Kultakukko

Härnään ihan vain pikkuisen Suurta ja Mahtavaa Googlea. Voihan olla, että kultamunia värkkäävien kanojen kysyntä on näinä taloudellisesti tuulisina aikoina googlessakin kovaa ja Kultakukko -nimitys herättää ties mitä intohimoja.... ja tuo osumia torpan päiväkirjaan.

Hähhhää, tästä saatte, ei pidä aina uskoa mitä google tarjoaa. Ihan sama kuin se taannoinen metsäsika-juttu. Tässä blogissa oli kuva Nassesta ja kuvatekstinä metsäsika. Arvatkaas tuliko kuvahaussa hutiosumia. Mahtoi moni koululainen saada biologian esitelmästään hylsyn kun kuvituksena oli hengästynyt borderterrieri.

Asiaan!
Meillä on niin kaunis uusi kukko! Heleä ja kirkas kiekaisu. On kuin yhden kukon cantores minores kajauttaisi hyvät huomenet. Tämä uutukainen kultakurkku on kiuruveden kanarodun uljas kukkoedustaja. Savolaiseksi sangen komea yksilö. Notkea ja elastinen, pomppii ketterästi, tanssii ja temmeltää. Sääret sileät ja sulat kiiltävät. Korea kaveri.

Ruskeat rouvat ovat onnestä soikeina, vasta sisäkoppikauden alussa näitä kanaryhmiä pitää vähän sortata ja siihen saakka (jokunen viikko vielä) ruskeat tehomunijarouvat saavat pitää hunksinsa.

Viikko alkoi muutenkin mukavasti. Mikäpä rattoisampaa maanantaiurakkaa kuin istahtaa aamupäivän kunniaksi kampaajan tuoliin ja ottaa luvan kanssa rennosti seuraava parituntinen. Varsin arvokasta terapiaahan tämä kampaamoterapia on. Toisaalta, kun kustannukset jakaa jokaiselle käynnin jälkeiselle hyvälle hiuspäivälle, ei se enää olekaan niin ruokottaman kallista. Enemmän minua itkettää jokaisella tankkausreissulla. Siinä kympit ottavat tililtä äkkilähdön eikä niillä pitkälle pääse.

Ilokseni huomasin, että tuttu kampaaja oli palannut takaisin ja jatkoi kuontaloni ruoppaamista niinkuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Hyvähyvä. Lähetti sitä paitsi kauttani terveisiä serkuilleen... vinkvink. On niitä näköjään muitakin sukuja joissa yhteydenpito on vähän verkkaisempaa.

Maanantai on muutenkin aina niin rankka päivä. Alkava viikko vie jotenkin voimat, ramasee, masentaa, vtuttaa. Näin tiistaiaamuna on jo paljon helpompi hengittää, viikko on alkanut ja tiistaihan on melkein viikon puoliväli. Taitaa olla korvien välissä koko maanantaiallergia?

Tavallaan olen vähän kateellinen kanoille. Ne eivät piittaa viikonpäivistä. Ne vain tepastelevat, kuopivat, kylpevät, kujertelevat ja silloin tällöin pullauttavat munasen. Vaikka näillä meidän kanasilla ei ole mitään tuotantokiintiötä täytettävänä, useimmat helttapäät päkistävät munan monta kertaa viikossa. Parhaat päivittäin.

Tällä alimman kuvan Gaddafilla (oikeanpuoleinen) on erikoisserviisit. Rouvansa ei edes muni ja silti näitä kohdellaan kuin kuninkaallisia. Yöksi kannetaan kainalossa sisään kanalaan puhtaille puruille ja aamulla sama kuljetuspalvelu kyyditsee pariskunnan ulos. Tämä kukonpölvästi kun ei hoksaa hakeutua yöorrelle vaan kyyköttää kanalan portin edessä yövahtina.

Ylempien kuvien kiuruveteläisnuorikot pitivät eilen lentonäytöstä. Kun tulin koululta kotiin, kolme kanaa istui kanalan aidan ylimmällä pienalla. Siitä ne lehahtivat parvia erottavan raja-aidan päälle. Onneksi ne älysivät liihottaa omalle osastolleen eivätkä päättäneet liittyä ylilentäneen hanhiparven auramuodostelmaan.

Tämä tarkoittaa nyt sitä, että ulkotarhojen päälle laitetaan kattoverkko. Onhan semmoinen jo, osittain. Mutta näköjään on parempi verkottaa kokonaan. Loppuupahan se harakoidenkin rellestys ja kanat pysyvät siellä missä pitääkin.

Muistan vieläkin sen yhden, parin vuoden takaisen syksyisen iltayön kun jahtasimme Turha Kakkosta pihapuusta. Hittolainen, se kävi työstä.

Eikä terve ruumis työtä kaipaa!

Tälle viikolle on kalenteriin kirjattu huominen eläinten joukkorokotus. Herra Kylän Eläinlääkäri tulee neulapusseineen ilahduttamaan niin hevosia, kissoja kuin koiriakin. Täytyy muistaa teljetä kattikansalaiset tupaan heti aamusta. Nehän nimittäin vaistoavat milloin on lääkinnällisten toimenpiteiden aika ja katoavat silloin kuin rosvo Lontoon sumuun.

