellinen bed head. Ja bad hair day, kurjuuden maksimointia. Huomenna on sitä paitsi hevosettoman elon ensimmäinen vuosipäivä... voi itku :-/
*vetää hiljaiseksi*

Eteenpäin sano torpan tyttö umpihangessa, vuoden suruaika riittää. Jäi niin paljon hyviä ja kauniita muistoja.
Ja sitten hörpsis hörpsis loput Lempi-siideristä. Hyvän Hevosen muistoksi.

Kylmänkyhmyjä

Heippahei, taas yksi uusi pakkaspäivä. Meillä tosin on ilmassa muutoksen tuulet. Kirjaimellisesti, vieno tuuli heiluttelee salavan kohmeisia oksia. Ja tykkylunta tipahtelee maahan. Lauhtuukin lupaavasti, nyt ollaan kutakuinkin -20 asteessa. Eikä siinä vielä kaikki, ilmassa leijailee hiljakseen kauniita hiutaleita.

Kissat ravasivat viime yönä siihen malliin, että sieltä on tulollaan sekä täysikuu että vaihtuva säätila. Mokomat ylensyöneet mamsellit jytyyttivät rappusia ylösalas. Nuku siinä sitten levollisesti.

Niin että en ehkä ollut ihan priimapirteänä aamuisessa haastelutuokiossa. Enkä ole ikinä mennyt työhaastatteluun pilkkihaalaria vain piirun verran kevyemmissä asusteissa. Pipokampaus ja yltiörumat uggit, that´s me my darling ;-) Iso-J:lle tiedoksi, harkitsin kaaaauan laitanko capoten vai siistimmän toppiksen. Laitoin sen siistimmän.

Lukijoille pitääkin joskus näpätä kuva capotetakista, kotoisammin kassialmakaavusta. Mutta kun se on niin lämmin ;-)

Jos siitä haastattelusta nyt jotain sanoisin...  hmmmm, en tiedä. Hakijoita on ilmeisesti paljon. Ja sen on oikeastikin paljon se. Joten jonkinlainen saavutus lienee jo haastatteluun pääsy ja oman puolituntisen saaminen. Katsotaan nyt.

Puukuorma on vielä matkalla, pieniä teknisiä ongelmia tai jotain. No, onhan tässä aikaa odotella. Joutessani raahaan halkoja ison uunin lämmitystä varten. Kolme pesällistä kun ropsauttaa, tarkenee huomennakin.

Päivän puheenaihe vaikuttaa olevan suunnitteilla oleva lukiouudistus. Että yhdistellään kaupungin lukioita ja tehdään yksi oikein iso, tuhannen opiskelijan massatuotantolaitos. Sillälailla... Vanha kunnon Norssi sentään säilyy, se ei ole kaupungin (mieli)vallassa oleva koulu. Viimeinen yksilöllisyyden linnake koululaitoksessa.

On se niin sääli, moneltakin kannalta. Yksi parhaista asioista mitä muistan lukioajoilta (ja se ei ole paljoa) on juuri koulujen Me-henki. Norssissahan se oli aivan omaa luokkaansa, oltiinhan me vähän kummallisia muutenkin. Ja vielä norsseja...  Enäähän ei ole perinteisiä luokkiakaan vaan koko ajan muuttuvia kurssiryhmiä. Eikä kouluhenkeä jos tuolle hulluudentielle lähdetään.  Jotenkin tuntuu, että luodaan vain kasvualustaa uusille murheille ja ongelmille jos kaikki yhteenkuuluvaisuuden ja yhteisöllisyyden mahdollisuudet kitketään pois säästöjen tieltä.

Kylätkin lakkautetaan kannattamattomina. Jotenkin vain tuntuu, vaikken ehkä kaikkia kansantalouden lainalaisuuksia tajuakaan, että mennään persus edellä puuhun. Ja tulevat sukupolvet vielä katkerasti kiroavat nyt paniikkinappulaa painavien päättäjien tekosia.

