Katse maahan päin

Heinäkuu alkoi niinkuin kesäkuu loppui, pikkuisen alavireisesti ja koleassa ilmassa. Tuuli oli navakka ja ilmassa lenteli pääskysten sijaan salavan risuja. Sadettakin on saatu, veikkaan sadesumman olevan kohtuullisen normaali, sen verran rankkoja yösateita on saatu maahan asti.

Hetkittäin aurinkokin paistoi ja oli mukava kuljeksia pihalla kameran kanssa. Kesäinen valo on niin mielenkiintoinen. Joskus se oikein alleviivaa kasvin dramaattisuutta, esimerkkinä nämä kolme ensimmäistä kuvaa sinivaleunikosta (Tita ?) Kuin pienet karvaiset sormet pistäisivät pullistelevalle nupulle kampoihin, sitten nuppu ryöstäytyy vapaaksi ja kohta kääntää kukkineet kasvonsa maata kohden. Lyhyt mutta hieno elämänkaari.

Nämä 'vale'kasvit ovat hauskoja. On sormivaleangervoa, sinivaleunikkoa (myös liilana) ja ihan omana porukkanaan punaiset sinivuokot. Luontoäidin huumoria vai onko kasvin nimeäjällä aikanaan ollut ideat vähissä, en tiedä eikä tarina kerro.

Männäpyhänä kävin siskolikan kirittäjänä maastojuoksukisoissa pohjoisessa kaupunginosassa, matkaa meiltä kisapaikalle noin 70 km, suurkaupunki nääs.

Olihan se hurjaa kun kilpasarjat tömistivät pöhheikköön yhteislähdössä. Nuoret suunnistajaurhot tietysti pinkoivat rinta kaarella keulille, tasaisen tahdin nylkkääjät maltillisemmin.

Suurinta kunnioitusta herättivät M60 ja M70 ryhmäläiset, eli ikämiehet. Siellä oli ruoskankuivaa ultrajuoksijaa ja muuten vaan piinkovassa kunnossa olevaa senioria. Töminä vain kuului kun maalisuoralla pinkoivat maaliin, useita minuutteja ennen monia nuorempiaan. Tietty ne suunnistajat ryykelsivät maaliin ensimmäisinä.

Siskolikka paransi viimevuotista aikaansa yli viidellä minuutilla ja sattuipa serkkulikkakin samoihin kisoihin, hän pokkasi pokaalin ollen oman ikäluokkansa toinen.

Tunsin itseni siinä lycran ja trikoon joukossa hieman kömpelöksi, onhan kuntoni ja kestävyyteni kohtuullisen olematon tällä haavaa.

Samaisena sunnuntaina myös Iso-J pyyhälsi baanalle ja työmatkalle pohjoiseen. Seuraavan kerran nähdään puolen kuun paikkeilla. Eihän sinne jänkhälle toinna hätäisenä lähtä, parempi varata aikhaa. Jääpi monta mehevää tarinaa kuulematta jos hoppu on olkapäällä. Kenties monta kauppaakin tekemättä.

Ja niin vain löysä aikataulu tuottaa tulosta. Iltoja ei suinkhan humpata naistentansseissa vaan omassa hotellihuoneessa tilauksia koneelle takoen. Tai jotain.

Minä kasasin loput tositteet ja matkalaskut nippuun, survoin kaiken tilitoimiston postilaatikkoon ja huokaisin -vähän ennakkoon kylläkin - tyytyväisenä. Kohta se on loppu, ihan kohta olen taas ihan tavallinen kansalainen ja yrittäjän status jää historiaan.

Ruusut, nuo ihanaiset jatkavat kukintasesonkiaan. Nyt ovat vuorossa urhoolliset pienet kanadanruusuni, ne äärimmäisen kehnolla hoidolla olevat. Sitkeitä ovat mokomat. Muutama jaloruusu pääsi viime kesänä (sateessa) kuokkimaani ruusu-pioni -penkkiin ja siellä on nuppuja piukassa. Itoh -pioneille kukaan ei kai muistanut kertoa talven loppuneen. Ne kasvattivat komeat lehdet, eivät nupun nuppua.

Onneksi toisaalla pionit ihastuttavat mahtavalla kukinnallaan. Ja päivittäin läimin itseäni kiitellen olalle, keväällä asentamani pionituet ovat pelastaneet paljon. Toisaalta leikkopioneja ei raski millään ottaa. Toisin oli viime vuonna, sateen piiskaamat kukat oli suorastaan pakko pelastaa maljakkoon.

Kanalassakin täytyy luoda katsetta maahan. Jokaisessa porukassa joku hautoo, kaksi parhaassa. Kohta meillä on pikku sulkavarpaita pesät täynnä -ja syksyn tullen kukkopojilla väistämättä ajolähtö edessä.

Pihakukko änkeää kohta eteiseen, hänelläkin rouva makaa pesässä (ei munia alla) ja isäntä hengailee päivät yksin pihalla. Tokihan siinä käy aika pitkäksi ja seurankipeä kukko tulee vaikka tupaan. On se vaan mainio tapaus. Saunan kuistilla se näyttää viihtyvän erityisen hyvin. Siltä on ilmeisen hyvä tähystää ja tarkkailla pihan tapahtumia.

Autoa pihalla siirrellessä saa olla aivan erityisen tarkkana, mokoma kukko meinaa jäädä katveeseen kun sen yläheltta (harja) ei yllä parkkitutkan sensoreihin. Tällä kukolla on kohta yhtä hyvä kunto kuin niillä M60/M70 -juoksijoilla, ihan suvereenisti se hölkkää rinnalla kun kuljen kanalan suuntaan, joskus minä jään jälkeen.

Tälle viikolle ja osittain seuraavallekin mahtuu vielä paljon kaikenlaista. Piipahdamme Savonlinnassa, alkuviikosta kurvaamme pikareissulle etelän kylille. Siellä katsastamme jossain Kytäjän suunnalla ponihommia ja teemme toisaalla autonvaihtohommia ja Tampereen kautta takaisin kotiin.

Perikunnan vanhin jää reiluksi viikoksi 'kesätöihin' entiseen kotikaupunkiin eläintenvahdiksi, isäntäväki lennähtää Kreikkaan. Perikunnan nuorimmalla on huipputärkeä valmentajatapaaminen Tampereella ja sitten kurvataan tukka suorana kotiin, Ilosaarirockia ei tänä vuonna kuulema jätetä väliin.

Jossain välissä pitäisi ruohokin ajaa ja monet muut kotihommat hoitaa. Porkkana on sentään harvennettu ! Minun kaksi riviäni porkkanaa oli aivan ennätyshelppo ja -kiva kitkeä, ei tarvinnut kyykkiä eikä kumarrella, kiitos ja ylistys kasvilavoille !

Luvassa on siis paljon muutakin kuin murehtimista. Tilanne tallissa on vakaa ja hyvä, Ponimies näyttelee potilaan roolin äärimmäisen huonosti. On tullut aika vetää tarhan sähköt uusiksi ja väsätä 'sairastarha' -osasto. Otolle teemme uuden laidunalan näkömatkan päähän. Sekin on syytä varustaa vähintään kahdella langalla ja elvytellä toinen akku hommiin. Eihän Otto mihinkään mutta mahdollisesti pian saapuva seuralainen voi olla paksunahkaisempi tapaus.

Näillä mennään, tie vie.