Peetu ja Nasse saavat myös lakisääteiset piikkinsä ja pääsevät sen jälkeen laajentamaan maailmankuvaansa kaupunkiin koirahallille. Vanhempi perillinen liittyi koiraharrastusyhdistykseen ja aikoo virittää Nasseparan agilitytykiksi. Toisaalta, tuommoinen vanhempi opetusmestari on kullan kallis harjoittelukappale. Ihan sama juttuhan se on koirissa kuin hevosissakin. Vanhempi koira ei höntyile turhia, osaa käskyt ja paikkaa tarvittaessa ohjaajan virheitä.

Nassella on peruskäyttäytymissäännöt hienosti hallussa ja herrasmiehenä se osaa käyttäytyä lähes kaikissa tilanteissa. Uskoakseni... kyseessä on kuitenkin terrieriryhmän kaveri.

Torstaina hevosille tehdään manikyyri, vuollaan taas turhat pois ja harkitaan taas kerran talvikenkien tarve. Uskoaksi niitä ei vieläkään tarvita. Saahan ne rautahelyt kilkuteltua kavioihin myöhemmin mikäli todellista tarvetta syntyy. Vaikka en olekaan mikään luomuhevosteluhihhuli, olen nyt reilun vuoden aikana nähnyt kuinka hevonen pärjää kengättäkin. Käyttöhevosillahan asia on toinen, ei puhuta nyt niistä.

Meidän hevoset suihkivat sujuvasti kaikilla keleillä paljain varpain, kavioaines pysyy hyvänä ja pito on ihan riittävä. Eivätkä riko toisiaan, leikkihetkinä nimittäin rapa roiskuu ja sivuslaidilla luisuttavat toisiaan päin. Hokkikengällä saa aika julppeat arvet kaverin kankkuun niin halutessaan. Ja vahingossakin.

Perjantaina alkaakin syysloma. Koko seuraava viikko olisi lomaa, koululaisilla.
Ei tämä viikko nyt niin pahalta vaikuta, vielä.

Sujuvasti eteenpäin, hushus! Missä lienetkin...

Siipikarjakatsaus

Taivas tänään, sininen ja kaunis. Hajanaisia poutapilviä tuulen tuivertamina, siinä silmä lepäsi ja mieli kirkastui kun heti aamutuimaan pääsin ihastelemaan auringon ihmettä. Tilhiparvi saapui pihapihlajan rääppiäisiin, viimeiset marjat kurkusta alas ja tukka tuubilla uusiin seikkailuihin.

Näköjään valokuvausuupumukseni on suorassa suhteessa valon määrään ja vesisateen kovuuteen. Sovitaan sitten niin, että minä kuvailen vain hyvällä säällä ja jätän kameran pölyttymään pahemmissa keliolosuhteissa. Valojen kanssa on ainainen säätäminen ja muutenkin hommasta menee maku liialla veivaamisella.

Hevosetkin räpsyttelivät unisia silmiään marssiessaan tallista aamun kirkkauteen. Pyhäpäivän kunniaksi kumpainenkin sai uutukaiset päitset  käyttöön. Soosi-Possulla tietysti gansteriponikuosia, mustaa karvapehmustetta ja ponifiguureja. Tammalla tyttömäistä punaista paksulla fleecellä.

Ennen puoltapäivää Soosi oli jo onnistunut värkkäämään päitset päähänsä "vähän väärinpäin" ja kuorruttamaan lähes koko karvapehmusteen märällä multakerroksella. Että se siitä siisteydestä, tälläkin kertaa.

Eräillä vain on taito tallella ja homma hanskassa.
Huomatkaa erään särmä tukkatyyli ja kesän aikana kasvanut otsatöyhtö.

Päivän ohjelmaan oli kirjailtu lähes mahdottomaksi todettu tehtävä: etsi, löydä ja osta vanhemmalle perilliselle passelit kumpparit. En suostu vielä investoimaan huntereihin, kasvava koipi ei kaipaa sen koommin nahkaisia ratsastussaappaitakaan. Lähestulkoon jokaikinen kotikaupunkimme jalkineita myyvä puoti, kauppa ja marketti on tullattu. Ja valikoima huonoksi havaittu.

Lasten kumppareita on hyllymetreittäin, lämminvuorisia ja vaikka mitä ihania kuoseja. Kun koipi on kokoa 36/37 pitää tähytä aikuisten osaston suuntaan ja siellä on suunnilleen kahta mallia tyrkyn. Ja niitä kympin maksavia kiduttimia joissa jalka väsyy hinnan mukaisesti kymmenessä minuutissa, kengän keston ja vedenpitävyyden ollessa samaa aikaluokkaa.

Tänään oli onni myötä ja sopivat kumpparit löytyivät. Viisi kymppiä on pikkuraha käyttömukavuudesta, ihanasta väristä (possunpinkki) ja oletettavasti laatuakin saatiin.

Sitten kukonhakuun.

Kuvien onnelliset kanaset tepastelivat vapaana pihalla, kukoilla omat parvensa ja kaikki sopuisasti keskenään.