Jarrua olisin kyllä minä saanut tänään kertaalleen painaa. Tolpassa leimahti kun pyyhälsin kohti kaupunkia. Uskoisin kuitenkin selviäväni ihan vaan nuhteilla, ei sitä nopeutta ollut lähellekään satasta. Tyhmää kuitenkin, rajoitus on se mikä kyltissä lukee ja siinä luki 80.

Nyt pitää sonnustautua pihahommille. Säätilakin on loppujen lopuksi vain ja ainoastaan pukeutumiskysymys. Sinne vaan sekaan, kylmä kaunistaa. Ei kangista. Kyhmyistä en tiedä, pitää laittaa rukkaset.

Lisäys:

No nyt on puuta poltettavaksi asti. Harvoin näkee noin tiukkaan pakattua heittomottia. Lavallisia on neljä... tekee reilut kolme pinokuutiota. Joten kyllä nyt kelpaa saunaa lämmittää. Ison uunin halothan ovat asia erikseen. Noilla pitäisi pärjätä vähän aikaa.

Kovin oli mukava, leppoisa isäntämies ja komeassa kansiossa oli kuitit sun muut hyvässä järjestyksessä. Ammatti-isäntä, ilo tavata.

Ja jonkunhan nuo klapit pitää pinota...  ei tarvitse illalla pilatekseen ryhtyä.

Puppeliparaatia ja lääkärileikkejä

Aamuvuoro voidaan kuitata valmiiksi, nyt on kahvipaussi ennen päivävuoroa (silitystä ja muuta loputtoman tylsää). Kahvitasapainokin on kutakuinkin kunnossa, enää ei vanne kiristä päätä ihan yhtä piukasti kuin mitä teki aamukasilta.

Katselin Karjalaisen nettisivuilta sääpalveluita eikä meille kyllä näytä mitään myrskyjä yltävän. Vähäistä lumisadetta perjantaiyönä. Se ei ole paljoa se. Pakkanen naukui aamulla -27 lukemassa nyt jo lähentelee -20 joten eipä tässä vielä kannata leskenlehtiä lähteä etsimään. On se vaan valtava ero mannerilmastolla verrattuna meri-ilmastoon. Räntärannikolla vaihtui säätyyppi muutamassa tunnissa ja täällä jököttää samana päiväkausia.

Lehdessä uutisoitiin myös ongelmista saada lääkärit (ihmis/eläin) nettirekisteriin. Tietosuojavaltuutettu ei taida syttyä asialle. Minä en oikeasti ymmärrä. Hehän ovat ihmisiä, joilla on Hippokrateen vala vannottuna, kutsumus, velvollisuus ja riittävä tietotaito auttaa ihmisiä, parantaa sairauksia etc. Miksi sitä ei saisi kertoa julkisessa rekisterissä? Miksi en voisi varmistua eläinlääkärini pätevyydestä klikkaamalla hänen perustietojaan netistä? Riittäisi kun nimi löytyisi laillistettujen lääkäreiden listalta. Ei minua kiinnosta valmistumisvuosi tai saadut stipendit. Kandeista ja harjoittelijoista voisi olla tieto onko riittävän pätevä hommia hoitamaan.

Ei voi olla vaikeaa? Etenkin kun ottaa huomioon mikä valtava vastuu ja valta heillä onkaan tointa hoitaessaan.

Tai onhan se Suomessa, jossa yksityisyyden nimissä saadaan peitellä vaikka mitä.

Pari sanaa kuvituksesta. Ylimmäisenä kuvana on mielestäni yksi talven parhaista räpsyistä. On valoa ja varjoa tuhannen sekaisin, silti löydän kuvasta myös eloisuutta ja sävyjä. Jotenkin tuo omenapuiden siimes on niin koukuttava. Viime yönä tuohon samaiseen paikkaan oli ilmestynyt metsäjänisten bileistä jälkiä. Käyvät mokomat syömässä alimpia oksia. Syökööt, nuo vanhat puut eivät ole enää milläskään vaikka pari oksaa menisikin puppeleiden suihin.