Meidän uusi kukkomme ei ole näistä kukaan, se on nuori ja komea kiuruveden kantainen kukkopoika. Ikää reilut 5 kuukautta. Tuolla se jo tanssii kanatarhassa uusien rouviensa arvioivien katseiden (ja hyväksyvän pulinan) ympäröimänä. Ei ole ujo eikä arka, yllättävän kesy ja kiltti kukoksi. Pienestä kotikanalasta tämäkin haettiin (kahvipaketin hinnalla) joten niillä on paljon ihmiskontakteja ja niitä käsitellään pienestä pitäen. Ihmisen kaverihan semmoisesta tulee ja hyvä niin.

Täytyy ilmeisesti vähän muokata sisäkoppikauden asumisjärjestelyitä niin, että tämä uusi kukkelbergi pääsee heti oman rotuistensa kanojen seuraan ja Vanha Gaddafi saa elellä ainokaisen rouvansa kanssa kahden kesken.

Kaikenlaisia kanoja sitä maailmaan mahtuukin, suurimmat näkemäni ovat nuo kuvien valkoiset jättikanat. Hienoja kuin mitkä.

Naapurin isäntä pyörähti juuri äsken kertomassa, että taas olisi yksi pariskunta pistänyt lusikat ja eläimet jakoon. Uutta kotia etsivät 5 kanaa, pari lammasta ja shetlanninponi. Kanat tulevat meille, selvä se. Poni ja lampaat eivät mahdu, enkä ottaisikaan. Joku järkihän tässä on pidettävä.

Aurinkoiseen sollistaihin kuului myös nuorimmaisen perillisen visiitille saapuneet ystävät. Tytöillä oli kivaa, mutta valitettavasti kiva loppui kesken. Ohjelmassa olisi vielä ollut nakinpaistoa ja vaahtokarkkien kärvennystä takkatuvalla sekä massiiviset piirustustalkoot. Kaksi tuntiahan ei riitä alkuunkaan. Kieltämättä vähän harmitti tyttöjen puolesta, mutta perheillä on aikataulunsa ja siihen pitää pikkulikkojenkin tyytyä.

Ensi kerralla vähän pidempi aika ja kenties osa suunnitelluista puuhista kannattaa jättää suorilta pois.

Eilen mehustamolle viedyt omput muuttuivat tänään mehuksi, 120 litraa pastöroitua ompputuoremehua on nyt kotiutettu torpalle. Meille siitä jäi reilut 50 litraa, otettiin porukkaan muitakin mehukatteja.
Täytyy vielä harkita mitä tehdään lopuille ompuille, niitä olisi vielä vaikka kuinka paljon. Hevosetkaan eivät määräänsä enempää syö.

Mukava päivä, so far. Ensi viikon ohjelma on vielä levällään, maanantaiaamuna on vihdoin luvassa kertaalleen peruttu kampaaja-aika. Viikko näyttää vanhetessaan mitä siitä kehkeytyy, kunhan nyt saisi suunnilleen terveenä sätkiä eteenpäin. Ja pääsisi kuntoilemaan, mieluiten joka päivä.

Minä kyhään nyt jotain evästä perheelle ja kipaisen juoksulenkin kautta saunaan. Siinähän se sunnuntai sitten alkaa ollakin.

Leppoisaa illanjatkoa, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Huomaan, että oikeakielisyyteni alkaa taantua. Yhdys-sana-virheitä tulee solkenaan, pilkkuvirheitä sitäkin enemmän. Lauserakenne on mitä on eikä paremmaksi muutu. Onkohan tämä jotain rappeutumista vai alkavaa dementiaa?

Oikeamielisyys sen sijaan voi hyvin ja vahvasti. Ei saa olla pienille paha :D

Paluu elävien kirjoihin

Ja näin sitä taas ollaan kohtuullisen hyvässä kunnossa kohtaamaan elämän eteenviskomat koettelemukset. Leuka rintaan ja nöyränä kohti uusia vastoinkäymisiä.

Eilinen perjantai meni migreenin seurassa, ei ollut kiva tapaaminen ollenkaan. Tita lohdutteli, että kyllä se iän myötä vähenee... ei lohduta, minä olen niin nuori vielä *kehe-kehe*
Oli taas aikaa ajatella. Yritin ymmärtää mistä se migreeninpirulainen tulee. Selkeästi yksi syy oli magneettikuvaus, sen äänimaailma on aivan sietämätön.

En tiedä oliko sen koneen säädöt vinksallaan vai kuuluuko sen metakan todella olla niin infernaalinen. Ajattelin vain, että ei tämä tutkimus voi kuitenkaan potilaan kuulon vaurioittamiseen tähdätä, eli ehkä se melu ja sen melun kesto olivat vielä turvallisen rajoissa? Ehkä.

Joka pahuksen tapauksessa, migreeninhän se laukaisi. Ihmeen myöhäinen sytytys tällä kertaa, vasta yöllä se iski kaikella kiukullaan.

Toinen asia jonka olen tässä huomannut, vuodenajoilla saattaa olla jonkinlainen yhteys päänsärkyihini. Keväällä (kylmää, tuulista) ja syksyllä (kylmää, tuulista) juilii eniten. Talvella pakkasviima laukaisi kolmoishermosärky -tyyppisen viheliäisen vaivan. Kesällä ei ole isompaa hätää. Lääkäreille en tohdi moisesta spekulaatiosta mainita, nauravat seljällään maallikon arveluille.

Olkoon miten on. Minä iloitsen jokaisesta aamusta jolloin mihinkään ei koske. Toisinkin voisi olla.

Viime yönä satoi ja tuuli. Etelän kulmalta puhalsi kiivas syksyn tuuli ja runteli torpan nurkkia.
Miten paljon sitä vettä meinaa tulla? Eilen on kuulema ollut teitä poikki, tulva siellä ja tulva tuolla. Kaveri laittoi Espoosta kuvan, koirapuisto oli vesipuisto.

Nyt taivas on ihmeen kirkas ja selkeä. Nämä varsin laimeat ruskan sävyt näyttävät oikeastaan aika hienoilta kun auringon kelmeät säteet osuvat niihin oikein ottavasti. Enkä narraa yhtään, meillä paistaa aurinko!

Moneen päivään sitä ei ole nähty, mutta nyt helottaa. Lohdullista.

Seisoin pihalla kameran kanssa ja totesin, että kaikki kuvat on jo otettu. En löydä enää mitään uutta, en edes uutta kuvakulmaa vanhoihin asioihin. Niin paljon kuin tykkäänkin kuvata kasveja ja eläimiä, ei niistäkään tunnu nyt irtoavan mitään uutta. Onneksi (?) kuvakirjastossani on noin kymmenen tuhatta räpsyä, otetaan uusintakierros vanhojen kuvien parissa kun kuvausinspiraatio näemmä pykii.

Hevosilla on aina samat ilmeet, kanat näyttävät kanoilta. Peetu nyt on ainoa alati muuttuva kohde mutta enhän minä voi pelkkää jackrusselinpentuea aina kuvata. Meillä asuvien karvanaamojen elämä on muutenkin varsin tarkoin dokumentoitu tänne blogiin ja kuvakirjastoon.

Armaat satunnaiset lukijani, antakaa nyt ihmeessä kuvausideoita.

No joo, onhan mulla tämä yksi hiihtäjä:

Elli tuli pellon poikki, luikahti sisään, söi ja poistui.
Hajusta päätellen Elli hengailee naapurin navetan liepeillä, siellä onkin varmasti kaikenlaista jännittävää. Mutta myös kaikenlaisia riskejä. Riuska isäntämies ei ehkä kissoja ajattele rotanmyrkkyansoja viritellessään, on koneita ja muita. Toivottavasti Ellillä on vielä muutama henki jäljellä tai kulkeminen loppuu lyhyeen. Vangita tuota kissaa ei voi, se menee vaikka lasin läpi kuullessaan luonnon seireenikutsun. On nähty.

Päivän ohjelmaan mahtuu taas kaikenlaista ja etenkin päällekkäisbuukkauksia. Kiidätän Äitikullan perheystävän siunaustilaisuuteen, singahdan muille asioille ja jossain välissä pitäisi hakea uusi kukkokin. Turha mainita, että Iso-J:llä on samaan aikaan omat menonsa ja vanhempi perillinen pitäisi hommata poniopistolle. Kaikki käyntikohteet ovat kartalla hajallaan kuin haulikolla roiskaistuna, ajokilometrejä kertyy taas roimasti.

Hankalinta tässä on loppujen lopuksi se, mihin minä sijoitan uuden kukon siksi aikaa kun kamppailen kuntosalilla rautaa vastaan? En minä sitä kukkoa voi respaankaan jättää, pukukaapista puhumattakaan. Autoon jos jätän, siellä on oitis liuta eläintenvapauttajia eläinparkaa pelastamassa.

Pitäisi ajatella. Eikä se ole ikinä ollut vahvin lajini.
Mukavaa lauantaita, missä lienetkin!

PeeÄäs:
Tita, kommentoin valkosipuliasiaa edellisen merkinnän kommenteissa. Jään odottamaan ohjeistustasi.

Tyhjä tynnyri

Tänään olen saanut kuulla varsinaisen mörköoopperan, hullun säveltäjän kakofoniallisen verran ääniä, pääni sisältä. Mihinkään en päässyt pakoon, olin sidottu päästäni ja tungettu ahtaaseen putkeen.

Magneettikuvaus on sitten semmoinen homma, että seuraavan kerran meitsi joudutaan kantamaan sinne miesvoimin ja lepositeillä teippaamaan siihen kelkkaan. En mene enää! En varmana mene!

Pahoittelen jo etukäteen niiden lukijoideni puolesta joilla tuo kokemus on vielä edessä. Kerron pahimman luokan spoilerin. Se koko toimitus on paholaisen iljettävä kidutusjuoni.
Ensin ystävällinen elovenatyttö -hoitaja teippasi kanyylin käsivarteeni ja testasi liitännäisen toimivuutta suolaliuoksella. Rah-rah vaan, en usko suolaliuokseen sen enempää kuin saunatonttuunkaan. Jotain totuusseerumia se kuitenkin oli.

Edelliskerralla juottivat mukillisen järkyttävän hirveää harmaankeltaista (kuin sappinestettä) litkua väittäen ihan pokerinaamalla sen olevan ananasmehua. Katin villat, semmoista myrkkyä ei saa missään myydä ananasmehuna. Hyvä, etteivät rautahileet kilisseet muovimukin reunoihin.

Vartin verran sain istuksia ikkunattomassa kopperossa ja katsella keltamustia varoituskylttejä voimakkaasta magneettikentästä ja sydämentahdistimen takuuvarmasta buuttaamisesta. Jep. Olo oli varma ja vahva. Not.