Pihanurkan avokompostilla on hilluttu puppelipolkkaa myös, siellä on päällimmäisenä eilen kipattu marsupoikain häkinpohjus ja mukana paljon ns. sattumia. Ilmeisesti torpan koira ei ole mikään varsinainen pelote kun uskaltavat tulla portaille asti papanoita viskomaan ;-)

Torpan koirasta riittää pohdintaa riittämiin. Vaikka hällä olisi minkälainen luksuspotero pedikseen, vain tuolin tai sohvan selkänoja kelpaa. Hätätilassa vaikka mummolan kiikkutuolin lampaankarva. Kunhan ei tarvitse lattiantasolla loikoilla. Lieneekö bordereiden ominaispiirre vai pelkästään Nassemiehen mukavuudenhalua? Nytkin kuuluu koiran nukkumistuhina oikean olkapään tasolta. Ihan varppina kiipeiäisi uuninpankolle jos pääsisi. Ilmeisen kateellisena katselee kissankorvia jotka tuolta ylhäältä pilkistävät.

Ja tuossapa vielä puppeliparaatin jälkiä.

Nyt tää lähestyy varovasti pyykkikoppaa, ihan kunnioittaen ja nöyrin mielin. On se niin suuri!

Hippa!

MUOKS: saamani tekstiviestivihjeen perusteella hoksasin tulla lisäämään päivän julistukselle otsikon. Kiitos vaan valveutuneelle lukijalle ;-) Lääkärileikkejä ja leikkilääkäreitä, elämme jännittäviä aikoja, koskaan ei voi tietää minkälaiselle vastaanotolle joutuu/pääsee.

Takaisin pyykkikopan aarteistoa tutkimaan *puistatus ja kahvahdus*

Sininen ja valkoinen

Säteilevän kirkasta maanantaita! Voiko raikkaampaa väriyhdistelmää olla? Yhtään en ihmettele miksikö tykkään niin paljon Kreikasta.... sama sinisyys ja valkoisen kontrasti. Noh, Kriekkula on nyt kaukana ja meillä on tällä hetkellä paljon paljon kauniimpaa.

Kylänpinnasta palatessa piti stopata bussipysäkille räpsyttelemään. Ja kotipihassa jatkaa. Miten paljon lumesta voi saada irti? Voiko vaipua nirvanaan? Sisäinen eskimoni palvoo puhtauden illuusiota ja nauttii jokaisesta silmäyksestä jonka luonto suo.

Tuskinpa minä enää ensi talvena jaksan riehaantua tässä mittakaavassa. Valitettavasti ihminen turtuu, oli ympärillä sitten ylenpalttisesti kauneutta -tai vastakohtaisesti loppumatonta rumuutta.

Yritän nyt kuumeisesti olla kelvollinen äiti ja tarjota koulustapalaaville perillisille kotilieden lämpöä, kirjaimellisesti. Aamulla kuului nähkääs viiltävä totuus lapsen suusta: "on se hyvä juttu että tänään voi mennä kouluun lämmittelemään, kotona on aamuisin niin kylmä". Pikkuinen parka tallusti bussipysäkille, vain nenä näkyi hupun, pipon ja kauluksen keskeltä.

Keskiviikkona on tulossa sitten traktorikuormallinen hommia, koivuklapia riihen täydeltä. Ihan kivan puuhatuokion järjesti Iso-J, joka luonnollisesti itse livisti Helsinkiin. No ei vaiskaan, kyllä minä tiedän, että hän olisi täällä sata kertaa mieluummin.

Aamupäivän kahvipaussi olisikin sitten tässä. Mulla on vielä kaikki mahdollisuudet olla erittäin kelvoton äiti, saattaa käydä vielä niinkin, että unohdan pihalle retuuttamani petivaatteet. Ja illalla sitten lapsoset parkuvat surkeaa kohtaloaan kun tyyny on jääkalikka ja täkki huurussa. Ei siinä paljoa ilahduta tai lämmitä tieto, että pölypunkit ovat finito, kaput.