Seuraavaksi piti asettautua siihen hiivatin kelkkaan. Se on vähän niinkuin pulkka jossa on päänupille erillinen, varsin viekkaan näköinen kehikko. Paksut kuulokkeet korville ja pää on tiukasti paketoitu paikoilleen. Kun potilas on pötköllään, naaman eteen viritetään hannibal lecteristä tuttu kasvomaski. Joka näpsäytetään lukkoon, nipsjanaps.

Sitten vähän piuhoja kiinni, hälytysnappi (varmaan joku replika joka ei toimi) potilaalle tassuun ja kelkka liikkeelle. Suunnilleen oman pituuteni (ei ole paljoa, mutta tässä tapauksessa mentiin kauhun tuollepuolen) verran imeydyin sen koneen sisään. Varpaat saattoivat vilkkua valvomon ikkunaan.

Kone surisi, humisi ja ilmastointi yritti työntää kasvoille raikasta ilmaa. Sitten se hirveä meteli alkoi. Kolinaa, pauketta, ryminää, poranääntä, surinaa, kilkatusta, bau-bau-bau eri voimakkuuksilla. Mitään kohtaa päästä ei säästelty, ääntä tuli jokaisesta suunnasta. Välillä kelkka nytkyi eteen sitten taas taakse ja uutta äänimaailmaa peliin.

Potutti.

Vihdoin hoitaja kävi kertomassa, että nyt hän laittaa varjoaineet kanyylin kautta, ei pitäisi tuntua missään. Juma, meinasin pyörtyä siillä siunaamalla. Eiväthän ne olisi tienneet jos olisinkin kuukahtanut. Tuskin olisin edes sätkiä ehtinyt, äly pois hiphei.

Muistihan se hoitaja vielä tulla kertomaan, että aikaa menee kutakuinkin viisi minuuttia vielä, on niin perustavanlaatuinen kaivaus kyseessä että menee normaalia kauemmin. Meinasin pillahtaa itkuun.

Onneksi se piina viimein päättyi, kone vaikeni ja kelkka putkahti takaisin ihmisten maailmaan.
Päässä soi Apulannan Koneeseen kadonnut. Kuvantamisen aikana ehti ajattelemaan kaikenlaista. Muistelin myös erilaisia virsiä, sananlaskuja, muistelin miltä hevosen iho tuoksuu, miltä mansikka maistuu, mitä pitää kirjailla kauppalistaan, suunnittelin hautajaiseni, yritin päättää onko minulla varaa ostaa se parempi kameran runko (ei), mitä tänään syötäisiin ja miten meni Puttepossun syntymäpäivien sanat.

Joo. Ei ollut kiva kokemus. Ei ollenkaan.

En minä halua olla kiittämätön. On upeaa, että lääketieteellä on tuommoisia menetelmiä käytössään ja maassamme ne ovat lähestulkoon kaikkien ulottuvilla. Minäkin menin tuohon tutkimukseen ihan julkisen terveydenhuollon kautta, en yksityisesti.  Silti se tutkimus oli epämiellyttävä kokemus.
Laserlobotomia.

Ennenvanhaan rouvilta olisi otettu päästä turhat paineet pois kallonporauksien keinoin, nyt sentään ensin tutkitaan missä vika mahdollisesti piilee ennenkuin hutkitaan.

Tulokset tulevat aikanaan ja mahdolliset jatkotoimenpiteet selviävät, kunhan lähettävä lääkäri (neurologian ylilääkäri tjtn) on tehnyt analyysin kuvantamisen tulosten perusteella. Jos diagnoosina on, että mitään vikaa ei löydy, se on saatava kirjallisena. Turha tulla sitten sanomaan, että mulla olisi päässä viriviritööttööt -vikaa. Mulla on mustaa valkoisella että näin ei ole. Päässä ei ole mitään.

Toivottavasti.

Pukuhuoneen puolella kanyylin reikä päätti suihkauttaa veret seinille, kertoi ilmeisesti jotain potilaan verenpaineesta. Oli oikein mukava mennä vereltä haisevin hiuksin ruokaostoksille. Näytin varmastikin hirviömorsiamelta. Ja siltä olo kieltämättä tuntuikin. Onneksi migreeni on toistaiseksi ymmärtänyt pysyä poissa vaikka sitä kyllä niillä äänillä kovin houkuteltiinkin.

Mökäpönttö

Huomenna on onneksi miellyttävämpää päähoitoa luvassa, kampaajalta varattu pitkä istunto.

Kullervo The Kukko liittyi eilen ilmavoimien kukkoihin, ihan itse astui palvelukseen. Meille jäi vain kuoret. Kullervo oli komea kukko ja hieno yksilö. Kepeät mullat Kullervolle.

Muilta osin päivän merkinnän arvoiset asiat jäävät vähiin.  Tämmöistä tänään.

Miellyttävää illan jatkoa, missä lienetkin!

Perhe on paras

Pienimuotoinen painajainen laululavalla. Siellä viisi pientä peetulaista kokoontui yhteen ja jälleennäkemisen ärinä tällä koiranpennuiksi naamioituneella näätälaumalla oli melkoinen. Äitikoira ei tullut mukaan, reppanalla ei olisi hermo kestänyt näitä sähläreitä.

Pienen terrierin ärinä on vähän niinkuin tuohtunut akuankkapuhe. Ei se ole edes ärinää, rähinää ja särinää vain. Viisi valkomustaruskeakirjavaa reikäpäätä veti hullunrinkiä ja hoppaloikkaa. Pahinta meteliä taisi kuitenkin pitää yhtä veljeä tuurannut tanskantuliaisneiti. Ja tähän riivinrautaan meidän Peetu ihastui koko pienen sydämensä täydeltä.

Oma piski näytti tietysti kaikkein upeimmalta ja tietysti jollain tavalla omimmalta. Luonne-erot ovat niin huimat, että hetkittäin hirvitti. Kiittelin hiljaa onneani siitä, että Peetu ei suinkaan ole pentueen sähikäinen, enemmänkin sellainen kaikkien kaveri.

Kasvattaja oli iloinen kun sai melkein koko ryhmän koolle ja totta mooses meistäkin oli kiva tavata kohtalotovereita ja saada vertaistukea.

Autossa Peetu simahti sillä siunatulla hetkellä kun takapaksin luukku lumpsahti kiinni. Kotiintultua piski hoiperteli sohvan eteen, inahti ja nousi käsihissillä ylös. Siitä saakka on nukkunut. Vaimeaa ärinää, murinaa, vingahtelua ja vimmattua tassujen sutimista, sitä on koiranpennun sikein uni.

Hauskaa oli. Ihan kiva tiistai-illan ohjelma. Nyt koen ansaituksi kellahtaa itsekin petiin.
Huomenna sitten jotain ihan muuta. Kipsinpoistosta vanhempainiltaan ja normipäivä siihen väliin.

Sillä chili

Puujalka kopisten (kuv.) tulin kehuskelemaan chiliomavaraisuudella. Tänä talvena on luvassa lämmittäviä ellei peräti kuumottavia hetkiä... ainakin ruokapöydässä. Satoa on piisalle asti.
Kunhan nuo kaikki kippuraiset vihreät ystäväni punastuvat, meillä on jytymiittiä vaikka aamupuuroon sotkettavaksi.

Täytyy muistaa yksi asia chilistä. Se kirvelee. Myös käsien välityksellä.
Lukijani Tuula-Anneli kertoi eräässä aikaisemmassa chilipostauksessa omakohtaisen kokemuksensa. Jaan sen (muistinvaraisesti) kanssanne. Tuula-Anneli voi paikata muistini aukot.

Joskus seurusteluaikanaan Tuula-Anneli ja Neuvoa-antava tekivät yhdessä ruokaa. Neuvoa-Antava leikkasi chiliä. Ja piipahti pikaisesti vessassa. Josta kuului kohtaperään kauhea tuskainen vaikerrus. Chilisin näpein ei passaa roplata minkäänsorttisia killuttimia, se kapsaisiini on totinen myrkky joka kirvelee. Se ilta taisi päätyä vähemmän romanttisiin tunnelmiin, vesihuljuttelussa ei ehkä ole sitä kaikkein kuumottavinta latausta.

Että näin. Olkaahan varovaisia chilienne kanssa chillaillessa.

Se siitä satokatsauksesta. Porkkanoita ja omppuja tulee kiitettävästi. Muilta osin sato on katovuoden tasoa.

Jatkan keittiöteemalla. Sain joskus pyynnön esitellä torpan sisätilainteriööriä.
Aikani pähkäilin asiaa moneltakin kantilta ja totesin, että niin kauan kuin tämä on kolmen muun ihmisenkin koti, pidän yksityisyydelle rajat ja se kulkee kodin kuvaamisessa. Olenhan toki kotini ovet avannut tämän blogin kautta, mutta muu julkistaminen jääköön tähän.

Meidän kotimme on sekalainen soppa sitä sun tätä, ei missään nimessä asuntomessukoti eikä muutenkaan sisustustyön taidonnäyte. Puhdasta pitää olla, satunnainen sekaisuus ei ole katastrofi. Se toki ärsyttää ja antaa ehtymättömän jäkätyksen aiheen. Tykkään, että tavarat ovat paikoillaan.

Kerran tuli puhetta keittiöstä kodin hermokeskuksena. Meillä keittiö on tupa eli kodin käytetyin huone. Kaapistot kaipaavat kipeästi päivitystä tälle vuosituhannelle ja kaakelit... ne on ostettu kyllä, mutta eihän niitä voi vanhojen kalusteiden väliin ängetä. Kodinkoneet on sentäs päivitetty, himoamani hybridiliesi (kaasu-sähkö) on vielä toivelistalla, pitäähän sinnekin jotain jättää. Kyökkiremontti on niin iso ja kallis kuluerä, että sitä mielellään tuumaa tovin ja toisenkin.

Meillä tupa on iso tila ja kaikki näkyy kaikille. Kaappijärjestys on määrätty jo taloa rakennettaessa, vuonna 1902 tai jotain. Yhdellä pitkällä sivulla ne ovat ja sillä hyvä. Kokkaaja saa liikuntaa kirmatesssaan sivuttaisaskelluksella vesipisteen ja jääkaapin väliä.

Saareketta meille ei lattiakellarin takia saa, mutta nyt oivalsimme, että kaapistoon upotettava, liikuteltava (in-out) moduli toimii ehkä vielä paremmin. Asiaa pitää kehitellä, ehdottomasti.