Muotoillaan tuo edellä selostettu vaikka näin: been there done it. Onhan se toki ikävää mutta ei se satu ;-)

Tarmokasta maanantaita ja viikon alkua kaikille!

Sunnuntaina myysaillaan lämpimässä

Pakkanen puree, väliaikaisesti vähän lievemmin. Yöllä on käyty kolmessakympissä, aamulla oli vain -26 ja nyt lähennellään jo -20 lukemia.  Taitaa kääntyä kevääksi. *kolkkoa naurua*

Perilliset ovat partioreissulla, leffassa. Ihan kiva pakkaspäivän partioaktiviteetti, mieluummin hauska leffa ja poppariboksi kuin nenään jäätynyt räkä ja märät lapaset savuisella nuotiolla jossain syrjänperän laavulla. Noin pieniä partiolaisia voi karaista ulkoilmaelämään inhimillisestikin, leudommissa keleissä.

Saateltiin tienpäälle myös appivanhemmat, lähtivät kohti Espoota. Vähän kyllä hymyilytti kun hopeaisen citymaasturin jarrut hyytyivät pihatielle. Onhan se Honda ihan kiva ja jees mutta taitaa olla enemmänkin Kehä ykkösen arktisiin oloihin sopivampi peli.

Iso-J lähtee myöhemmin iltapäivällä etelää kohti, nyt jo näyttää hapanta naamaa. Täällä siis palataan hissuksiin arkeen. Johan tässä on joululomaa vietetty ihan pitemmän kaavan mukaan. Kiva palata normaalirutiiniin. Hiihtoloma on ihan pian, viikko 10 on meikäläisten viikko ja silloin lähdetään vähän reissuun, ehkä ihan Kajaanin korkeudella asti.

Munavuorikin saatiin sulatettua, kaikille kävijöille on lykätty tiu tai kaksi mukaan. Tämä varaston tuuletus on kuitenkin vain väliaikainen tilanne, nytkin pari rouvaa kyyköttää pesässä heltta vinossa joten kyllä sieltä taas uutta tuotantoa tulee. Seuraavat kymmenet onkin varattu Satu T:lle, yritän muistaa ottaa munukat mukaan, tulen tiistaina kaupungilla käymään.

Tänään aion uskaltautua vielä ulos, muutama juttu pitää kuvata ja lintulaudatkin kolisevat tyhjänä. Kova kysyntä on nyt pähkinöille ja siemenille. Ja yllättävän pitkä ilo jouluksi hommatuista kauralyhteistäkin näyttää olevan.

Sitten voikin aivan täydellisen hyvällä omalla tunnolla kuhnailla tuvassa. Lämmitys on hoidettu, puut kannettu ja pyykkikone jauhaa omia juttujaan.  Luvallista joutilaisuutta. Sopii hyvin.

MUOKS: Lisään tähän yhden linkin http://www.nicoleemanuel.com/home.htm toivottavasti toimii ihan tuolleensa. Löysin kirjakaapista hänen kuvateoksensa High on horses ja jäin selaamaan taas niitä upeita kuvia. Niissä on kyllä tunnelma ja hetki vangittu parhaimmalla tavalla. Osa kuvista on toki hieman teatraalisia kaikessa kauneudessaan. Ehkäpä sieltä löytyy sinullekin joku helmi joka tuo hyvää mieltä?

Sain tuon mainitun kirjan vuonna 2005 Melissalta, ehta jenkkityttö joka vuokrasi Hawkenia säännöllisesti omaan valmentautumiseensa. Aivan ihana ihminen jonka kanssa jaettiin hevoselämän ilot ja surut. Hänelle hevonen toi tervetulleen irtioton ei aina niin ruusuisesta "maahanmuuttajan" arjesta. Täytyykin kysellä kuulumisia.