Niin se hermokeskushomma. Kuinka monella jääkaapin ovi toimii ilmoitustauluna? Meillä ainakin. Seinäkalenteri, puhelinten kalenterit ja muut eivät ikinä vedä vertoja jääkaapin ovelle. Eihän tämä esteettistä silmää viehätä, mutta tämä on perheen yhteinen tilataideteos. Alati elävä.

Blogia tai nettipäiväkirjaa pitävät lukijani, ottakaapa kuva omasta jääkaapin ovestanne ja julkaiskaa se. Kyläillään vaikka näin jääkaappien välityksellä toistemme luona!
Rohkeimmat voivat avata kaappiensa ovetkin ja esitellä sisällön. Minä jätän väliin, tällä kertaa. Hevoset odottavat iltapuuroaan...

Mitä miellyttävintä lokakuista maanantaita (sarkasmia), missä lienetkin!

Oma Aika

Näin elämä opettaa (jalostaa) ihmistä. Olen vihdoin oivaltanut, osin olosuhteiden pakosta, aamuhetkien autuuden. Peetu Pannahinen pitää huolen, että olen jo aamuyöstä puoliksi hereillä, ts. valveutunut koirakansalaisen huoltaja ja nostan lattialla piippaavan pirpanan kylkeeni. Kun kello paukahtaa seitsemän, vaatii koirakansalaisen vatsa täyttöä. Silloin on syytä haalia karvaiset kaverit mukaan ja laahustaa hellan ääreen, väsytti vähän eli paljon. Tämä on pyhäaamun aikataulu, arkena kaikki tapahtuu aikaisemmin.

Kun minä kerran sängystä pääsen ylös, ei sinne yleensä ole paluuta ennen iltayötä. Turhaan sinne muina aikoina menen pyörimään, Nukku-Matti ei työskentele kanssani päivisin. Ei kuule kaipaavan kutsua.

Niinpä tänäänkin hissuttelin tuvassa kaikessa rauhassa, aamuhämärissä. Valoja en heti herättyäni siedä ja ääniäkin hyvin vähän. Rauhassa pitää saada palailla torpan ääni- ja valomaailmaan.

Koirat ja kissat saivat eväänsä ja seuraavaksi muu karja odotti aamutoimenpiteitä. Silkkikukko Gaddafi rouvansa kanssa yöpyy näinä kylminä öinä sisäkanalassa ja heidät täytyy kantaa takaisin ulkotarhaan, suora kulkuväylä odottaa toteutusta. Toteutus vaatii jotain hirteen purevaa poranterää sanoi Iso-J. Jykevät hirret vaativat jykevät työkalut.

Chabo-lintu osoittautui kukoksi ja kiekuu kuin vappupilli. Se on näköjään roolitettu toimimaan Gaddafin lämppärinä kunnes itse artisti saapuu areenalle kiekumaan. Vanha vaivainen Kullervo ei sano enää mitään. Ja kohta vielä vähemmän, Fiskarssin neuvottelut ovat nyt ajankohtaiset. Uusi kukko odottaa naapuripitäjässä hakemista, saadaan kiuruveden kantaa oleva kukko, sopivasti samanrotuisia kanojakin kun jo löytyy. Tämä Chabo lähtee vaihtoon, liikoja kukkoja ei voida pitää eikä tauoton valtataistelu ole kukoillekaan kivaa.

Lampaat aloittavat möykkäämisensä heti, kun hoksaavat kissaveljesten olevan aamupartiossa. Matkalla talliin nakkaan heinät hevosten tarhaan, tarkistan veden määrän ja laadun ja tukin lampaitten kuonot heittämällä paalinpuolikkaan niitä päin. Ovat niin lihavia, että helposti osuu, keilatermein täyskaato.

Kissaveljekset sinkoilevat ympäri pihaa, rastaat ja tilhet ovat tulleet harakkaräyhäläisten reviirille pihlajanmarjojen toivossa ja kissoille riittää ajettavaa. Tänään toki sinkoilivat hillitymmin, tihkusade ja märkä maa eivät ole tupakissojen vahvuusaluetta heti aamusta.

Hevoset tarhattuani keräilen koiranjöötit pihamaalta ja suunnistan vähin erin kotia kohti. Kanat tarvitsevat nokittavaa ja vesien tarkistuksen ja ensimmäiset munauksetkin löytää jos muistaa tarkistaa.
Peetu on kaikissa hommissa mukana ja osaapa näköjään väistellä hevosia ihan luonnostaan. Ei tölmyile jaloissa vaan kuikkii nätisti vähän syrjemmästä. Ihan hyvä, että pitää vaistomaisesti henkikullastaan huolta, joka käänteeseen ja kulmaan minullakaan ei silmiä riitä, tarkkaavaisuudesta puhumattakaan.

Vaikka nämä meidän hevoset eivät yleensä turhia höntyile, on selvää, että Peetu törmää elämänsä aikana vähemmän tasaisiinkin hevosiin joten peruskunnioitus on syytä olla.

Takaisin tupaan päästyäni alkaa aamukahvi vähitellen häämöttää näköpiirissä. Toki sitä ennen on tyhjennettävä tiskikone, pyyhittävä koirien tassut, järjesteltävä vähän paikkoja ja väsättävä kaikkea muuta pientä. Ja siivottava kissojen hiekat. Vanha Justiina käy hiekkalaatikolla kerran vuorokaudessa ja tuotosten käry on typerryttävä. Ruokahalu menee noin tunniksi.

Kun sitten vihdoin saan aseteltua itseni tuvan soffalle, lehtipino, kahvimuki ja läppäri käden ulottuvilla alkaa tämä paljon puhuttu Oma Aika.

Silloin yleensä Peetu on jo hankkiutunut jonkinlaisiin hankaluuksiin tai kusaissut jonnekin. Matto koneeseen, lattia puhtaaksi, pentu pois portaikoista (osaa mennä ylös, ei uskalla tulla alas) ja uusi yritys sohvautua. Seuraavaksi yläkerrasta kuuluu jo askeleita, ensimmäinen perillinen herää. Ja kohtaperään toinen. Ja sitten alkaakin koirien vimmaus ja aamutanssi. Peetu pissalle (tai touhutipat roiskuvat ympäriinsä), kissat sisään, yleistä hälinää.

Niinpä tänäkin aamuna kello lähenee jo kymmentä ja nyt vihdoin näyttäisi siltä, että voin hetkeksi syventyä omiin tekemisiini. Kahvi on päivitetty lämpimämpään versioon jo kaksi kertaa.

Tottahan toki kaikki tämä hereilläoloaika on sitä omaa aikaani ja toimittelen aamuhommat oikein mielelläni, omassa tahdissani, omalla tavallani.

Eilisestä vielä pari huomiota. Kaikki suunnitellut hommat tuli tehdyksi. Osuin kuntosalille samaan aikaan kuin kaikki kaupungin testosteronia puhkuvat järkkärit, portsarit ja muut muskelimiehet. Voi sitä pierun pauketta, ähinää ja niskanpunoitusta.  Onneksi sali on iso ja ilmastoitu ja omat musiikit korvanapeissa. Tunsin itseni niin tädiksi, niin ikälopuksi raakuksi nytkyttäessäni omia pieniä painosarjojani niiden köriläiden rinnalla. Sopu sijaa antaa ja hyvin mahduttiin kaikki äheltämään. Yleensä ne yrmyt pysyvät eläintarhaksi nimittämälläni salinkulmalla, siellä on raakaa rautaa ja väkevän näköisiä punttitankoja ja peikkokööri ärisee siellä omassa rauhassaan. Nyt ne tulivat vyörynä technogym-laitteiden osastolle. Kuin norsulauma.

Niitä missukoita minä en kyllä ymmärrä, jotka tuhuuttavat pukuhuoneessa hiuslakat ja puuterit päällensä ja siirtyvät sitten vemputtamaan vähän hauiskääntöjä. Samat missukat laittavat "treenin" jälkeen lisää hiuslakkaa ja puuteria, kiemurtavat pillipöksyihinsä ja tepastelevat tukka tuuheana ulos. Eivätkö nykyneidit hikoile? Imeekö hiuslakka ja puuteri hien kropasta?

Illalla teimme retken muinaishistoriaan, Iso-J:n kätköistä löytyneet vanhat diakuvat pääsivät torpan ensi-iltaan. Naapurin pappa lainasi diaprojektorin ja valkokankaan. Voi veljet mitä ajankuvaa sisustuksesta, autoista, hiusmalleista ja muodista. Tie vei Joensuun kautta Ouluun, Kuopioon, Helsinkiin.

Rouva Anoppikin oli kuvissa niin vetreänä nailonsukissaan ja piikkikoroissaan, tohmajärveläisessä maalaismaisemassa punttaamassa perunasäkkiä maitokärryn kyytiin. Kaupunkilaisminiä hehkeimmillään.

Nyt vähän lisää kahvia ja viikonlopun iltapäivälehtien selaus.
Leppoisaa sunnuntaipäivää, missä lienetkin!

Päivitys ja katsaus iltapäivän säähän:

Saatiin moottorisaha jumiin ja osa kolin koivuista jäi vieläkin metrisinä pätkinä odottamaan aikaa antavampaa. Hyvä pino polttopuuta on kuitenkin pätkitty takkamittaan (33 cm) ja lajiteltu pinoihin kuivuusasteen mukaan.

Puutarhakalusteet kannoin odottamaan pesua ja varastointia.
Perillinen siivosi tallin.
Valkosipulin "sato" käsittää neljä kokonaista sipulintekelettä (pieniä) ja jokunen mikrokokoinen minisipuliversio. Ynnä kourallinen vähän itäneitä siemensipuleita.
Chiliä minulla on uuninpankolla iso laatikollinen punastumassa, ollaan omavaraisia seuraavat kolme vuotta!

Auringosta nähtiin vilahdus ja viuhahdus. Nyt taas tihuuttaa. Ei tule ratsastuksellisista tavoitteista mitään tänään. Sää suosii sisähommia. Vaihtoehtoina on jymykorillinen silitettävää pyykkiä tai pari lukematonta akkainlehteä, onpa vaikea valita... Taidan lähteä lenkille ja suihkun jälkeen oikaista sohvanpohjalle venymään. Silityshommat saavat odottaa oikeaa inspiraatiota. Tänään ei ole se päivä.